lauantaina, tammikuuta 31, 2004

Klikkailin blog-nimimerkki ATN:n sivulta Ellit- keskustelupalstalle. Siellä ruma ihminen kyseli, mitä kaikkea hän on menettänyt rumuutensa takia, ja pyysi vastauksia kauniilta ihmisiltä.

Aika monessa lukemassani blogissa on ollut ulkonäkökeskustelu esillä. Olen sitä mieltä, että se joka sanoo "kauneus on katsojan silmissä"- omistaa aivan suunnattoman susiruman puoliskon. Ja se joka sanoo "koolla ei ole väliä"- omistaa sitten taas aivan hervottoman läskivuori-puoliskon, tai vastaavasti täysin rinnattoman naispuoliskon/pienimunaisen miespuoliskon. Juu, tuo oli provosoivasti ja kärjistetysti sanottu, mutta ei se silti mielipidettäni muuta.

ATN toitottaa rumuuttaan ihan joka ikisessä välissä. Minusta olisi vähintään reilua, että hän laittaisi valokuvansa näytille. Armoton lukijaraati voisi sitten arvioida, onko ATN ruma vaikko ei. (juu myönnän, olen utelias).
Mulla tulee väistämättä mieleen, että tuollainen jatkuva itsensä rumaksi julistaminen on vaan saanut ATN:n itsekin uskomaan siihen että hän on ruma.

Noh, jos ATN on oikeasti ruma, niin sille ei tietenkään mahda mitään, ellei hän turvaudu plastiikkakirurgin apuun. Ja sitä apua ATN ei lukemani mukaan halua. Hän haluaa olla sennäköinen, millaiseksi luoja on hänet luonut.

Kristittynä maailmassa taas kertoo olevansa lihava, huomattavasti ylipainoinen. Tämäkin tulee monessa kohtaa esiin hänen kirjoituksissaan.

Johtui lihavuus sitten ihan mistä syystä tahansa (sairaus- ylensyönti- jostain muusta), niin sillehän voi tehdä jotain! Laihduttaa!
Siinä missä plastiikkakirurgiset toimenpiteet maksavat maltaita, laihduttaminenhan vaan lihottaa kukkaroa, kun ei tarvi haalia niin paljoa ruokaa kotiin:)

Lihavuusgeeneihin vetoaminen on lähinnä itsensä kusetusta, näkeehän sen jo siitä kun katsoo sukulaisia ympärillään. Ikänsä hoikkina pysyneillä vanhemmilla saattaa olla lihava lapsi tai päinvastoin.

Nojoo, en jaksa alkaa paasaamaan aiheesta nyt enempiä, lähden siis ostamaan karkkia :D


Olen taas lueskellut satunnaisesti sieltä täältä ihmisten blogeja. En ole vielä pamauttanut ensimmäistäkään, mutta taidan sen kohta tehdä.

Ihan ensimmäisiä blogeja, joita aloin säännöllisesti seuraamaan, oli Parisuhde.

Tässä sen näkee, että sellaiset blogit eivät välttämättä mitenkään kiinnosta eniten, jotka liippaavat omaa elämää läheltä. Varsinkin kun oma elämä on niin perin tavallista:)

En jaksa lakata ihmettelemästä sitä negatiivisen palautteen määrää, minkä Parisuhteen Katherine on kirjoituksillaan aikaansaanut. Minusta rehellisyys ja omien tunteiden julkisaattaminen niinkin rehellisesti kuin Katherine on sen tehnyt, on hatunnostonarvoinen teko.
Tunteet eivät yleensä valehtele, ja K on ne rehellisesti kirjannut ylös. Vaikka olen kyseistä kirjoittajaa vanhempi, minusta hän ei ole mikään aivoton pissis, vaan terävästi tunnoistaan kirjoittava rehellinen nuori nainen.

