lauantaina, helmikuuta 28, 2004

Tänään on meidän koiran nimpparit, wautsi. Sen nimi on nääs Kalevala;)

Jos olen joskus maininnut, että känniset ihmiset on typeriä, niin mainitsen nyt lisempää, että _kaikki_ känniset ihmiset ovat känniääliöitä!
Eilen armas- tai oikeastaan tällä hetkellä vähemmän armas- siippani veti "suojapellit". Suomeksi tämä tarkoittaa sitä, että kun vetää kaljaa, ei tarvi lähteä vahingossakaan mihinkään työhommajuttuihin. Mielestäni paljon taloudellisempi, miellyttävämpi ja halvempi keino ois vaan laittaa kännykkä kiinni.

Känneilläkin on sitten eri tasoja. Eilen täällä oltiin "olen huolissani kaikesta"- kännissä. Meidän kissa on raapinut niskaansa, ja sitä on kyllä käytetty eläinlääkärissä ja se on saanut siihen droppeja yms. Noh, eilen illalla kello 23 mun ois vissiin pitänyt tilata suunnilleen joku medi-heli kisua hakemaan. Kun huoli oli niin kova! Kun en edes näytellyt huolekasta, siitä seurasi hirvee norsarointi. (norsari eli olla naama norsun vitulla). :D

Tällästä tää joskus on. Naureskelin tänään kun Kristitty Kilppari nurisi kaikista psyko-oppaista sun muista. Olen kyllä samaa mieltä. Joka puolelta tyrkytettyjen neuvojen ja ohjeiden perusteella mä olen kyllä varsinainen ongelmallinen ihmis-raunio, jonka parisuhde on liian tavallinen eikä edes lapsilla ole mitään trendikkäitä muotiharrastuksia tai- sairauksia!

Löysin tänään koneelta vanhan MP3-arkiston. Nyt tekee mieleni lähtee jonnekin diskoon!

perjantaina, helmikuuta 27, 2004

Perrrrjantai, ja epäriehakas olo. Jotain on selkeästi vialla.

Olen mielenkiinnolla seurannut keskusteluja koirista, kersoista ja kotiäiti vs. ura-äiti- kirjotteluista.

Oma statuksenihan on, että olen sekä koirallinen (2 kpl), että lapsellinen (4 kpl).
Jos tästä kotiäiti-uraäiti asiasta sanoisin muutaman sanasen.

Esikoiseni ja kuopukseni ikäero on viisi vuotta.
Minä olin äitiyslomien ja hoitovapaiden seurauksena yhdeksän vuotta kotiäitinä. Syitä tähän valintaan olivat: minulla ei ollut mitään uraa, jota olisi pitänyt luoda tai vaalia, tavallisen duunarinaisen palkka on niin pieni, että kun siitä vähennetään päivähoitomaksut sun muut, tuntui taloudellisestikin järkevämmältä jäädä kotiin. Ja lisäksi tietynlainen mukavuudenhalu, oisko sen synonyymi sitten tässä tapauksessa laiskuus... Helpompaa oli jäädä kotiin kuin lähteä hyökkäysvaunuilla ja niiden kaikilla mahdollisilla sisar-lisäosilla kyntämään sohjoa aamuvarhaisella ja olla huonolla omatunnolla paljon pois töistä, kun kakrut sairastavat.... .

Kotiäityteni oli siis tietoinen valinta, enkä minä sen takia mitään sulkaa hattuuni halua. Enkä toisaalta myös mitään loanheittoakaan. Se nyt sattui minun kohdallani olemaan paras mahdollinen ratkaisu, mutta tiedän paljon äitejä, joille tuollainen ei sovi. Eikä se tee siitä äidistä yhtään sen huonompaa. Tuttupiirissäni on sekä kotiäiteja että uraäitejä, ja en todellakaan voi sanoa, että uraäitien lapset olisivat jotenkin syrjäytyneempiä ja onnettomampia kuin kotiäitien.

Sitäpaitsi myytti pullantuoksuisesta kotihengettärestä on harhaa. Aika harvassa sellaset taitaa oikeasti olla.

Noh sitten niistä koirista ja niiden eritteistä... Asun alueella, jossa taitaa elää enemmän koiria kuin lapsia. Siellä siis hanki hohtaa keltaisuuttaan paikoin hyvinkin runsaasti. Koskaan en ole kuullut poikkipuolista sanaa, koskien siis esim. koiranpissaa, keneltäkään. Tähän asiaan mulla ei siis ole juuri mitään sanottavaa.

Jos nyt muuten laitetaan vastakkain lapsi- koira, niin hmm. Noh siis. Lasten rääkyminen esim julkisissa liikennevälineissä on usein niin sietämätöntä, että koiran haukahtelu (jota muuten kuulee hirvittävän harvoin missään) on sen rinnalla ihan lepoa korville.

Niin kerta.

torstaina, helmikuuta 26, 2004

Jumalauta, eikö kevät vois jo alkaa. Kerta kevätväsymyskin on alkanut jo.
Tässä vaiheessa vuotta talvi tuntuu toivottoman pitkältä. Ihmiset kaipaa aurinkoa , eikä mitään lunta metritolkulla! Syksyllä lumentulo riemastuttaa, kun se valaisee maisemia, mutta nyt aurinko voisi hoitaa sen valaistuspuolen. Juu-u näin on.
Mistähän sitten valittaisin? Hmm.. Mitä? Enkö muka keksi valitettavaa? Asialle täytyy tehdä jotain ja pikaisesti;)

Haa. Monestihan elämä on tylsistyttävää silloin, jos ei ole mitään mitä odottaa. Tarkoitan ihan vaan siis, että jos ei ole tiedossa mitään kivoja tapahtumia tai tapaamisia tms. joita odottaa. Olkoonkin, että yleensä aina spontaanit jutut on niitä kaikista onnistuneimpia, mutta jonkun kivan asian odottaminenkin on kyllä ihan mukavaa.

Noh, minulla on nyt uutta pontta ja potkua elämässäni syystä, että sain kuulla minulla olevan vielä 8 lomapäivää jäljellä! Jihaa. Kaikkien sijaisjärjestelyiden ja muiden takia joudun, huom siis _joudun_ pitämään lomani ihan pian, voi miten ikävää :D

Tekee kyllä terää tähän nuutuneeseen olotilanteeseen pieni loma, näin on.

Olen tässä mietiskellyt sellaista havaintoa, mikä muita blogeja tutkaillessa on tullut esiin. Mielenterveysongelmathan ovat jotenkin arkipäiväistyneet, niistä uskalletaan puhua, niihin hakea apua, ja jokainen aikuinen ihminen tajuaa, ettei mielenterveysongelmainen tarkoita samaa asiaa kuin hullu.

Mutta. Tämän avoimemman suunnan myötä monet ovat nyt sitten "mielenterveysongelmaisia", sitaateissa. Varsinkin teini-ikäisten keskuudessa näyttää olevan ihan trendikästä potea masentuneisuutta sun muita, jotka lähemmällä tarkastelulla osottautuvat kyllä aivan joksikin muuksi kuin todelliseksi mielenterveysongelmaksi.

Tässä kohtaa toimii vähän sama periaate kuin siinä, että jos joku törttöilee kännissä, niin se törttöily on ikäänkuin anteeksiannettavampaa, koska se johtui kännitilasta. Jos teinillä on omat ikään kuuluvat, täysin normaalit hankaluutensa, niin ne verhotaan mielenterveysongelmatermiin, ja näin ollen ne ovat sitten ikäänkuin hyväksyttävämpiä.

Sitten on päinvastaisia tapauksia. Maallikon näkökulmasta katsottuna henkilö saattaa olla todella mielenterveydellisen avun tarpeessa, mutta kyseinen tapaus verhoaa ongelmansa vaihtamalla sen toiseen ongelmaan, joka itseasiassa on kuitenkin se ainut ongelma.

Blogeihin tämä asia liittyy sillä tavalla, että minua suorastaan raivostuttaa lukea muutamaa blogia syystä, että niissä pyöritään saman asian ympärillä aina ja jatkuvasti ja kokoajan. Jos oma ulkonäkö on niin suuri ongelma, että siitä pitää kirjoittaa joka päivä, joko omin tai lainasanoin, niin tuollaisessa tapauksessa ongelma ei ole siinä ehkä-ei- niin- miellyttävässä ulkokuoressa vaan korvien välissä. Olen tätä mieltä.

Jos mistä tahansa asiasta tulee pakkomielteen omainen kierre, sen katkaisemiseen kannattaisi hakea apua. Esim omalle ulkonäölleen ei voi mitään (hmm tai voi jos on rahaa paljon), mutta sille, miten sen kanssa kykenee elämään, voi tehdä jotain.

Juu, ei ollut tarkoitus paasata. :)

keskiviikkona, helmikuuta 25, 2004

Jos haluatte saada koko päivän kestävän vitutuksen, niin hankkiutukaa työpaikkaan, joka sijaitsee haalari-ääliöiden laskiaispaikan läheisyydessä. Näin kävi eilen.
Anteeksi vaan kaikki haalari-intoilijat. Minä henkilökohtaisesti en ole koskaan älynnyt, miksi opiskeleva nuoriso äityy idiootin tasolle vaan sillä verukkeella, että heillä on haalarit päällänsä.

