tiistaina, maaliskuuta 30, 2004

Alkaa kohta tää lomailu käymään työstä, tai lähinnä nyt alkaa ressiä pukkaamaan syystä, että ylihuomenna pitäisi mennä sorvaamoon, eikä nappaa ei sitten niin vähääkään.
Oisin ihan valmis jäämään työhaluttomuuseläkkeelle, tai jollekin virkavuorotteluvapaalle, mutta kun ikävä tosiasia on se, että sitäkin toimintatonnia, mitä mulle työstäni maksetaan, tarvitaan tässä huushollissa. Noh, kyllä mä varmaan taas sitten alan tykkäämään taas työstäni, kun pääsen sen makuun näiden lomailujen jälkeen.

Tänään en ole tehnyt kyllä niin en sitten mitään. Autolla suhannut pari kertaa tuolla pitkin, mailannut erään naaraskissan omistajan kanssa, johon törmäsin schizo-jannen kommenttiosastolla yllättäen, käynyt kaupassa ja maannut sohvalla ja nuokkunut koneella ja siinä kai ne tärkeimmät. Yritin aloittaa kylppärin suursiivoustakin, mutta se jäi vähän vaiheeseen. En mä jaksa. Mähän olen sairaslomallakin ja mitä kaikkea.

Muumeista tuli tänään vihonvimppa jakso (käsittääkseni) ja siinä juhlittiin Hemulin tädin parantumista noidannuolesta oikein kunnon juhlilla. Mä en aatellut järjestää moisia kuitenkaan. Enhän mä oo edes Hemulin täti, osoittaahan sen jo hieno kasvitietämyksenikin.

Kummastuttaa yllättävä blogien tauolle jäänti. Mahtaako kyse kuitenkin olla vain huomionkipeydestä? Jos on lomaa, eikä silloin kirjoittele mihinkään mitään, niin sitä nyt kai tarvi mitenkään noin teatraalisesti tuoda esiin? Asiahan ei tietenkään mulle kuulu, mutta kysynpähän vaan :)

Blogimaailman huutonauru pääsi tänään tästä lauseesta: Jeesus ei halveksinut huoria, joten en halveksi minäkään.

maanantaina, maaliskuuta 29, 2004

Mä olen kyllä varsinainen antisankari kaikissa nappiasioissa. Toi relaksantti pitäisi ottaa "tuntia ennen nukkumaanmenoa". No hitostako mä voin tietää, että koska mä olen nukkumaan menossa. Ja jos nyt vaikka kohta otan sen napin, niin pitääkö mun jostain munakellosta laittaa aika tikittämään, että olen tunnin päästä varmasti nukkumassa?
Lisäksi lääkeopas antaa varsin kammon kuvan koko napista. "Se kohdistaa vaikutuksensa selkäytimeen". No kiva!

Toisen napin käyttöohjeesta luin: Otetaan kaksi kertaa vuodessa. Mietin, että jos nyt otan toisen, niin ottaisko jouluksi sitten toisen ?-) No joo. Tällästä tää on kun ei oo tottunut tälläsenkään. Ei sen puoleen, en haluukkaan tottua.

Vielä muutama muukin lääketieteen uutinen: Huushollissamme elää kohta kaksi kappaletta pallileikkauksen läpikäynyttä eläintä. Kiimaisen kollin pallit lähtee kohta sekä vapaana ollessaan kattoon saakka kusta ruiskivan pupun. Täällä ei kiimassa vongata eikä kusta losoteta! Muuten lähtee pallit!
Kissa-raasulla on niin kova vonka päällä, että se on hätäpäissään koittanut raiskata meidän koirankin. Sen lisäksi se on katsellut parkkipaikan autoja "sillä silmällä" ja tänään se sitten päiväkävelyllään valjaissa merkkasi jokaikisen kaaran renkaat. Jeah. Naarasautoja.

Kohta lähestyn nappipurkkia pelonsekaisella kunnioituksella.

Eilinen sunnuntai-listani (johon listasin siis vain sunnuntain jutskat) jäi ilmeisen vajaaksi. Tein mä ruokaakin, ja söin.

Jos tekisin maanantailistan, siinä olisi ensimmäinen kohta tälläinen:
- totaaliraivareita 1 kpl.