Lisäksi minua ärsyttää ne hyvät "neuvot", mitä Katherinelle on jaeltu. "Unohda se exä, jatka elämääsi eteenpäin, älä märehdi menneissä" jne. Helppohan se on sanoa. Valitettavasti ihmisiä ei ole varustettu sellaisella on-off-nappulalla, mistä voi vaan halutessaan kytkeä satuttavat asiat unholaan.

perjantaina, tammikuuta 30, 2004

Home sweet home

Tänään vuotuisen hyötyliikuntatamppaamisen jälkeen nukahdin metroon. Sellasta ei tapahdu noin ikinä, siksi tämä on mainitsemisen arvoinen seikkahomma. Havahduin vasta pääteasemalla, johon saakka mun toki pitikin matkata.
Mietin vaan että olenkohan kuorsannut tai jotain, jotenkin oli sellanen kuiva tunne suussa herättyäni :D
Olen pitänyt lupaukseni olla tekemättä mitään. Kaupassa kävin autolla ja manasin taas talviautoilun ihanuuksia.
Ja se, missä ektoplasmassa kauppakeskusten parkkihallit vellovat.. ei auta laskea kauppakasseja maahan edes siksi aikaa, että saisi auton ovet auki. Ärh.

Kissa on jossain ulkona :/ Sisäkissahan se on, mutta välillä se pääsee livahtamaan jostain avonaisesta lävestä pihalle. Aina se on kuitenkin takaisin tullut. Viime sunnuntaina saimme tuosta ihan lähitalosta puhelun, kissa oli siellä. Sillä kun on kaulapannassa sellanen nimilaatta. puhelinnumeroineen.

Entisten naapureittemme kissa oli kaikki yöt omilla teillään. Minen oikein sellasta tajua näin kaupunkioloissa ymmärrä, vaikkakin täällä periferiassa ollaankin. Mutta kuitenkin.

Welho on juminut viimepäivät taas ihan urakalla. Mrrr.

HUH HUH

Oikeasti ja aidosti ja palleasta saakka huokaistuna. Silleen helpottuneesti.
Sain kun sainkin tämän työhuoneistoni siivottua. Intouduin jopa niin, että imuroin ja moppasin lattiankin. Kas kun jostain syystä tämän huoneen siivouksesta ei ole tehty siivousfirman kanssa sopimusta ?!

Huomaan paikoin olevani senluonteinen, että sen ajan minkä voisin käyttää surkuttelemiseen, voivotteluun ja pähkäilyyn, niin tartun sitten ennemmin toimeen. Niinkuin nyt tämä siivous. Toki itse olen vastuussa omista _tärkeistä_ pinoista ja papereista ja käytettyjen miuovitaskujen kohtalosta, mutta siivous noin yleisesti... Koska on kysymys kuitenkin omasta työviihtyvyydestäni, niin mitäpä tuota auttaa sitten alkaa kitisemään. Jos tämäkin huone joskus sitten kuuluu siivoussopimuksen piiriin, niin sitä ootellessa heilun ennemmin hetken mopin kanssa itse kuin että saan vaikka jonkun astman.

Tästä voisi vaikka kotiinkin kohta lähteä. Aion pitää kaikista velvotteista vapaan viikonlopun ja olla lusmuilla vaan hajuvaatteet (tm) päällä.

Koksaampa vaan nopeesti vielä, että vaihtuiko päivämäärä oikeeksi :)

PERJANTAI :)

On se vaan kumma. Vaikka en mitenkään erityisesti inhoa töitäni eikä aamuherätykset ole mulle mitenkään niin tuskallisia, kuin tiedän monille olevan, niin silti perjantain läsnäolo alkaa vaikuttaa heti kun silmät saa auki. Herätyskellon torkkunappi (kännykässä) ei ole ihan niin kovalla koetuksella kun muina aamuina ja sellasta.