Olin tänä aamuna taas hammaslääkärissä lapsoseni kanssa. Nytpä en sitten yhtään ihmettele enää sitäkään, miksi arvauskeskuksissa aikataulut kusee niin pahasti kuin ne tekevät. Hänellä oli aamun ensimmäinen aika, tällä kertaa eri hammaslääkärissä kuin viimeksi, koska hänen kalustoaan haluttiin kuvata.
Odotushuone täyttyi ihmisistä, kello raksutti, yhtään potilasta ei ollut missään toimenpidehuoneessa ja silti sairaanhoitohenkilöstö vaan käveli jotain papereita kainalossa huoneesta toiseen varsin kiireettömän oloisesti.

Jos aamun ensimmäinen aika on heti vartin myöhässä, niin myöhästysaika varmasti kumuloituu moninkertaiseksi päivän mittaan. Ei minua nyt yksi vartti heilauta suuntaan eikä toiseen, mutta jos aika olisi ollut vaikka iltapäivällä, niin sitten ottaisi pattiin vielä rankemmin.

Töissä on tavanomaisen tylsimys viikko.

maanantaina, helmikuuta 23, 2004

Arki taas.

Huomasin taas kerran, että huonoilla uutisilla on taipumus levitä kulovalkean tavoin. Luulin olevani yksi siitä kourallisesta, jotka tavoittivat suru-uutisen perjantaina. Uutinen on näköjään viikonlopunkin aikana levinnyt vaikka kenelle. Noh, eipä tuo mikään salaisuus ole.

Viikonloppu sitten oli ja meni, nopeasti kuten aina. Oli ihanaa nähdä vanhaa lapsuudenystävää, joka kävi kyläilemässä. Muuten sitten aika meni siivoillessa ja telkkaria katsellessa ja etäpsykiatrin virassa irkin kautta.

Emma-gaalaa katsoin aivan erityisellä kiinnostuksella, olihan eräällä perheenjäsenelläni jonkinmoinen rooli kyseisessä gaalassa. Ja joo, lepo vaan, mä en ole pikku g, lauri ylönen enkä edes niiden äiti :)

Joskus sitä huomaa takertuvansa aivan mitättömiin pikkuseikkoihin. Mua ärsytti kun Arto Alaspää esitteli elämäntapaemman saajaa (tjsp) mm. näin: Tämä henkilö lauloi ensimmäisen joutsenlaulunsa jo vuonna 1980.. Muuten hyvä, mutta palkittu Olli Lindholm ei ole koskaan laulanut joutsenlaulua, vaan sen laulaa Jussi Hakulinen. Kaikki pitäs tehdä itse:)

Imitoinpa taas hetken työntekoa, sitten menen lounastamaan.

lauantaina, helmikuuta 21, 2004

Eilisen suhteellisen semireippaan työpäivän päätti totaalinen pysähdys, sain suruviestin. Kuolinuutisen.

Meillä oli vuosi sitten irtisanomisrumba töissä, jonka seurauksena 7 ihmistä sai lähteä tuotannollisista ja taloudellisista syistä, ja kaikki muut joutuivat pitämään kuukauden pakkoloman viime vuoden aikana.

Yksi irtisanotuista oli tiimini vetäjä, esimieheni, minua pari vuotta vanhempi naishenkilö, joka oli meille monille kyllä paljon muutakin kuin pelkkä pomo. Hänellä vaan oli yksi heikkous, tai pitäisi kai sanoa sairaus. Hän oli alkoholisti.

Hänen irtisanomiselleen ei ollut mitään muita syitä kuin kosmeettiset syyt. Kukaan ei ollut halukas tarttumaan hänen ongelmaansa, ei hänen oma esimiehensä, ei työsuojelupäällikkö, ei työterveyslääkäri- ei kukaan. Kun tuli irtisanomisten aika, päästiin tästäkin "riesasta" samoilla tulilla eroon, ei tarvinut kenenkään selitellä mitään.

Kukaan vaan ei siinä kohtaa tainnut ottaa huomioon, että kun tiimin vetäjä irtisanottiin, niin tiimikin piti hajottaa, jotta irtisanominen näyttäisi perustellulta. Meidät jäljellejääneet sitten siroteltiin kuka mihinkin, aivan älyttömiä siirtoja ja vaihdoksia tehtiin, ja kaikki tämä vaan sen takia, ettei yhden heikon ihmisen pärstäkerroin miellyttänyt johtoporrasta.

Me hänen alaisensa ja muutkin talossa, yritimme varovaisesti ottaa tätä ongelmaa puheeksi, mutta emme me kukaan pystyneet siihen vaikuttamaan. Minä itse varasin kerran työpaikkalääkärille ajan vain puhuakseni esimieheni alkoholiongelmasta, ja kyselemässä että millaisia mahdollisuuksia hoitoonohjaukseen on yms.

Eilen sitten kuulin, että hän on tällä viikolla kuollut nukkuessaan. Ei ollut vaan aamulla herännyt. Hän oli vielä kuolinyötään edeltävänä päivänä ollut jossain työhaastattelussa, eli ei hän miksikään ihan rapajuopoksi ollut ajautunut, vaikka työttömyyden vuoksi viinalla läträämiseen oli aikaa enemmän.

Jotenkin hirvittävän vaikeaa käsittää, ettei sitä ihmistä enää ole. Huomasin tänä aamuna ajattelevani, että miltähän se mahtaisi tuntua herätä aamulla ja tajuavansa olevansa kuollut. Tuon ajatuksen hirvittävä epäloogisuus selittänee sen, että kuolemaa on vaikeaa käsittää. Kun siitä siippani vierestä heräsin, ajattelin myös, että jos minä olisin tosiaankin nukkuessani kuollut... Mitä sitten tapahtuisi? Poliisit ja ruumismiehet tulisivat tänne, sitten minut kuskattaisiin jonnekin patologian laitokselle ruuminavausta varten. Illalla olisin täällä vielä normaalisti nysvännyt jotain, ja aamulla minut vietäisiin ikiajoiksi pois..

Lapsuudenystäväni tulee tänään piipahtamaan kylässä. Eilen ei oikein puhtia riittänyt taloustoimiin, nyt ne ovat jo hyvällä mallilla. Olenpa reipas. Piti vaan tulla tähän vähän purkamaan päätä, kun asiat pyörii mielessä kokoajan. Tai asia.

perjantaina, helmikuuta 20, 2004

Meinasin alkaa korjaamaan tuota skandivammaista kirjoitelmaani, mutta se nayttaa taalla bloggerissa viela hurjemmalta kuin uskoisikaan.
Mantra on tehonnut. Aamu on soljunut kuin itsestaan, eika ole ollut sellaista kelloon tuijottamista ja ihmettelya, miten varttituntikin voi kulua niin tuskaisen hitaasti:)

Ja nyt sitten skandit ei sit toimaa. ÖRH ÄYH:

Tänään olen energeeninen, tänään olen energeeninen, tänään olen energeeninen, tänään... Pakko hokea mantraa, jos se vaikka tehoaisi:)
Noh, ilman mantraakin taidan oikeasti olla, ainakin verrattuna edellisiin päiviin. Perjantaissa on taikaa.

Eilen tuli Teho-osasto taas, jihaa. Se on sellainen must-juttu, olen jäänyt siihen koukkuun jo vuosia sitten. Se on niin epärealistinenkin ja kaikkea. Olen jonkun verran käynyt sairaaloissa, sekä potilaana että vierailijana, ja täytyy kyllä sanoa, etten missään ole törmännyt sellaiseen äksöniin kuin tässä tv-sarjassa. Samoissa tiloissa hoituu ampumavälikohtauksessa haavoittunut, synnytys ja epileptinen lapsi. Heijaa.

Siivosin jopa eilen vähän kotona, olinpa reipas. Juttelin myös pitkän puhelun hyvän ystäväni kanssa, joka asuu toisella paikkakunnalla.
Hänen 10-vuotiaalla tyttärellään on vesirokko. Siis ihan "mitätön" lastentauti. Hän kuitenkin pyysi, josko voisin netistä katsoa mahdollisia vesirokon komplikaatioita. Huaa, ne ei sitten olletkaan enää mitään kovin mitättömiä. Huh huh. Lähetän tässä voima-ajatuksia sinne päin, jos ne vaikka auttaisi.

Luin tuossa muutamaa blogia äsken ja en voi kun yhtyä Shinen vaatimukseen keski-ikäisten asiakaspalvelutätien käytöskoulutuksesta. Me wanhemmat ihmiset kyllä pärjäämme kiukkuavien nutturatätien kanssa, mutta jos nuori ihminen saa jatkuvasti osakseen epäasiallista käytöstä virastoissa sun muissa paikoissa, niin onko mikään ihme että tämä maa pullottaa nk. uusavuttomia ihmisiä? Voin hyvin kuvitella, että jos mun tyttäreni joutuisi teilatuksi jossain virastossa, niin ei hän sinne kovin helpolla uudestaan kyllä menisi... Ärsyttävää.

Tuollaisista kauheista ämmistä pitäisi vaan jaksaa valittaa. Sitähän sanotaan, että tyytyväinen asiakas on kehityksen jarru. Ei muuta kun reklamaatiota peliin.