Yritin vähän vaille 8 aamulla soittaa arvauskeskukseen. Nauha napsahti päälle: "Tämä on sen ja sen arvauskeskuksen automaattinen nauhoite. Puhelinvaihteemme avataan kello 8". Siitä eteenpäin painoin 10 minuuttia redial-nappia, puhelinnauhoite muuttui varattuääneksi, varattuääni "olette jonossa"-tiedotteeksi. 9 minuuttia yli 8 täti vastasi. "Tämän päivän kaikki lääkäriajat on menneet".
Mitä vit...?
Lausuin ällistykseni ääneen, täti totesi "aina joku pääsee läpi". Just joo.
Tilasin sitten ajan työpaikkalääkärille Forumiin.
Omistan Lumbagon! Kuulostaa paljon hienommalta, mitä onkaan, koska Google tiesi kertoa että kyseessä on noidannuoli, äkillinen lannerangan ja ristiselän kiputila. Sain myös pari nappireseptiä (relaksantteja, oon niin kiree tyyppi) ja sairaslomaa kolme päivää. Ja ohjeita ja sen sellaista.

Mutta että siis jaksaa taas ihmetyttää, että ketkä sinne arvauskeskukseen sitten pääsi läpi tänä aamuna? Ja kuinka monta niitä lääkäriaikoja jaetaan? Yksi?

sunnuntaina, maaliskuuta 28, 2004

Sankarini Jannen kunniaksi sunnuntai-lista:
(äh öh, kuuluuko tänne kirjata vain sunnuntain tapahtumat vai koko viikon vai viikonlopun)

- sohvalla kiroilua 23 kpl
- vastaanotettuja puheluita 3 kpl
- soitettuja puheluita 0 kpl
- kitapurjeiden ulkoilutusta 1 kpl (hyvä minä)
- telkkariohjelmille manailua n. 5 kpl (mitäs katoit)
- porkkananpalojen onkimista keittiön lavuaarista 1 kpl
- pukeutumisia 0 kpl
- selkänaksahduksen tuomaa vitutusta 983 kpl
- koneen ääressä mulkoilua n. 6 kpl (ku tässä on niin hyvä tuoli!)
- naama-auringon ottamista kera savukkeen 5 kpl
- pesukoneen täyttämistä vaatteita varpailla lattialta noukkien 1kpl
- uuden ekokissanhiekkahiekan huonoksi toteamista 2 kpl
- blogin poistaminen päivän pamauksesta 2 kpl
- blogin lisääminen päivän pamaukseen 2 kpl (mikä tasapaino!)
- selän raapimista spagettikauhalla 1 kpl
- kaiken hienon suunnittelua 34 kpl
- hoksaus, että jouluvalot on vieläkin pusikossa pihalla 1 kpl
- oivallus, että olen huono keksimään sunnuntai-listaa 1 kpl
tulossa vielä tänään:
- hampaiden pesuja 1 kpl
- omassa sängyssä nukkumista 1 kpl
- samaisessa paikassa asennon etsimistä n. 2333 kpl

Mutta onpa sentään kätevää kun ei ole pukeutunut koko päivänä, nyt ei tarvi väsyneenä rehata vaatteiden kanssa.
Jee \O/

Selkä on rikki edelleen, mutta yllättäen en nyt valita siitä.

Olen vähän hämilläni ja pettynyt. Tälläistäkö tämä blogaaminen sitten onkin? Täälläkin kateus vie "kalat vedestä" ja hyvät kirjoittajat telakalle?

Minä kun niin luulin, että täällä kirjoittelee vain aikuiset ihmiset.

lauantaina, maaliskuuta 27, 2004

Sanoisin, että AHDISTAA, jollei tuo termi olisi jo tavaramerkattu toiseen blogiin. Siksipä sanonkin vaan että vituttaa.

Onnistuin tänään niksauttamaan selkäni. Ois ihan älykuulia sanoa vaikka, että "naidessa naksahti jotenkin" tai jossain muussa katu-uskottavassa toiminnassa sitten, mutta ei. Selkä naksahti kesken ei mitään.
Kävelin pihalle ja siinä kun seisoin niin naks.

Naksahtanut alaselkä vaikuttaa kokonaisvaltaisesti koko kroppaan ja mieleen. Vituttaa niin ettei veri kierrä.
Voikohan vitutukseen siis kuolla? Jos nyt kuolen, onkohan primääri kuolinsyy vitutus vai selän naksahtaminen?
Epäreilua on se, etten saa itse sitä koskaan tietää, jos nyt kuolen.