Eilen illalla lueskelin satunnaisia blogeja sieltä täältä ihan hakuammunnalla. Sitten huomasin, että Pinserissä on myös sukulaisblogilista. Aloin sitten sitä kahlaamaan läpi. Kaikki uudet sukulaiseni vaikuttavat jotenkin niiiiiiiiin paljon nuoremmilta ja menevimmiltä kuin minä:D

Noh, samassa yhteydessä ajauduin Kysyn Vaan- nimisen henkilön blogiin, ja täytyy sanoa että multa pääsi melkein huutonauru. Siinäpä kirjoitustyyli, joka kolahti mun nauruhermoon:D Kiitos vaan hänelle tästä ilon tuottamisesta :)

Mieheni lähtee tänään keikalle, ja tulee vasta sunnuntai-iltana. Tämän keikallelähdön valmistelut alkoivat jo eilen, kun muualla Suomessa asuva roudarikolleegansa tuli Helsinkiin keikkabussia pakkaamaan, ja sen jälkeen meille saunaan ja yöksi. Onneksi nuo äijät osaavat olla omatoimisia, eikä mun tarvitse heitä sen kummemmin emännöidä. Siitä huolimattakaan en päässyt taaskaan ajoissa nukkumaan eilen. No, ei se mitään.

Sunnuntai-maanantai välisenä yönä tulee sitten telkusta Super Bowl- ottelu. Minäpä tiedän pari kahjoa, jotka meinaavat katsoa koko lähetyksen.

Jooh, jos nyt koittaisi jatkaa työhuoneen raivausta sillä energialla, mikä säästyi eilen kun ei tarvinut kotona siivota. :)

torstaina, tammikuuta 29, 2004

OH TÄTÄ IHANUUTTA :D

Olin tekemässä juuri töistä lähtöä, kun mieheni soitti ja kertoi olevansa 10 minuutin päässä työpaikaltani, ja että hän hakee mut kotiin. Säästyin siis päivittäiseltä hyötyliikunnaltani, eli käveltä Kaivopuistosta Kaisaniemen metroasemalle. Tämän välin olen ottanut tavakseni kävellä säässä kuin säässä, että tulisi edes vähän ulkoiltua ja liikuttua.

Noh, kotiin saavuttuamme täällä oli lapsukaiset (yhtä lukuunottamatta) ahkerassa työntouhussa. Koko talo oli puunattu! Tämä äiti tykkäili kovasti. Varsinkin, kun realistisempi vaihtoehto on se, että tuulikaapissa saa todella tähdätä jalalleen jonkun sijan, jottei kompastu lasten ja niiden kavereiden kenkiin. Eteisessä saa sitten luovia reppujen ja luistinkassien välissä ja keittiössä on välipala-ainekset pöydillä sun muuta. Vaan nytpä ei:)

Tästä innostuneena en vielä tähän hetkeen mennessä ole nukahtanut kertaakaan telkkarin ääreen sohvalle. Tänään ehkä menen aikasin nukkumaan. Ehkä.