Jooh, nyt alan imitoimaan työntekoa :D

torstaina, helmikuuta 19, 2004

Olen ruuan sekakäyttäjä. Pidän melkein kaikista ruuista (ja se ehkä näkyykin minusta), mutta tänään vahvistui jo kauan ilmassa leijunut epäilykseni KALKKUNAN kelvollisuudesta elintarvikkeena. En ole kertaakaan onnistunut saamaan herkullista kalkkunasta valmistettua ruokaa, niinkuin en tänäänkään. Murrr.

Nyt kun asustan yksin tätä isoa toimistohuoneistoani, niin huomaan miten nastaa oikeastaan on jakaa työhuone vain itsensä kanssa. Ei ole pakko länkyttää mistään päivänpolttavista kysymyksistä, saati työasioista. Uskon tosin, että tällä yltiöpäisellä kevätväsymyksellä on jokin osuus tälläiseen fiilikseen.

Juttelin tuolla lounaalla, sen mauttoman kalkkunan äärellä, tästä kummallisesta ponnettomasta olosta. En ole ainoa! Lohdullista. Mietin vaan, että jos tämä nyt sitten on tosiaan jotain kevätväsymystä, niin jatkuuko tätä sitten toukokuulle saakka? Kohta ei oo kivaa kellään.


keskiviikkona, helmikuuta 18, 2004

Tein tässä joutessani kaikenlaisista hukkajämäpapereista susiruman teoksen seinälleni. Sana taideteos olisi aivan liiallista imartelua tässä tapauksessa, siksi tämä on teos, ilman taidetta.

Vaikka teos on .. hmmm.. no ruma, niin suomalaista selluliittiteollisuutta kunnioittaakseni (vai mitä se mössö on mistä paperi tehdään?) päätin antaa teokselleni nimen. Annetaanhan esimerkiksi rumille lapsillekin nimi. Niin.

Sitten äkkäsin, että tämä nimi sopisi myös jonkun kampanjan teemaksi, mutta eihän me täällä tälläisiin villeyksiin voida alkaa.

Ai niin, jos nyt vihdoin sitten kertoisin sen nimen.

"sinä päivänä kun paskasta tulee arvokasta, köyhä syntyy ilman persettä".

Eikö olekin runollista, soljuvaa ja kaunista? Teos sensijaan ei ole mitään noista.
Sellaista se on elämä. Viekää minut baariin.

Niin että. On se kiireitä pidellyt taas täälläkin. Joko hommia on liikaa tai sitten liian vähän. Mrr.

Huaa, kun tämä työpäivä on päätöksessä, on tämä työviikko voiton puolella.
Ärsyttää itseänikin tällänen laskentatapa, mutta nyt tällästä vaan on ilmassa. Ei oikein nappaa mikään, ei täällä töissä ja vielä vähemmän kotona.
Eilenkin vietin puoli iltaa puolinukuksissa sohvalla, kunnes jotain kymmenen maissa annoin periksi, ja heräsin nukkumaan.

Onkohan jotain kevätväsymystä oikeasti olemassa? En ole koskaan ollut halukas myöntämään mitään kevätväsymyksiä, kevätmasennuksia, talvimasennuksia, syysmasennuksia, kesäväsymyksiä..Minusta ne on kaikki excuseja kollektiiviselle vitutukselle. Hyvähän se on sitten syyttää vaikka vuodenaikaa, kun sille ei mitään mahda eikä sitä voi muuksi muuttaa.

Sen verran on takki tyhjä tämän kirjoittamisenkin suhteen, että otan kohta sen blogieditorin käyttöön, mitä Pinserissä mainostettiin:) Valivali.

tiistaina, helmikuuta 17, 2004

Jatkanpa taas aiheesta "koska minulla menee muuten niin hyvin, minulla on oikeus ärsyyntyä pikkuasioista."

Ja yksi tälläinen pikkuasia on ihmisten käyttäytyminen kauppojen kassoilla. En kertakaikkiaan voi käsittää, mikä siinä ostosten kassiin pakkaamisessa voi olla niin vaikeaa ja aikaa vievää. Ei kai niistä kasseista ole tarkoitus mitään tilataideteosta tehdä?

Tähän samaan liittyen ihmettelen logiikkaa, miten ihmiset niitä ostoksiaan kärryistä siihen hihnalle asettelee. Jos hihnan kärjessä kulkee kermahattaraleivoslaatikko, kananmunia ynnä muuta särkyvää, niin eihän niitä voi pakata kassiin ensimmäisenä, jolloin ne on vaarassa liiskantua kolmen kilon perunasäkin yms alle. Mrr. Kaikki pitäs tehdä taas itse.

Ahdistaa tämän huoneen kaaos missä kirjoittelen. Tälle pitäs tehdä jotain.

Väliaika- kahvia ja pullaa.

Iso duunihommaurakka on nyt plakkarissa, ja luppoaikailen nyt tässä aikakausilehteä silmäillen. Artikkeli "21 tapaa nukahtaa" alkoi unettamaan ihan jumalattomasti. Tässä kun on lukijoiden omia helppoja niksejä, jos nukkumatti on kateissa.
Muistan, että joskus pienenä minunkin tilapäiseen unentulohäiriöön auttoi peppipitkätossu-tyyli, eli laitoin pään jalkopäähän ja jalat tyynylle. Samaa keinoa suositellaan lehdessä.

Tänään ruokalassa eräs työkaverini esitti vakavalla naamalla kysymyksen, jonka joku poliitikko lie lanseerannut, mutta minä en ollut sitä koskaan kuullut. Eli: Voikohan vitutukseen kuolla? Koska on olemassa myös sanonta: "vituttaa niin ettei veri kierrä", niin fysiologisesti katsottuna vitutukseen voi todellakin kuolla. Kauheeta :S

Tiistai ja jäätävää tihkua. Hitsi, jotain ihme rämmäleitä tulee taivaalta eli on se ilmoja pitänyt, has been holding weathers, niinkuin ameriikassa sanotaan.

Tänä aamuna ois tehnyt mieli niin jäädä nukkumaan. Juuri kun piti nousta, löysin kaikkia ihania rentouttavia nukkuma-asentoja, ja niitähän piti sitten testata:)

Lapset hiihtolomailee kotona. Onneksi ne on (jossain asioissa) vähään tyytyviä, eli ei tarvi hiihtolomalla panostaa mihinkään keski-eurooppalaiseen hiihtokeskusoleiluun tai aurinkolomaan jossakin lämpimässä. Sellaiseen ei vaan ole yksinkertaisesti varaa. Niitä toimintatonneja voi edelleen lahjoittaa ;)

maanantaina, helmikuuta 16, 2004

Vähänkö mulla on gurumainen olo. No joo, tosiaan hyvin vähän:D Mutta kuitenkin, omistan nyt kaksi blogia!

Hermostuin totaalisesti tähän bloggeriin, koska tämä ei toiminut. Tökki ja jumitti ja kaatuili ja osittain jopa minusta riippuvista syistä toimi epävakaasti. Nyt on sitten varablogipaikka jos hermo oikein menee. Vähänks khuulii.

Tänään taas sellanen ihan mitäänsanomaton koomailta. Nukuin sängyssä, nukuin sohvalla, mitään en saanut tehtyä. Ihan tyhmää tällänen, mutta minkäs teet.

Nyt ei kauheesti sitten tietenkään nukuta, mutta aion silti mennä kohta nukkumaan. Vaikka kaikenlaista pientä vaivaa välillä on, niin nukkumisen kanssa mulla ei ole vielä koskaan ollut ongelmia. Onneksi. :)

Arki ja maanantai

Lauantaiset synttärijuhlat olivat katastrofi. Niistä muotoutui väkivaltaiset tappelujuhlat, jollaisia en ole kokenut edes "rajuina" teinivuosinani.

Humalaiset aikuiset ovat varmasti kiljoona kertaa typerämpiä kuin humalaiset teinit. Ainakin näiden juhlien perusteella.

Asetelma oli siis seuraavanlainen: juhliin oli kutsuttu syntymäpäiväsankarin ystäviä, jotka koostuivat työkavereista, naapureista, bändikavereista, sukulaisista- eli paikalla oli varsin paljon toisiaan tuntemattomia ihmisiä. Nuori bändikaveri (basisti!) raahasi tuoreen tyttöystävänsä paikalle. Tämä neito taisi olla sitä mieltä, että oli joutunut tylsiin wanhusten bileisiin, ja päätti sitten järjestää actionia aloittamalla pitkällisen suunsoiton jälkeen ihan fyysisen tappelun erään naispuolisen henkilön kanssa.

Tästä sitten näiden naisten puoliskot stimuloituivat, ja kohta koko juhlahuoneisto muuttui yleiseksi rähinäpainitantereeksi.

Voin vain arvailla, millaisiin fyysisiin ja materiaalisiin vahinkoihin koko kaaos olisi voinut johtaa, ellei paikalla olisi ollut paria isokokoista miestä, jotka ottivat tilanteen haltuun ja passittivat pahimmat pukarit pihalle. Nämä ystävänpäiväjuhlat muistetaan varmasti pitkään. Huh huh.





lauantaina, helmikuuta 14, 2004

Kohta pitäisi alkaa levittämään lateksia naamaan ja virittää kasvoille sosiaalinen ilme.
Olen menossa puoliskoni kanssa synttäreille naapuriin. Tai melkein naapuriin. Täällä periferiassa naapurusto käsittää aika laajan alueen, eli periaatteessa kaikki joiden luo voi mennä kävellen, ovat naapureita.