On siis niin mummo olo, että katsoin telkkarista jopa Bumtsibumin, samalla kun istuin keinutuolissa ja kudoin kissa sylissä ja Reinotossut jalassa;)
Joku huijailuohjelmakin sieltä tuli, Kuutamolla-niminen, siellä oli Katri Manninen! Näin sen livenä Kuukkeligaalassa! Olen siis melkein sukua julkkikselle!

Ei puhettakaan että viitsisin alkaa suorittamaan mitään hyötyjumppaa esim tiskikoneen täydentämisen ja tyhjentämisen muodossa. Vapautan tänään kaikki tyypit työleiriltä, mutta huomenna alan jakamaan mahtikäskyjä, vaikka sängynpohjalta maaten ja kitapurje lepattaen. Näin o.

perjantaina, maaliskuuta 26, 2004

Uskaltauduin eilen sittenkin Kuukkeligaalaan, tosin vain käväisemään, mutta kuitenkin. Palkitsemisseremoniat seurasin irkin suorasta gaalalähetyksestä, vasta sitten lähdin täältä periferiasta liikkeelle.
Irkissä olin (tai olen edelleenkin) nimimerkillä E^K^^ (hatut rules) ja mikä hassuinta, muutamakin irkkaaja luuli, että olen Kysyn vaan :D

Oli hienoa nähdä omia suosikkiblogisteja livenä. Jos vastaavia gaaloja tai muita tilaisuuksia järjestetään jatkossa, niin se nimineula (jossa blogin nimi) ei olisi varmaan pöllömpi idea. Ainakin tälläisen ujon mummon elämää sellaiset helpottaisi varmaankin.

Loppuillan vietin sitten Tavastialla J.Karjalaisen keikalla. Olen nähnyt sen satakiljoona kertaa, mutta yhtä tasavarman rentoa sitä oli edelleen kuunnella. Kotiin tulin joskus neljältä aamulla keikkabussilla, sillä Jiin. Vähänks oon rok. Tai vähänks ainakin roudarin muija.

keskiviikkona, maaliskuuta 24, 2004

Ihmettelin pitkään, että kuinka poppiskanavana tunnettu NRJ soittaa Anita Hirvosta. Ja vieläpä ihan ehtaa Anitaa, ei mitään re-dance extramiksausta jonkin Iso Hoon kanssa.
Noh.. Teini-ikäinen tyttäreni katsoi mua hiukka hitaasti ja valisti: "Äiti hei, tää on ANTTI TUISKU". :D

Toinen älyn huvittava juttu on se, kun jälkikasvuni keskustelee siitä, mitä luonteenpiirteitä. ulkonäöllisiä seikkoja ym. ominaisuuksia he ovat vanhemmiltaan perineet. Äidiltä on kuulemma periytynyt kahdelle nenä, muutamalle silmät ja kaikille hulluus:)
Mutta yliveto ja ihan ykkösperimä on yhdellä: Sillä on toisessa jalassa aivan samanlaiset varpaat kuin isällään ja toisessa jalassa minun varpaitteni kopiot! Ja voin kertoa, että tuskin voisi paljoakaan erilaisempia varpaita löytyä, mitä meillä on, joten tolla lapsella on kyllä täysin eriparijalat.
Onneksi ei kuitenkaan esim silmät. Ihan David Bowie kopio ois muuten hän.

Elämäni muuttui lopullisesti eilen illalla.
Ei sen takia, että olen lomalla. Tällä lomailulla kun ei luultavammin ole mitään kauaskantoisia vaikutuksia. Päinvastoin, maanantaina keljuttaa entistä enemmän mennä taas sorvaamaan.

Syy muutokseen on "Tabbed Browsing". Onpa ihan gurumainen olo, vaikka pitikin tuo elämääni muuttanut nimitys luntata Schizo-Jannen blogista.

Vielä kerran iso kiitos Jannelle :)

Olen tässä syvästi ja hartaasti miettinyt, että näinköhän sitä uskaltautuisi sinne kuukkeli-gaalaan huomenna.
Sikälikin kyllä aika ja paikka sopisi kuvioihin mainiosti, koska olen illalla anyway menossa Tavastialle. Gaala ei siis aiheuttaisi edes mitään ylimääräistä periferiasta ulostautumista.
Nimi gaala vaan kalskahtaa niin hienolta, että näinkö sitä ihan arkireleissä kehtaa paikalle tulla. Pitääkö laittaa lappu rintaan: "mä olen se täti jonka blogilla on yhden apulannan piisin nimi" :D Sitten kaikki kuitenkin miettii ankarasti, että "Anna mulle piiskaa"- blogi on kyllä jäänyt noteeraamatta tai jotain muuta.