SIIVOUSTA

Päätin aloittaa työhuoneeni siivoamisurakan joskus viikko-pari sitten. Päätin, että jos siivoan vaikka yhden räjähtäneen pahvisen itsetaiteltavan lehtikotelon kerrallaan, mapitan niissä sijaitsevat paperit omiin mappeihinsa, niin mitään kummoisempaa kaaosta ei tällä tyylillä synny.
Väärin luulin.
Työpöytäni pintaa en ole sen koommin nähnyt. Jos tarvin laskutilaa, järjestän sitä vaikkapa ylösalaisin käännetyn postin oranssin laatikon päälle...
Tänään sitten päätin että nyt riitti. Olen raivokkaan tarmokkaasti järjestellyt erilaisia kasoja: mapitettavat, luettavat ja sen jälkeen pois heitettävät, suoraan pois heitettävät, eteenpäin lähetettävät.. jne. Mikä ihme siinäkin sitten on, ettei niitä pois heitettäviä voi suoraa vaan heittää pois, vaan niille pitää ensin perustaa oma kasa pöydälle?
Lopputulos on nyt se, että tämä sujuu juuri samalla logiikalla kuin kodinkin siivoaminen. Kun saa yhden paikan kuntoon, toinen, kolmas.. kaikki paikat on ihan infernaalisessa kaaoksessa. Ja kyllä, pöydän pinta on aivan yhtä vähän näkyvissä kuin ennen pinojentekoprojektia.
Ihastuin viime kesän helteillä Frezza-mokkaan. Jostain syystä kyseisen tuotteen pullo viehättää minua. Se on niin pieni ja soma!
Noh, tästä syystä minulla on tuossa lattialla sitten laatikko, jossa säilytän pariakymmentä tyhjää mokkapulloa ihan vaan loistavaa jatkokäyttöideaa odotellessa. Ehkä se joskus vielä tulee, se idea siis.
Käsiini kulkeutui kerran työpaikkani keittiöstä kaunis läpinäkyvä, korkea ja kapea pullo. Mietin pitkään, että mitä alkaisin siinä pitämään, kunnes kekkasin. Aloin tyhjentämään sinne rei'ittimien säiliöistä pyöreitä paperipallukoita. Ai miten niin mulla on toisinaan tylsää täällä?-)

Pakenen tätä kaaosta, lähden siis kotiin.

ÄHKY

Kävin lounastamassa työpaikkani lounashuoneella. Niinkuin joka päivä, joitain harvoja poikkeuksia lukuunottamatta.

Olisin varmaan paljon hoikemmassa kunnossa, jos söisin vain silloin kun mulla on oikeasti nälkä. Nyt sitä vaan ihan tottumuksesta lompsii lounastreffeille muutamaa kerrosta ylempänä istuvan työkaverin kanssa, oli nälkä tai ei. Useimmiten ei.

Täällä on lukuisa joukko työkavereitani aloittanut vuoden alussa tipattoman tammikuun, painonvartijat, tupakkalakon, karkkilakon.. Itse en taaskaan kuulu kyseiseen joukkoon. Inhoan rajoitteita!

Njoh, jos jatkaisi taas edes työnteon imitointia, jos ei muuta.

Kustannuspaikalla taasen.

En ole sellainen tyyppi, että heti kun saan takin niskastani, alkaisin touhukkaana työskentelemään. Vähän aikaa täytyy saada aikaa totutella ajatukseen, että täällä sitä sitten vietetään kaikki päivän valoisat tunnit.
Ei sillä, että kyllä päivän pidentymisen jo huomaa, varsinkin viikonloppuisin on jo varsin valoisaa kun herään;)

Jossain lukemissani nettipäiväkirjoissa/blogeissa on pohdittu pukeutumisasioita. Teinien napa-toppatakit on sellainen aihe, josta en jaksa kiinnostua, en sitten yhtään. Omapahan on napansa, minä tuijotan ennemmin omaani:) En sitten tiedä, alkaisiko teinien napatakit kiinnostamaan minuakin, jos omat lapsukaiseni pukeutuisivat sellaisiin. Mutta so far, pidän oikeastaan ihan herttisen yhdentekevänä, miten ihmiset pukeutuu.

Minäkin olen jollain tasolla törmännyt kyllä vaatetusrasismiin. Tai niin musta ainakin tuntuu. Minä inhoan palelemista, inhoan tarpoa tuiskussa hartiat koholla ja selkä kyyryssä, inhoan tuulta joka vihloo päätä, inhoan pakkasta, joka puree posket kipeiksi.. Kaikki nämä edellämainitut riesat on estettävissä kunnollisella pukeutumisella, eivätkä ne sitten enää olekkaan mitään inhottavia riesoja, vaan asioita joille me ei yksinkertaisesti voida yhtään mitään täällä pohjolassa
.Muttamutta.. Kolmen asteen pakkanen ei toki edellytä mitään arktista pukeutumista, mutta jos tuohon astelukuun lisätään 12 metriä sekunnissa puhaltava tuuli, niin minä tarvitsen lähes arktisen varustuksen. Ja tämä sitten tuntuu huvittavan joitain vastaantulevia tallustajia.
Juu, jos kuljen huppu tiukasti nyöritettynä päähäni, en viestitä sillä mitään yhteiskuntapoliittiseksi käsitettävää ilmiötä. En ole siis sen enempää kettumummo (kettutyttö-nimitys olisi turhaa itseni imartelemista), en pankkirosvo tai rauhanturvaaja. En vaan halua palella enkä saada päänsärkyä viiman takia, jos se on noinkin yksinkertaisella asialla kuin hupulla estettävissä. Nih. Ettäs tiiätte.