Sosiaalinen ilme on siis tarpeen, koska tämä kyseinen synttärisankari on ainoa ystäväpiiriimme kuuluva, jolle olen saanut totaaliset pultit ja huutanut kurkku suorana. Olen kerran nähnyt hänet tämän pultin jälkeen, mutta mulla oli silloin kotikenttäetu. Saas nähdä mitä tuleman pitää.

Mies ei sitten joutunutkaan lähtemään Cannesiin siis. Ihan hyvä niin. :)

***
Juu, oli tosiaan hässäköintipäivä töissä ja se sitten kostautui kotona totaalisella hyytymisellä. "Katsoin" telkkaria sohvalla, en vaan kuullut enkä nähnyt mitään, eli siis nukuin.

Nyt sitten ei ihan vielä nukuta, mutten tosiaan jaksa baariinkaan lähteä, toisinkuin puoliskoni ja naapurin setä. Pyysivät kyllä mukaan, mutta ei tällä naamalla ja tällä pirteystilalla viitsi lähteä edes lähibaariin.

Eläinlääkärissä käytiin, meinaan kokoajan sanoa tänään, mutta kaikki onkin oikeastaan tapahtunut eilen:) Maksoi vaivaiset 134 euroa. Huh. Noh, mukaan tuli kyllä aikalailla lääkitystäkin. Ihmislääkäreilläkin voisi olla dropit ostettavissa mukaan suoraan vastaanotolta, niinkuin eläinlääkärilläkin. Ei muuten ollut mikään kamalan kiva näky katsoa kissan korvasta kaivettua näytettä ja siellä mönkivää korvapunkkia mikroskoopista:S Neljäsataakertainen suurennos moisesta oliosta oli aika horrorin näköinen. Yäh. Arvatkaa vaan, alkoiko omaakin korvaa samalla sekunnilla kutisuttamaan? Juu, alkoi. Vaikkei kyseinen otus tartu ihmisiin. Juu, ja tämä mikroskooppinen tutkimus ja punkin olemassaolon toteaminen maksoi sitten 6 €.

Voi olla, että olen huomisesta alkaen viikon-pari yksinhuoltajana täällä. Huomenna aamupäivällä selviää, lähteekö tuo puolisko könyämään kohti Cannesia. Siellä on jotkut telekommunikaatiomessut tjsp. tässä lähiaikoina ja äänitekniikka viedään ainakin joiltain osin Suomesta paikalle. Ja samaten miehistö, joka näitä ääniteknisiä vehjaksia osaa sitten käyttää.

Lasten ensimmäinen reaktio tähän tietoon oli: mitä me sitten syödään täällä? Kokintaitoni eivät taida olla kovin kovassa kurssissa :)

Tuli tässä mieleeni, kun nämä samaiset lapset taistelivat jonkun vuokratun DVD:n kanssa, jota PS2 ei suostunut näyttämään, että näinköhän videovuokraamoissakin liikkuu jotain laittomia kopioita leffoista. Vai miten on mahdollista, että päällisin puolin täysin ehjä ja puhdas levy ei vaan toimi, ja kaikki muut vähän huonompikuntoisemmankin näköiset kuitenkin toimii?

Juu ja ärsytyskynnyksen ylittävä tapahtuma numero kaksi joukkokuljetusvälineissä on tyypit, jotka seisovat paloauton kokoinen reppu selässään niin, että he vievät suunnilleen kolmen henkilön tilan. Ja jotka korjailevat joko omaa tai reppunsa asentoa kokoajan niin, että käytäväpaikalla istuvat ihmiset tarvitsisivat kypärän ja visiirin, kun reppu lähentelee naamavärkkiä uhkaavasti kokoajan.

Joku muukin asia mua ärsytti, mutten muista sitä enään:D





perjantaina, helmikuuta 13, 2004

Tästä on tulossa superhässäkkäinen perjantaityöpäivä, pitää siis hyödyntää tämä aamun näennäishiljaisuus ja käyttää aikaa kaikkeen hyödylliseen:) Tietenkin juuri tänään, kun täällä riittäisi hommia vaikka kuinka myöhäiseen, mun pitää liueta suht ajoissa, jotta ehdin viemään eläimiä eläinlääkäriin. En voinut aikaa tilatessani aavistaa, että tää on taas niin tätä.

Olen huomannut, että mulla menee varmaan aika hyvin, koska ärsyynnyn niin pienistä asioista. Aika monesti ärsytyskynnykseni ylittyy joukkoliikennevälineissä. Joko niiden sisällä tai pysäkillä, kun niitä ei näy eikä kuulu.

Jossain blogissa ihmeteltiinkin juuri, miksi lastenratasarmeija liikkuu ruuhkaisimpaan aikaan. Sitä samaa minäkin olen ihmetellyt ja suuresti. Olen itsekin ollut lastenratasarmeijan komentajakapteeni joskus, ja jos joskus _jouduin_ ruuhkassa kulkemaan, niin voin sanoa ettei se ollut kivaa itsellenikään, eikä lapsille, kanssamatkustajista puhumattakaan. Eli siis, minua ärsyttää pahimpaan ruuhka-aikaan metrot ja ratikat täyttävät lastenrattaat. Ei voi mitään.

torstaina, helmikuuta 12, 2004

Kiireitä töissä ja laiskuutta himassa. Hirveesti kaikkea duunihommajutskaa pukkaa päälle. Rasisiminvastaista päivää ja mitä kaikkea tulossa.
Joskus huomaa, että kun on töissä toiminut sähköjäniksen tavoin, se sama fiilinki jää päälle ja kotonakin tulee hommat hoidettua ihan suit sait. Nyt ei ole sellaista tullut huomattua. Syytän kaikesta tätä takaraivon perukoilla kytevää semiflunssaa. Tulis sitten kunnolla ja kaataisi mut sänkyyn tai menisi pois. Tällänen välivaihe on todella ärsyttävää. Valivali.

Kuopukseni jää tänään jälki-istuntoon. Syynä opettajan huijaaminen. Koko luokalla on kuulemma kollektiivinen inho musiikinopea kohtaan ja sen kunniaksi yksi pojista oli piiloutunut kaappiin. Opettajan ihmetellessä että "missäs X on" oli tyttäreni kirkkain silmin kertonut hänen olevan hammaslääkärissä. Ja nyt sitten pitää jälki-istua.

Onhan se hyvä, että huijaamisesta rankaistaan, en yhtään sitä vähättele. Mutta kyllä on ajat muuttuneet omista kouluajoistani. Opettajien kaikenlainen huijaaminen oli enemmän sääntö kuin poikkeus, eikä siitä mitään jälki-istuntoa saanut.

Pää ihan tyhjä. Ainahan se taitaa olla, mutta nyt oikein erityisen.

tiistaina, helmikuuta 10, 2004

Huohka. Mulla tulee alemmuskompleksi, kun luen kaikkien upeasti kirjoittavien ihmisten blogeja.

Näitä blogeja on hyvin erilaisia, on huutonauruja aiheuttavia herjablogeja, kuten Kysyn Vaan. Hänen /heidän henkilöllisyyttään on taidettu kiivaasti pohtia.. Samanlaisia huutonaurunpyrskeitä sain, kun luin Juoppohullun päiväkirjaa. Eli pyrskeistä päätellen Kysyn vaan on kirjoittanut senkin. :D Eli siis Juha Vuorinen kirjoittaa salanimellä Kysyn vaan :)

Sitten on ihan "tavallisia" päiväkirjanomaisia blogeja. Jotenkin nekin on niin kivasti suurin osa kirjoitettu, ainakin ne mitä minä seuraan.

No sitten nämä tiettyjä asioita ajavat blogit.. Vaikka aihe saattaa saada veren kiehumaan ja sapen kuohumaan, tai aihe ei yksinkertaisesti kiinnosta, niin silti suurin osa niistä on mielestäni hyvin kirjoitettuja myös. Lisäksi ihmisillä tuntuu olevan hirvittävän paljon aikaa/tarmoa/taitoa löytää kaikenlaisia linkkejä ja lähteitä ajatustensa tueksi. Kristittynä maailmassa myönsi itsekin olevansa parodiaa.. En minä nyt ihan niinkään kuitenkaan sanoisi, ja oli nyt sitten mitä oli. Vaikka asiat, mistä Kris kirjoittaa ovat aika kaukana omasta ajatusmaailmasta, luen silti mielelläni hänenkin blogiaan. Koska se on kivasti kirjoitettu. Nih.

Tästä on muodostumassa selkeesti sellanen "väliviikko", joka menee eteenpäin suurinpiirtein vain sen voimalla, että tietää että tämäkin on ohi kohta. Niinsanotusti viikonloppua ootellessa siis. Mikään ei oikein jaksa innostaa. En pode kuitenkaan mitään masennusta tai alakuloa, ei mulla sellaisiin ole juurikaan taipumusta. Nyt on vaan jotenkin sellainen nuutunut yleistila kaiken suhteen.

Ja sitten. Jos jollain pyörii ylimääräisiä toimintatonneja jossain kassin pohjalla, niin mä voin ottaa vastaan :)

Lorvikatarri

Tai ainakin melkein. Yhtään mitään en ole tänään saanut aikaiseksi. Olin aamulla taas tiiminvetäjien kokouksessa kuulemassa mitä kullakin tiimillä on menossa, tulossa tai suunnitteilla.
Mä en tajua sellaisia ihmisiä, jotka ehtivät hoitaa työjuttujaankin kaikkien kokouksien ja palaverien ohella. Vai ehkä ne ei sitten ehdikkään?