Noh, onhan tässä aikaa miettiä asiaa.

"Sun kädessä on maailma
Missä mut tehtiin lasista
Aina jotain saa silti lahjaksi
Katsoo ei saa helvettiin
Koska se katsoo takaisin
Aina jotain saa vastalahjaksi"
(Muistijäljet- Apulanta)


tiistaina, maaliskuuta 23, 2004

Harmaudesta huolimatta mulla on kevättä rinnassa. Ja toisessakin. :)

Ulkoilen joka aamu yöpaidassa kukonlaulun aikaan noin kolme sekunttia, kun haen Hesarin postilaatikosta.
Tänä aamuna oli ihan valoisaa, linnut mekastivat ja naapurin mummon seinustalla kasvoi jotain valkovuokon näköisiä kukkia! Jippii!
Ja joo, tiedän että ne _ei_ olleet valkovuokkoja, mutta koska olen kaikkien kasvitieteilijöiden äiti, isä, eno ja Hemuli, en ala arpomaan kasvikselle mitään nimeä.

Tänä aamuna olikin sitten vihonvimppa herätys tällä viikolla. Viime lomanpätkällä yritin kovasti siivota kotia, ja kun en ihan mihinkään loistokkaisiin suorituksiin yltänyt, jaksoin siitäkin hiukka repiä stressiä. Nyt päätin, että en päätä mitään. Teen mitä teen ja jos päätän olla jotain tai mitään tekemättä niin teen sen ilman stressiä.

Olen uhannut lukea kaikki Harry Potterit. Ehkäpä nyt lomalla sitten aloitan ykköskirjasta. Ehkä en. :)

Kovasti tunnen myötätuntoa Minyaa ja hänen käsivaivaa kohtaan. Voi olla pirun pitkäaikaisia juttuja tollaset, tai oikeestaan tälläset vaivat. Pitäsii taas tätä omaa raajaa jotenkin hoidattaa. Noh loman jälkeen sitten :)

Nyt menen imitoimaan työntekoa.

maanantaina, maaliskuuta 22, 2004

Maanantai
Kevät keikkuen tulevi, ja tosi keikkuen tulevikin. Olin jo vakaasti päättänyt laittaa talvitakin kesätelakalle, mutta hitot, pakko se oli taas tänäkin aamuna vetää päälle.
Enää huominen töitä ja sitten lomailen viimeiset kolme vuosilomapäivääni.
Vähän askarruttaa seikka, että tiedän loppuviikon olevan kiireinen töiden kannalta, eikä minulla ole ketään varsinaista sijaista. Reilun vuoden takaisten irtisanomisten myötä se ainokainen virallinen sijaistajani siirrettiin ihan eri tehtäviin.

Toisaalta- ei lie minun vikani, että tilanne on tämä. Ei minulla ole valtuuksia määrätä ketään sijaisekseni, ja jos sitä ei kukaan sellainenkaan tee, jolla siihen valtuudet riittäisi, niin en kai voi kuin levitellä käsiäni.

Vaikka työni on aika vähän älynlahjoja vaativa, niin on tässä kaikenlaista. Tiedot ja ohjeet tästä kaikenlaisesta on suurimmaksi osaksi tiedostoina omien korvieni välissä, eli mitään manuaaleja ei työhuoneeni hyllystä löydy, että miten mikin asia pitää tehdä. Noh, voinhan aina vedota siihen, että minä kyllä joudun sijaistamaan muita ihmisiä täällä, ja heidän pitkien pitämättömien vuosilomien takia jouduin änkemään lomapäiväni juuri tähän rakoon. Nih.

Viikonloppu meni taas nopeasti. Eilen nukuin parin tunnin päiväunet sellaiseen aikaan, että yöunille meno viivästyi turhankin paljon. Silti ei pahemmin nyt väsytä.

Jotenkin ihan hirmusti huvittaisi pistäytyä kuukkeli-gaalassa. Mutta en taida uskaltautua yksin paikalle :)

lauantaina, maaliskuuta 20, 2004

Raivolauantai
Hittolainen että mä olen kyllästynyt iänikuiseen taisteluun siitä, kuka vie aamulla koirat kuselle.
Yleensä asian kanssa ei ole mitään ongelmia, se on yksi meistä, joka tekee sen ihan mielellään.
Mutta kun tämä yksi on nyt kipeä, niin vapaaehtoisia ei todellakaan seiso rivissä fleksit käsissään
valmiina toimintaan, vaan jotta jotain tapahtuisi, pitää kitapurje punaisena raivota että jumalauta.