keskiviikkona, tammikuuta 28, 2004

Nyt sitten olen viisaampi, ainakin yhden raajani statuksen osalta.

Menomatka Kaivopuistosta Töölööseen oli oikeaa ratikoinnin riemuvoittoa. Näppäränä ihmisenä vaihdoin Lasipalatsin luona Mannerheimintietä suoraa jatkavaan ratikkaan, välttääkseni kolmosen koko Etu-Töölön kestävän kierroksen.
Huomasin sekunnin sadasosan liian myöhään, että en ollut hokannut jäädä oikealla pysäkillä pois.

Olin jo muutenkin myöhässä, ja niin sitten kunnon kansalaisena soitin ajanvarauspoliklinikalle, että saavun paikalle noin 10 minuuttia myöhässä. Täti puhelimessa naureskeli ja kehoitti tulemaan ihan rauhassa.

Syytä kiireeseen ei tosiaankaan ollut. Pääsin lääkärisedän puheille tasan tunnin myöhässä. Odotushuone oli täynnä raajojaan katkoneita ihmisiä, jotka olivat kipseistään ja kyynärsauvoistaan päätelleen jossain välitarkastuksessa.

Käsijomoilun syy taitaa alkaa selviämään pikkuhiljaa. Minulla on niska-hartiaseudun lihakset niin umpijumissa, että vaikka hermo toimii normaalisti, se on silti jumissa. Mun täytyy alkaa käymään hierojalla, eikä mikään pari kertaa kyllä nyt tässä kohtaa riitä. Lääkäri ihmetteli, eikö mulla ole ollut hartiaseudulla kipuja. On niitä joskus, välillä äityy oikein kovaksikin, mutta välillä on pitkiä oireettomia jaksoja. Ainakaan en ole osannut epäillä, että ranteen kipeytyminen johtuisi hartiaseudun jumista :o

Noh, sairaskertomuksesta toiseen. Katsoin eilen telkkarista 4D- dokumentin maailman vanhimmiksi eläneistä siamilaisista kaksosista. Täytyy sanoa, että kaikista luonnonoikuista siamilaisuus on kyllä yksi ihmeellisin ja kummallisin.
Huomasin ohjelman edetessä miettiväni kaikenlaista arvatenkin epäoleellista, kuten miten he hoitavat wc:ssä käynnin. Ainakaan en huomannut, että heillä olisi mitään katetreja..

Itselläni ei ole oikein selkeätä puolesta tai vastaan - mielipidettä sikiödiagnostiikasta eikä vammaiseksi todetun sikiön abortoinnista. Ei se minusta ainakaan mitään rodunjalostusta ole ja ymmärrän kumpiakin vanhempia, sekä niitä jotka päättävät synnyttää vammaiseksi tiedetyn lapsen ja myöskin niitä, jotka päättävät siitä luopua.

Eikös näitä sikiötutkimuksia juuri sen takia tehdä, että vanhemmilla on valinnanvapaus?