Olenkin käyttänyt tehokkaasti työaikaani erilaisten ihmisten erilaisten blogien tutkailuun. Nyt pitäisi keksiä Kuukkeli-ehdokkaat sitten:)

maanantaina, helmikuuta 09, 2004

Viimonen kitutunti menossa.

Liukuvaan työaikaan tottuneena tälläinen pakollinen paikallaan istuminen ahdistaa enemmän kuin se edes oikeasti ahdistaa.
Olen vielä kiinni tässä kahdesti viikossa "iltavuorossa" kello neljästä viiteen. Tuuraan aukkoa, mikä tuntuu kuin edellisessä kirjoituksessani mainitut ME lähtevät kotiin ja iltavaksi saapuu töihin.

Eihän yksi tunti kahdesti viikossa, yhteensä siis kaksi tuntia, todellakaan ole paljon, en minä sillä. Mutta kun kyseessä on MEIDÄN tuuraaminen, joka olisi vältettävissä vaan pienillä MEIDÄN työaikojen porrastuksella, niin se tässä niinku hei kanittaa.

No, tässä sitä nyt kuitenkin so far istutaan. Voisin valittaa aiheesta enemmänkin, mutta kun ei nyt satu kiinnostamaan edes itseäni. Mur.

Saakeli, että jurmottaa.

Oletteko koskaan törmänneet ilmiöön, että kaksi ihmistä erillisinä yksilöinä on ihan mukavia kelpo ihmisiä, ja niiden kanssa tulee toimeen ilman mitään suurempia ponnisteluja. Mutta sitten kun nämä kaksi yksilöä toimivat parivaljakkona, yhtälö ei olekkaan enää niin leppoisa eivätkä ne ihmisetkään niin mukavia?

Itse tunnen kaksi tälläistä em. parivaljakkoa, joista toinen on pariskunta ja toinen nk. työpari. Pariskunnan molemmat puoliskot ovat ihan mukavia ihmisiä silloin, kun heidät tapaa erillään toisistaan, mutta kun he ovat samassa tilassa samaan aikaan, tilanne on ihan toinen. Koska kyseessä ei ole mikään hirvittävillä älynlahjoilla varustettu pariskunta, niin ilmeisesti sanonta "joukossa tyhmyys tiivistyy", pätee myös kahden henkilön muodostamaan joukkoon.

Täällä työpaikallani sitten on parivaljakko, jotka ruokkivat ja lietsovat toinen toistaan ehkä sillä kaikista ikävimmällä asenteella, mitä työyhteisössä on. Elikkä "ME täällä vaan raadetaan, ainoastaan ME täällä taidetaan tehdä töitä, ME ei koskaan päästä tästä mihinkään, ME ei sitä, Me ei tätä".

Tässä on nyt sitten menossa uuden esimiehen ja ainaiseen narinaan kyllästyneiden työkavereiden toimesta hienovaraista asennekasvatusta näiden ME-ihmisten ajattelutavan muuttamiseksi. Kun kyseessä on työpari, niin eikö asioiden vuorotteleminen ole täysin luonnollista ja sanomattakin selvää? No ei ole. ME haluamme käydä vessassakin yhdessä!

Nyt täällä on sitten huono ilmapiiri, kun ME mökötämme kun MEITÄ taas sorretaan. Jaiks.

Ei uskoisi, että kyseessä on yli viiskymppiset ihmiset. Murrrr.

Kävin syömässä, vaikkei ollut edes nälkä. Minusta tuntuu, että viikonlopun pahaolo oli jonkuntyyppisen uuden bulimian oire. Että kun on ensin koko viikon mättänyt ruokaa aivan liikaa sisuksiinsa kulutukseen nähden, niin viikonloppuna tulee sitten stoppi ja vatsa huutaa armoa ja sen sisällykset pyrkivät ties mitä kautta ulos. No joo, oli miten oli, tällä viikolla olen maltillinen, enkä syö itseäni tärviölle. Karkkia en syö ollenkaan!

Se olisi taas uusi työviikko aluillaan.

Se on sitten tälläkin maalla taas uusi missi. Tuli ihan katsottua kyseinen kisa, josta ensimmäinen osa tuli kuulemma jo lauantaina. Muistan kyllä kuinka vanhoina hyvinä aikoina (lausutaan vapisevalla äänellä huokauksen kera) missikisat, euroviisut ja syksyn sävelet olivat tapahtuma, jota odotettiin ja joka keräsi koko perheen telkkarin ääreen. Euroviisuiltoina piti oikein nukkua päiväunet, jotta kyseisen koitoksen jaksoi myöhäisillallla katsoa.

Nykyistä kilpailuähkyä kuvastanee parhaiten se, että ei juurikaan voisi vähempää kiinnostaa enää mikään em. mittelöistä. Tosin syksyn säveltä ei taida enää tullakkaan.

Ja juu, sairastin sitten tosiaan vaan viikonlopun. Nyt ei ole mitään valitettavaa eikä sairauksilla reposteltavaa.



sunnuntaina, helmikuuta 08, 2004

Muistitäti täällä taas jälkineen, tervehei.
Tai, ei niin hirveän terve, mutta paranemaan päin. Eikös sitä sanota, että kunnon työläinen sairastaa vain viikonloppuisin tai lomalla? Täytyy kyllä sanoa, ettei oo paljoa tullut sairasteltua milloinkaan. Mitkään näistä a, b,c, d, tai ö-flunssa-epidemioista ei ole iskenyt ikinä, eikä pahemmin mitkään muutkaan joukkotaudit.

Kerran tosin mursin kesälomani ensimmäisenä päivänä kolme varvastani. Olinpa taitava.

Tein erihienon täytekakun, vaikka itse sanonkin. Mutta koska tämä on mun yksityisblogi, niin kukapa muukaan sen sanoisi:)
Sitäpaitsi se maistuikin hyvältä.

Päädyin jo vuosia sitten, että käytän täytekakuissa valmiita kakkupohjia. Juu, tiedetään, ne on tehty pääasiassa lisäaineista sun muusta keinotekoisesta, ja luultavasti ne kestäisi ydinräjäytyksessäkin ja mitä kaikkea, mutta silti käytän:P

Täytekakussa se kostuttaminen on asia, mikä saattaa pilata koko kakun. Eräs ystäväni neuvoi, että maito on parasta ainetta kostutukseen ja kuulkaa. Sitä se todellakin on. Ei tuu liian makeaa eikä äitelää. Kannattaa uskaltaa kokeilla:)

lauantaina, helmikuuta 07, 2004

Koko päivä mennyt ihan keturalleen stunttikrapulan takia. Stunttikrapulat ovat näköjään pitkäkestoisempia kuin tavalliset. Tai sitten tässä on kyse jostain ihan muusta. Jos huomenna on vielä samat oireet, en edes yritä imitoida mitään sellaista, mihin en kykenejaksapysty.

Tämän päivän saldo: kaupassa käynti, jotain hyvin pienimuotoista näennäisraivaamista kotona ja yksi telkkariohjelma, Amazing Race. Ainoa seuraamani telkkarisarja loppui tänään, nyt ei tarvi sitten katsoa telkusta mitään, jos ei satu huvittamaan. Useimmiten ei satu. Näiden toimintojen väliin jäänyt aika on sitten kulunut enempivähempi punkan pohjalla kitistessä ja vähän nukkuessakin.

Ei auta itku markkinoilla. Eikä näköjään naurukaan.

Vähän toki jaksan kuitenkin marmattaa. On kolme asiaa, joiden huomaan erityisesti ärsyttävän muissa blogeissa. Yksi on kaikenlaisien nettitestien koko tuloksen pasteaminen, toinen on kokonaisen laulun sanojen pasteaminen sivulle ja kolmas on seikkaperäiset omien unien tulkinnat. Unet kun ovat jotenkin niiiiin henkilökohtaisia oman alitajunnan, toiveiden, tapahtuneiden asioiden sun muun täydellistä sekamelskaa, ettei niitä pysty itsekään tulkitsemaan tahi tajuamaan. Saati sitten muut.

Älkää kertoko unistanne, tai minä tulen niihin murisemaan. :)

Argh
Tätä voisi jo kutsua epäreiluuden huipentumaksi, kaikkien epäreiluuksien äidiksi ja isäksi.
Olen koko aamun ja päivän kärsinyt kankkusesta! Eihän tämä tietenkään mikään real-kankkunen voi olla, koska
en ole eilen tehnyt mitään sellaista, mikä aiheuttaisi tälläisen olotilan, ja siksipä tämä juuri onkin niin epäreilua.

Tässä on nyt selkeästi joku salaliittoteoria taustalla. Joku eilen riehakkaasti juhlinut ja villinä juomia kumonnut ihminen on varmasti nyt elämänsä vireessä, koska on siirtänyt telekineettisesti kankkusensa minulle. Kiitos vaan, en mä tälläisiä stunttinaisen hommia halua. :)

Päätin kuitenkin selättää tämän olon, ja yritän imitoida reipasta kodinhengetärtä. Vietän tässä nyt vaan lakisääteistä kahvitaukoa, vain se kahvi puuttuu. Ei se krapulassa ole ennenkään maistunut.