Olen töissä "iltavuorossa", toisinsanoen istun klo 16-17 välisen ajan puhelinvaihteessa, niinkuin aina maanantaisin ja keskiviikkoisin. Tänään on kyllä ihmeen hiljaista. Missä ovat kaikki kyselijät, joille voisin kertoa että "ei ole enää tänään paikalla". Tässä hommassa on yksi asia, mikä saa mut megalomaanisen raivon partaalle. Ja se on se, että ihminen soittaa kysyäkseen jotain tietoja, puhelinnumeroita yms. Kun ryhdyn niitä hänelle sitten antamaan, niin toisesta päästä kuuluu: oota mä haen jostain kynän ja paperia... ARGH. Ja tätä tapahtuu usein! Itselläni on, ainakin työpaikalla, sellainen tyyli, että otan kynän käteen samalla kun vastaan puhelimeen.

20 kituminuuttia vielä.

No kappas vaan, ihan turhaa mesosin huonouttani;) Paniikinomaisesti kaikkia nappeja ja painikkeita tahkoamalla sain kuin sainkin neitsykäiskirjoitelmani duplikaatin poistettua.

Minun viikkoni ovat pitkään olleet 9-päiväisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että AINA tiistaisin luulen, että on keskiviikko. Samaten torstaina. Viikossani on siis kolme keskiviikkoa;) Se, kun torstaina luulen olevan keskiviikon, ja sitten tajuan ettei näin olekkaan, sehän on pelkästään positiivinen ylläri, kun viikonloppu onkin päivää lähempänä. Tiistaina vaikutus on tietenkin päinvastainen.

Olen kohta lähdössä sairaalaan :/ Menen Töölön sairaalan käsikirurgin vastaanotolle jo vuosia jatkuneen käsivaivani takia. Tämä on nyt toinen käynti kyseisessä paikassa, tuossa välissä olin ENML- tutkimuksessa, jossa tutkittiin hermoratojen toimivuutta. Jos tutkimuksessa olisi ollut jotain häikkää, diagnoosi olisi rannekanavaoireyhtymä, mutta hermostoni oli aivan kunnossa. Käsi kipuaa koko matkalta aivan ilman mitään logiikkaa. Välillä, jos vaikka tekisin kädellä mitä, mitään kipua ei tule. Välillä kipu iskee vaikken olisi tehnyt mitään, ja päinvastoin. Kaikki variaatiot on tuttuja. Kova työ siis saattaa aiheuttaa kivun tai olla aiheuttamatta, samaten lepo.

Yksi inhottava erityispiirre tässä on se, että käteni puutuu öisin, vaikken minä tai kukaan muukaan nuku sen päällä. Yksi MS-taudin ensioire on kuulemma raajojen puutuminen, mutta yleensä se iskee kai alaraajoihin. Anyway, tämä mahdollisuus suljettiin tietyin kokein pois. En ole taipuvainen luulotauteihin, päinvastoin. Ennemmin vähättelen vaivojani.

Noh, kohta olen viisaampi.

tiistaina, tammikuuta 27, 2004

MÄ OLEN NIIN HUONO KAIKESSA TÄLLÄSESSÄ! Tuo edellinen kirjotus tuli kahteen kertaan, eikä mulla ole aavistuksen poikastakaan, miten sen toisen saa pois. APUVA.
Noh, ehkä mä joskus olen vielä varsinainen metsuri tälläkin alalla ;)
Sitä ootellessa....

UUSI TÄTIBLOGISTI ILMOTTAUTUU..

Tässä sitä ollaan, ihka ensimmäistä omaa blogimerkintää kirjoittamassa. Onpas huikeaa olla "tirkistelyalueen" tällä puolen. Tähänastinen blogielämäni kun on ollut muiden kirjoituksien ihastelua ja vihastelua, ja joo-o, myönnän olevani joihinkin blogeihin koukussa.