Lueskelin joitain blogeja aikaisemmin. Maalaisen kirjoittelu lapsettomuudesta oli kerrankin sen tyylistä, millaista sen pitäisikin olla. Ei turhaa syyllistämistä puolesta eikä vastaan, vaan asiallinen mielipide aiheesta.

Paradoksaalistahan näissä jyrkissä puolesta/vastaan mielipiteissä on se, että tietoisesti lapsettomat pitävät lapsien hankintaa itsekkäänä tekona ja tietoisesti lapselliset puolestaan pitävät tietoisesti lapsettomia itsekkäinä ihmisinä.

Itse kuulun niihin, joiden mielestä kumpi tahansa valinta on todellakin jokaisen oma asia. Samaten kuin niiden lukumäärä.

On kuitenkin yksi asia, missä kohtaa olen hiukan halukas arvostelemaan lapsihankkeita. Jos lasta ei kuulu luomukeinolla, niin minä en oikein ymmärrä sitä, että sitten niitä koitetaan saada alulle melkeinpä keinoilla millä tahansa. Täältä blogistosta olen lukenut erään äiti-halukkaan hormonilääkityksestä ja nenäsumutteista... Kun kyseessä on vielä kristillinen ihminen, niin eikö tässä kohtaa sitten pädekkään se kuuluisa jumalan tahto, mitä muuten kyllä ollaan auliisti tuputtamassa jokaisen nuhakuumeenkin yhteyteen ?

Vai onko tässä kenties kyse siitä, että jumalan tahto on, ettei lapsia suoda luomusti, mutta sitten jumala palkitsee sinnikkään yrittelyn ja saattaa hedelmälliseen tilaan kaikenlaisten kevätjuhlakuvioiden jälkeen?

Tosin, tuollaiset keinohommat ja - hoidot ovat varmasti pariskunnan kummankin puoliskon yhteinen projekti, ja siinä mielessä toki paljon ymmärrettävämpiä kuin joidenkin sinkkunaisten maailmoja syleilevä laupeus ja tahto saattaa tähän maailmaan yksi "isätön" äpärä, omaksi iloksi vain. Tuossa kohtaa voisi jo puhua sitten jo siitä itsekkyydestä.

Paasaanko mä?:o Stunttikrapulan syytä tää kaikki on.

perjantaina, helmikuuta 06, 2004

Jaahas jaahas ja jou.

Tämä bloggerihan on oikea turvasivusto! Kas kun aloin kertomaan tämän joutilaan perjantai-illan epäjännittävistä tapahtumista jo tuossa paaaaaljon aiemmin, mutta lähdinkin sitten telkkaria katsomaan jättäen bloggerin auki, niin sessiothan olikin ihan keskeytetty ja mitä kaikkea.

Noh, tämä on ollut siis tavanomaisen nuutunut perjantai-ilta. Jos nyt vaikka kuka houkuttelisi mut baariin, niin en lähtisi! Tosin, eipä ole kutsujakaan paljoa kuulunut, joten ei lie sitä pelkoa muutenkaan.

Ehkä pari viikkoa sitten ajattelin ihan samoin, ja olin juuri harkitsemassa kahden vaihtoehdon välillä, jotka olivat joko nukahtaminen omaan sänkyyn tai nukahtaminen telkkarin ääreen, kun kutsu kävi.

Kymmenessä minuutissa olin tuolla menossa, eikä väsyttänyt yhtään. Mutta, olen tällä viikolla jo kerran ollut kaljalla, ei sitä nyt tässä iässä montaa kertaa jaksa. Sitäpaitsi, kännissä saattaisin unohtaa turvaköpöttelyn, ja se vasta oiskin gauheeta :D

Katsoin Heikoin Lenkimmän. Tai Heikoimman Lenkin, kuinka vaan. Aika trivial-pursuitin lastenkorttien kysymyksiä siinä kyllä suurin osa on. Vai onko se vaan helppo kotisohvalta käsin näin todeta.

Meillä vanhennutaan sunnuntaina. Tein sellaisen - en lupausta- vaan päätöksen, että tänä vuonna juhlitaan joka ikisen perheenjäsenen synttäreitä, edes jotenkin. Ja tässä kohtaa eläimiä ei lasketa perheenjäseniksi, vaikka kai nekin sellaisia on.

Älkää kertoko A:lle, että se saa kylpytakin ja HP-kirjan lahjakortin syndelahjoiksi. Kylpytakki unehtu joulupukilta ja Harry Potteria on ooteltu jo intohimokkaasti. Eikä odotusta ole vähentänyt yhtään, että tämä viides kirjakin on alkukielisenä luettu jo vissiin pariinkin kertaan :)

Pakko kai se on nyt sitten julkisesti myöntää. Olen aina pitänyt itseäni varsin fobiavapaana ihmisenä.
Vaikken nyt voi varsinaisesti sanoa rakastavani esim hämähäkkejä, käärmeitä, ukkosta, katolta putoilevia jääklimppeja, hulluja autoilijoita, vielä hullumpia jalankulkijoita jne, niin ei mulla mitään fobiaattista ole kyseisiä jutskia kohtaan.
Mutta talvi talven perään huomaan potevani jonkinsortin liukastumisfobiaa.
En ole koskaan telonut itseäni talvikeleillä, eikä fobiaani liity mitään muutakaan traumaattista taustaa. En siis ole myöskään mätkähtänyt pitkälleni suuren yleisöjoukon edessä tai muuta ratkiriemukasta.
Silti. Varmasti tässä käy joku ruma kerta vielä niin, että turvaköpöttelen luuni hajalle ja pääni kainaloon, vaikka kuinka yritän asettaa jalkani turvallisesti maankamaran pintaan . Joskus huomaan hiukan kadehtivani huolettomasti eteenpäin kiitäviä korkosaapas-ihmisiä. Toimiikohan sellaset korkeat ja kapeat korot eräänlaisina jäänaskaleina?
En kyllä meinaa koittaa.

Perjantai :)

Olin aamulla hammaslääkärissä. En tosin itse potilaana, vaan kuopukseni saattajana.

Mun kouluaikana hammashoitola toimi aina koulun tiloissa. Hampaat tarkastettiin myös luokittain, joukkohysteriaa hipovissa kimppakivatarkastuksissa. Nyt ei ainakaan täällä Helsingissä taida näin enää olla, vaan hammaslääkärit sijaitsevat arvauskeskuksien tiloissa. Ja hammashoitola sitten määräytyy koulun sijainnin mukaan, eikä oman asuinalueen. Hankalaa. Laita nyt sitten ala-asteikäinen etsimään vieraasta kaupunginosasta vierasta arvauskeskusta ja sieltä vielä vierasta hammashoitolaa. Näin toimii hammashoito ainakin Helsingin itäisessä periferiassa.

Tänään on kevättä ilmassa. Se on aina ihanaa, paitsi tässä vaiheessa sitä sitten aina viimeistään huomaa, miten kuonaisessa kunnossa koti on. Kevätaurinko kun paljastaa armotta kaikki keittiönkaappeihin liiskantuneet rasvatahrat sun kaikkea muuta tauhkaa, jota ei talvihämärissä keinovalossa edes huomaa.

torstaina, helmikuuta 05, 2004

Kotonassa taas.

Postilaatikossa odotti kirje, josta sain jonkinasteisen huutoraivarin, sisäisen. Tartuin kyllä heti sisällä puhelimeen ja soitin kirjeen lähettäjälle aikas katkuisan puhelun.

En välitä alkaa tässä koko episoodia kertomaan, tämä alkaa jo nimittäin suunnilleen jeesuksen isoäidin hedelmöitymispäivästä. Ainakin melkein.

Lyhyesti kuitenkin: tyttäreni päätti tuossa yläasteen alkajaisiksi pari vuotta sitten, että koulunkäynti on tylsää. Ei aikaakaan, niin tukitoimenpiteet pyörähtivät käyntiin. Tukea tulvi ovista ja ikkunoista. Eräskin sosiaalialan kukkahattutäti kävi oikein täällä kotona, ja kun tyttö ei tullut ulos huoneestaan, alkoi täti pelottelemaan poliisilla! Iik! :D

No koulunkäynti ei ole enää tylsää tämänkään teinin mielestä, tosin ennen tätä oivallusta tarvittiin parikymmentä kukkahattutädin konsultaatiota ja kymmenkunta pieleenmennyttä kokeilua. Kaikille vaan ei sovi tuo tavallinen tuubi, jossa kaikki tasapäistetään ja poikkeukset leimataan heti ongelmiksi. Tätä kutsutaan myös nimellä peruskoulu.

Ongelmat on selätetty, koulunkäyntiin on motivaatiota ja kaikki on ihan niin okei kun ikinä olla ja saattaa. Koulunvaihdos tässä kohtaa tosin tarvittiin.
Noh, tukitoimenpidehenkilöt ovat _hiukan_ jälkijunassa, ja nyt sitten tuli kirje, jonka mukaan "pyrimme saamaan tämän paikalleen jumiutuneen tilanteen laukaistua".

Noh, eihän tuo nyt pahalta kuulosta, eikä se sitä olekkaan. Me vaan meinasimme hukkua tukitoimiin, ongelmien ollessa vielä akuutissa vaiheessa... Ilmeisesti koulusta lintsaaminen on paljon pahempi ongelma, kuin vakavat mielenterveyden ongelmat, joihin tarvittaisiin terapiaa tai vastaavaa hoitoa? Joihin ei kuitenkaan riitä rahaa eikä resursseja . Minä en oikein usko koko rahapulaan. Ainakin tässä meidän tapauksessa rahaa ja rahkeita tuntui riittävän ihan mihin vaan.
Mutta kukaan ei ollut kuitenkaan halukas selvittämään syytä siihen, että _miksi_ lapsi ei halua mennä kouluun.

Soitin siis puhelimella kirjeen lähettäjälle ja kerroin tilanteen. Täti langan päässä pahoitteli jälkeenjääneisyyttään.

Sellasia.

Jee, olen varsinainen säätäjä. En jaksa enää valittaa bloggerin toimimattomuudesta tai kenties mahdollisesta toimimisesta. Suhteellisen uusi tuttavuuteni blogger.comin kanssa saa minut vaan epäilemään, että mahtaako kyseessä olla Microsoftin tuote?:D

Olin tänään kehityskeskustelussa pomoni kanssa. Ohhoijaa. Olin rustaillut vastaukset valmiin lomakepohjan kysymyksiin, ja niitä sitten käytiin yhteistuumin läpi. Oli jotenkin hirveän vaikeaa keksiä vastausta mm. kysymykseen, mitkä olivat viime vuoden tähtihetket työssäni? Voiko sellaisen sanoa, kun ajannäyttölaitteen työaikasaldo oli ensimmäistä kertaa vuosiin siirtynyt plussan puolelle? Entäpä sen, kun sitruunahapolla kyllästetty kaikkien alojen asiantuntija- työkaveri soi pienen vinon hymyn minulle, senkin tosin vahingonilosta?

Tulipas silti keskustelua yli tunti.

Meillä kotona riehuu pienimuotoinen flunssaepidemia, ja itsellänikin on hiukka sellanen semisairas olo. Niinkuin melkein aina, flunssa vaan yrittää pesiytyä minuun, mutta koskaan se ei tule sellaisella volyymilla, että voisi hyvällä omalla tunnolla jäädä punkan pohjalle potemaan.

Luin tänään paria uskonnolliskristillistä blogia. Joku jossain joskus pähkäili samaa kuin minäkin nyt, eli sitä, että jos näiltä uskovilta sisarilta tai veljiltä kysyy perustelua mille tahansa asialle, mistä he suu vaahdossa ja sormet kuolassa mesoavat,
niin vastaukseksi saa vaan viittauksen Isoon Kirjaan, eli raamattuun.

Minusta tuo on melkomoista kusetusta, oikeasti. Kuinka moni on lukenut teoksen alusta loppuun ja kannesta kanteen? Edes näistä uskovaisista? Miksi meitä, jotka suhtaudumme ihmetekoihin kyynisesti ja epäröiden, pyydetään tarkastamaan asia kirjasta, jota kukaan ei taatusti jaksa siltä istumalta lukaista ja jota sen lisäksi voi tulkita monella eri tapaa? Miksei niitä asioita voi perustella omin sanoin, omiin tuntemuksiinsa vedoten? Eikö se tekisi asioista edes jollain tasolla järkevämpiä ja ymmärrettävämmän oloisia?

Innostuin kerran lukemaan pätkän raamatun ilmestyskirjaa. Vaikka mulla on mielestäni melko hyvä ja vilkas mielikuvitus, niin esim kohta jossa "verinen huora istuu hajareisin rintasi päällä .." (tai jotenkin suunnilleen noin) ei oikein auennut. Mihin tällä ilmeisen symbolisella kuvauksella viitataan?

Juu, en ole ateisti jos niin luulette. :D




TORSTAI

Hirveää säätöä ja taistelua tämän bloggerin kanssa. Alkoi hermo menemään siinä määrin, että hakeuduin eilen irkissä #bloggaajat - kanavalle:) Katsotaan nyt kuinka tässä käy,

On se vaan mukavaa, että aina riittää puheenaihetta, jos ei muusta niin ilmasta. Ja jos ei siitäkään, niin ainakin kelistä sitten. Tänä aamuna kyllä teki mieli jupista, kun kävely oli sellasta saakelin köpöttelyä, mutten jupissut. En tee sitä nytkään.

Menin eilen kaljalle parin työkaverini kanssa aivan spontaanisti ja odottamatta. Sellaiset reissut on yleensä niitä parhaita. Kun ei ole mitään ennakko-odotuksia ja - valmisteluja, niin ei tule pahoja pettymyksiäkään. Monestihan käy niin, että jos on jotain tilaisuutta tahi tapahtumaa ventannut viikkokausia, niin odotukset ovat niin hirveän korkealla, että hauskaahan on sitten oltava, oli sitä tai ei. :)

Koksaampa tässä välissä, siirtyykö tämä minnekkään.

Epäreilua. Täällä kustannuspaikalla, missä olisi vaikka kuinka ja paljon aikaa kaikkeen hyödykkääseeen ja tärkeään blogisti-toimintaan, vähän joka toinen sivu huutaa jotain bugia ja system erroria ja mitä kaikkea.
Eikä nämä minun kaunokirjolliset teokset liikahda mihinkään jne. Mikä harmi;)
Kotona sitten HTV kiukuttelee enemmän kuin normi-ihmisen pinna sallii. Joten valivalivali ja vali.

Helsingissä vallitsevasta säästä en sano mitään. Paitsi että on se ilmoja pidellyt.


Myöhemmin kello jotain. En tosiaankaaaan ole enää kustannuspaikalla, mutta tää roina vaan ei siirry tonne julkisuuteen niin ei siirry. Keletana ja vali vali.

tiistaina, helmikuuta 03, 2004

Kustannuspaikalla taasen.

Eilinen hyötyliikunnaton siirtymiseni ratikalla Kaivarista Hakaniemeen sisälsi vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Wanhat koksivaunut, nämä yksisilmäiset kyplooppiratikat ovat taas palanneet liikennöimään linjaa 1A. Välillä ne mielestäni jo katosivat katukuvasta kokonaan.
Vehjehän on sinänsä ihan söpö ja hellyyttävä museokapine, mutta sen matkustusmukavuus ainakin talviaikana on aika nollatasoa. Vaunussa on aina liian kuuma, penkkien alla pöhisee ties mitkä menneen ajan wepastot.

Pitkällä sillalla ratikoiden pysäkkiväli on melkoisen pitkä, ja tällä pätkällä ratikat usein äityvät imitoimaan ralliratikkaa, ja niin tämä pieni wanhuskin. Yhtäkkiä ratikkakuski vetää niin sanotusti liinat kiinni, kuuluu epäilyttävä pamaus, eikä ratikka liikahtanut sen jälkeen enää senttiäkään.

Ensimmäinen ajatus oli, että joku onnistui tähtäämään itsensä vaunun alle. Mutta ei, naiskuljettaja hetken hypistelytään ties mitä namiskoita huuteli kopistaan että "tämä paukahti nyt tähän, yritän saada yhteyden liikenteenohjaukseen".

Joku vanhempi setä alkoi sitten anelemaan ulospääsyä ratikasta. Hyvä idea, mutta hemmetin huono. Noin kahdenkymmenen sentin päässä raitiokiskoista menee ajokaista, josta kulkee noin kiljoona bussia ja kakskytkiljoonaa henkilöautoa.

Onneksi ratikka oli kuitenkin hyvinkin lähellä suojatietä , ja kun jalankulkijoiden vihreä valo paloi, päästiin kuin päästiinkin kokeilemaan, miltä ihmisagility lumipenkan yli tuntuu keskellä vilkkaasti liikennöityä Pitkääsiltaa.

Nopeasti tämä väsähtänyt ratikka sai ruuhkan aikaiseksi. Ratikoita riitti silmänkantamattomiin! Kävelin hitaasti Hakaniemen metroasemalle, eikä tänä aikana yhtään ratikkaa tullut kaupungin suunnasta. No että sellasta.

Eilen illalla kotona sitten taas lueskelin blogeja. Täytyy sanoa, että vaikka olen pitänyt esim. Katherinen rehellisestä kirjoitustyylistä, niin se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että allekirjoittasin kaiken sen, mitä hän kirjoittaa.
Julkiset blogithan ovat nk. vapaata riistaa, ja niitä kaiketi saa arvostella. Mutta silloin, jos arvostelusta tulee bloggaamisen tärkein elementti, ollaan mielestäni aikalailla hakoteillä. Tahdon siis sanoa, että jos ei ole mitään muuta kerrottavaa, kun laittaa linkki johonkin lähes kuolleeseen blogiin, jossa on arvosteltu aika köykäisin ja naurettavin perustein kolmatta bloggaajaa, niin hohhoijaa.

Siinä vaiheessa kun keskustelu alkaa liikaa muistuttamaan teinix-pissis weppitsättejä, niin huh huh. Jos tuntee palavaa halua arvostella jotain yksittäistä- tai miksei useampaakin- kirjoittajaa, pitäisi se sitten tehdä omin argumentein. Nih.

Jossain eilen lukemassani blogissa viitattiin Birdy-nimiseen kirjoittajaan. Uteliaisuuttani sitten hakeuduin hänen sivuilleen. Siinä tein virheen. Linkki johdatti minut keskelle feminististä älämölöä, jollainen saa minut aina enemmän tai vähemmän primitiivisen raivotilan valtaan.