Aion ainakin alkuun pysytellä anonyymina, katsotaan sitten jatkossa miten tämä koko systeemi kehittyy tai jättää kehittymättä. Aika siis näyttää. Tässä kuitenkin ranskalaisin viivoin faktatietoa minusta. Ei lie pelkoa paljastumisesta, sen verran tavallinen tallaaja täällä istuu:)

- olen nainen
- en ole enää nuori
- omistan perheen, johon kuuluu mies ja lapsia
- kaikki lapseni ovat kouluikäisiä
- meillä on lemmikkieläimiä
- asun väljästi tilavassa rivitalokodissa
- koti sijaitsee itä-helsingissä
- naapurini ovat minulle lähinnä hyvänpäiväntuttuja
- käyn ansiotyössä
- kuljen työmatkat julkisilla kulkuneuvoilla
- tapailen joitakin työkavereitani myös työajan ulkopuolella
- en harrasta mitään erityistä
- kulutan aikaani tietokoneen ääressä joskus liikaakin
- ärsyynnyn helposti
- lepyn helposti
- rakastan laiskottelua
- olen hyväuninen
- pidän kuitenkin myös siivoamisesta (en kyllä aina)
- juon kahvia kohtuullisesti
- juon alkoholia kohtuullisesti
- tupakoin kohtuullisesti
- olen kaikkiruokainen
- tykkään syödä karkkia ja paljon
- minulla on ajokortti
- perheellämme on auto
- en tykkäile ajaa Helsingin keskustassa
- olen melko lyhyt
- painoindeksin mukaan olen normaalipainoisuuden ylärajalla
- käytän piilolinssejä
- seuraan muutamia sarjoja ja dokumentteja telkkarista
- pidän lukemisesta
- pidän musiikista
- olen soittanut nuorempana viulua ja pianoa
- inhoan popedaa, eppunormaalia, laura voutilaista ja kaija koota
- olen huono käsitöissä
- en ole hyvä kokki
- mies hoitaa kokkauksen
- joskus olen melko kekseliäs
- en inhoa talvea
- en välitä siitä, että näytän pakkasella muumiolta
- inhoan talviautoilua
- rakastan kesää
- olen ennakkoluuloton
- hyväksyn homoliitot
- en hyväksy homojen adoptiovaateita
- en seuraa politiikkaa
- en juurikaan seuraa urheilua
- pelkään hammaslääkäriä
- pelkään tavallista lääkäriä
- mielestäni nykyinen peruskoulu tasapäistää oppilaat
- en pidä erikoisuuden tavoittelemisesta
- en pidä pyrkyreistä
- olen sosiaalinen
- pidän kuitenkin omissa oloissani olemisestakin

No joh, tuotahan voisi jatkaa loputtomiin, ehkä joskus lisää.

Tämä päivä on ollut melko tavanomainen tähän asti. Tavanomaisuus on asia, joka ei merkitse minulle sitä, että tämä päivä olisi ollut jotenkin turha ja tylsä.
Olen jollain tasolla siis turvallisuushakuinen, ja kaikki mikä ei poikkea tavallisesta, edustaa minulle sitä turvallisuutta.

Menin aamulla työpalaveriin, josta myöhästyin tyylikkäästi 10 minuuttia. Olen huomannut, että vuorokaudessa on muutama jakso, jolloin kello kiitää eteenpäin aivan käsittämätöntä vauhtia. Yksi tälläinen jakso on aamulla kello 7-8 välillä. Aina kun kuvittelen olevani kerrankin ajoissa ja mitä kaikkea, niin yhtäkkiä kello onkin kiitänyt kiitolaukkaa eteenpäin niin, että olenkin itseasiassa myöhässä kaikkialta.
Liukuvaan työaikaan tottuneena, minun on vaikeaa olla tietyllä kellonlyömällä tietyssä paikassa aamuisin. Onneksi tälläisiä kokouksia osuu kohdalleni aniharvoin.
Toinen tälläinen kiitolaukkaava jakso osuu iltaan, kun kuvittelen olevani menossa ajoissa nukkumaan. Noh, kuvitelmaksi usein jää, ja yöunet ovat säännöllisesti jotain kuuden tunnin luokkaa, joka on liian vähän minulle.

Lähden kohta kotia kohden, joten tämä tältä erää.