Samainen Birdy kirjoittaa jotain käsittämätöntä potaskaa nimellä Pentupalaute, jossa kritisoidaan riiviömäisten penskojen vanhempia. Birdyn näennäisterävä kritiikki ei kolahtanut missään kohtaa mihinkään muualle kuin hänen omaan nilkkaansa. Silloin kun ei osaa, on helpointa olla opettaja.



MAANANTAI

Tänään se sitten tapahtui ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa. Kun sukelsin ulos metroasemalta Hakaniemessä, oli päivä valjennut:) Kyllä tuntui mukavalta. Fiilistäni ei onnistunut latistamaan edes 1A-ratikassa vieressäni istunut ynseä mamselli, joka vei puolitoistapaikkaa ikkunanvieruspenkillään. Itse jouduin roikottamaan toista pakaraa puoliksi penkin ulkopuolella tästä syystä.

Kristittynä Maailmassa nillitti blogissaan myöhästelevistä ihmisistä. On totta, että alati myöhässä olevat ihmiset ovat ärsyttäviä. On totta, että kännykkä-aikakaudella ihmisten aikataulut ovat väljentyneet, koska ainahan voi lähettää tekstarin ja kertoa saapuvansa myöhässä sovittuun paikkaan.

Ei mua sentään niin paljoa tämä ärsytä, että luopuisin kännykästä.

Katherine kertoi parisuhdeblogissaan saaneensa ystävättäreltään tietoa exästään. Minä en tiedä, haluaisinko tuollaista ystävätärtä. Eihän asioiden salailukaan varmaan ihan oikein ole, mutta toisaalta olen myös taipuvainen ajattelemaan, että jossain kohtaa viha ja katkeruus saattaa kohdistua huonojen uutisten tuojaan, ei niiden aiheuttajaan.

Tämä tuli esiin kerran, kun ystävättäreni mies jäi kiinni uskottomuudesta. Pähkäilin pitkään, että pitääkö minun paljastaa asia ystävättärelleni, varsinkin kun mulla ei ollut mitään omakohtaisia eikä vedenpitäviä todisteita tästä uskottomuudesta. Jätin kertomatta.
Kun keskustelimme asiasta joskus myöhemmin, tämä petetty nainen oli ihan tyytyväinen, että minä en ollut se huonojen uutisten tuoja.

Tiedä sitten, mikä tuollaisissakin asioissa olisi se kaikista viisain ratkaisu sitten.





maanantaina, helmikuuta 02, 2004

RÄYH

Ilmeisesti täällä työpaikalla on palomuuria tiukennettu entisestään. Yritin tuossa aiemmin ainakin sata kertaa postata tuota aamuista kirjotelmaani julkiseksi, vaan eipä onnistunut. Pinseri kuitenkin väittää, että olen tänään päivittänyt. Ihmeellistä. En tosin tiedä, onko palomuurilla mitään tekemistä asian kanssa, mutta sanotaan nyt näin, että se on villi veikkaukseni.

Koska olen varsinainen tampio kaikissa tälläsissä jutuissa, sellainen kommenttilaatikosto oisi ihan paikallaan ihan vaan sen takia, että voisin kysyä neuvoa taitavammilta nettiguruilta ongelmassa jos kolmannessakin. Ja elätellä toiveita, että hätähuutoni kantautuisi ko. gurujen korviin, tai tässä tapauksessa tietenkin silmiin. Muttamutta.. Koska minulla ei ole kommenttilaatikkoa, en voi siis kysyä neuvoa, miten kommenttilaatikon saa asennettua. Olen umpikujassa.

Olen tänään surffaillut selkeästi liikaa netissä ja loggaillut sisään erinäisiin salasanoja vaativiin paikkoihin. Tämä ilmeni kaupassa, kun piti kuitata pankkikorttiostos. Siinä kohtaa, kun kuittiin hutaistaan oma nimmari, minä mietin häviävän hetken ajan, että mikäs se tämän jutskan salasana onkaan..

Ihmiset ovat täällä selkeästi maanantai-koomassa ja muutenkin voipuneita Suomen oloissa sangen harvinaisen lumimyräkän jäljiltä. Kertomukset autoista joita ei ollut, vaikka olikin, rappusista joita ei ollut, vaikka olikin.. yms. alkavat jossain kohdin saaman miltei urbaanilegendaarisia piirteitä.

Lueskelin taas blogeja. Jossain blogissa pähkäiltiin sitä, että miltä mahtaisi tuntua tavata bloggaajia livenä. Enpä ole moista itse juurikaan ajatellut, mutta äidyin mielikuvittelemaan asiaa. Onko bloggaajat niin blogiensa "näköisiä", että esim Kysyn Vaan'in tunnistaisi hetimiten joukosta? Tämän päiväisen päivityksen perusteella Benropen ainakin voisi tunnistaa hajusta;) Olisiko se selkeästi exäänsä pakoileva tyttölapsi Katherine, haisisiko maalainen lannalta, olisiko se vähemmän kaunis sitten ATN, selkeästi lihava Kristittynä maailmassa..

Plöki-Panu kertoo 29.1. kirjoituksessaan, että hän tulee toimeen kaverina parhaiten ihmisten kanssa, joiden kanssa ihastumis- tai seksiosastolle kuuluva viritys ei tule kuulonkaan. Olen samaa mieltä. Vielä tässäkin iässä sitä huomaa, että vastakkaista sukupuolta edustavan ihmisen kanssa syntyy helposti jonkinlaisia jännitteitä, ja kun tämän havaitsee, sitä ei osaa enää ollakkaan mitenkään kovin luonnollinen. Tämä ajatus tuli vaan mieleen kun mielikuvittelin tuota blogistien livetapaamista :D Juu ja pliis, älkää tulkitko rivien välistä mitään sellaista, mitä siellä ei ole.

Kohta kotiin, ah.


sunnuntaina, helmikuuta 01, 2004

Mrr. En voi käsittää mikä tämän bloggercomin päiväyksissä mättää. Kaikissa asetuksissa täällä lukee oikea pvm, mutta julkitulevassa kirjoituksessa eletään sitten vielä eilistä päivää.
Nyt onkin sitten jo helmikuu. Tammikuu on kuukausista pisin- onneksi se on onnellisesti ohi.

Hrm
Joku kummallinen sunnuntai-vitutus iski ihan varoittamatta. Olen pahalla tuulella, vaikkei siihen ole mitään selitettävää syytä. Kaiken pitäisi päinvastoin olla ihan okei, sain itselleni asettamat raivaustavoitteet niin talossa kuin puutarhassa suoritettua, penskat on ruokittu ja puoliskokin palannee pian keikalta. Sotkamosta tulee hän, missä oli J. Karjalaisen joku bluegrass-keikka (?).
Bluegrass on kuulemma joku irlantilaisen kansanmusiikin jenkkiläisversio. Ei sano kyllä mulle mitään. Ja voi olla että muistan tuon kuulemuksenkin väärin. Olempas informatiivisella tuulella.

Radio Suomipop on ainoa kanava, joka suostuu edes mitenkuten toimimaan täällä alakerrassa, missä yksi näistä taloutemme tietokoneista sijaitsee. Hirvittävän huono kanava! Vaikka pidänkin suomalaisesta musiikista, niin Sig (joka kuulostaa aivan siltä kuin solistina olisi Matti Nykänen), Eppu Normaali, Petri Munck.. ei kiitos ei. Noh, onneksi on valinnan vapaus, ja radion voi aina sulkea.

Onneksi lumisade taisi vihdoinkin loppua. Ei kuulu tapoihini valittaa ilmoista, mutta lumityöt vaan ei oikein nappaa. Sain nakitettua esikoiseni tekemään tuoreimmat puhdistustyöt.



Koko viikonloppu on tullut lorvailtua, ja nyt sunnuntai-aamun tässä vaiheessa sen huomaa lohduttomalla tavalla. Kohta on pakko ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä asialle jotain.

Eikä siinä vielä kaikki! Kun aamulla lähdin Hesaria hakemaan ulkoa postilaatikosta, en meinannut saada ulko-ovea auki. Lunta on tullut aivan megalomaaninen määrä. Nyt ymmärrän, miksi puoliskoni tekee lumitöitä kesken rankimman lumituiskunkin, vaikka minä oon pitänyt sitä lähinnä hölmöläisten hommana. Nyt kun hän ei ole ollut täällä tekemässä näitä esi- ja välilumenluonteja, tarvittaisiin tuon pienen sisääntulokäytävän lumitöihin mieluiten joku puskutraktori.

Jumituin eilen sohvalle MTV:n tarjoaman viihdesoopan ääreen. Ensimmäisen ohjelman, eli Kymppitonnin aikana tosin nukahdin. En varmaan menettänyt mitään.
Vihdoin sitten tuli se, minkä vuoksi oikeastaan sinne sohvalle olin virittäytynyt. Olen katsonut Amazing Racen joka jakson. Nyt jäljellä on enää kolme paria, ja toivon tosi vahvasti, etteivät Wil ja Tara voita kisaa, syystä että se Wil-ukko on niin lapsellinen kiukuttelija elikkäs kusipää. :)

Nyt kaivan lumilapion jostain kinoksen alta ja lähden imitoimaan puskutraktoria.