Oon vähän siivoillut ja kohta kai pitää kauppaankin lähteä ja kaikki tuntuu sujuvan vähän niinkuin
yrittäisi kävellä liukuportaita väärään suuntaan. Mutta kyllä tämä tästä.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tuo kauhea onnettomuus piinaisi edelleenkin mieltäni. Kai tämä sitten
on jotain liiallista myötäelämistä tai mitä lie, ei mulla ole tälle tunteelleni mitään nimeä.

Elämän sattumanvaraisuus on asia, jonka edessä tuntee itsensä niin kovin voimattomaksi. Ja siitä
minun mielestäni tässäkin onnettomuudessa oli kyse. Asiaahan voi jossitella loputtomiin. Jos bussi
olisi lähtenyt kolme sekuntia myöhemmin, jos sitä jos tätä, mutta sepä ei auta mitään.

Tästäkin ikävästä asiasta saamme lukea lehdistä varmasti viikkokausia. Kun kansan syvien rivien suuri
järkytys laantuu, sitten aletaan mässäilemään selviytymistarinoilla ja Pekan viimeisestä vilkutuksesta
bussin ovelta. Plääh. Täällä meidän periferiassa kiertää nyt villi huhu, että siinä bussissa olisi ollut useita
oppilaita tuosta läheisestä koulusta:/

Nyt tästä ei puutu kuin uskovaisten Jumalan tahto-läpinät.

perjantaina, maaliskuuta 19, 2004

Olen järkytyksestä sanaton.
Viimeöisessä bussiturmassa olisi voinut olla minun lapseni.
Minun mieheni. Minä. Naapurin lapsi. Kummilapsi. Kumminkaima.
Sinun lapsesi, omaisesi, läheisesi, tuttusi. Sinä.

Tästä työpäivästä ei tule riehakasta, vaikka on perjantai. Täällä ihmiset kulkevat hiljaisina ja päät painuksissa.

Kriisilinja on avattu, se soi kokoajan.

"Punainen Risti on avannut henkisen tuen päivystyslinjan Konginkankaan öisen bussionnettomuuden vuoksi.SPR:n psykologit ja vapaaehtoiset päivystävät numerossa 0203 66266.

Psykologit auttavat ensisijaisesti uhrien omaisia, mutta myös muut onnettomuudesta järkyttyneet voivat soittaa numeroon."

torstaina, maaliskuuta 18, 2004

Olin tänään kuuntelemassa erikoissairaanhoitaja Timo Nuutisen luentoa väkivallasta, ja kuinka sellaisen kohdatessa tulisi toimia.
Koska tilaisuus pidettiin koululla, jossa tämä samainen Timo oli aiemmin päivällä luennoinut lapsille, tilaisuudessa keskusteltiin ensisijaisesti lasten ja nuorten väkivallasta, ja kuinka voi siltä voi välttyä jne.
Tilaisuuden lopuksi näytettiin vielä diasarja väkivallan uhreista ja heidän vammoistaan, jotka tosin olin nähnyt jo aiemmin jossain telkkariohjelmassa.
Jotenkin koko hommasta jäi nuiva maku. Kyllähän Timo-setä puhui asiaakin, mutta tahtoisinpa nähdä sellaisen lapsen tai nuoren, joka pystyy vaaratilanteessa toimimaan Timon oppien mukaan, kun sellainen varmasti olisi vaikeaa monelle vanhemmallekkin. Eli, väkivaltaista tyyppiä pitää lähestyä kuin ketä tahansa hyvää tyyppiä, pitää napittaa silmiin, välttää turhia eleitä ja välillä siirtää katse hetkeksi pois, jottei väkivallakko tulkitse tuijottamista ylenkatseelliseksi uhoamiseksi.
Tällä tavoin pelataan aikaa, ja annetaan kiusurille mahdollisuus poistua paikalta kasvojaan menettämättä.

Valitettavasti luulen, että jos joku uhmakas teini on päättänyt, että "tänään vedetään jotain urpoa daijuun" ei paljoa pokkamaisesta silmiintapituksesta helly. Mene ja tiedä sitten, kuinka vahvat psykoloogiset selvitykset tuollaiseenkin sitten on. Niitä en ainakaan kuullut.

Meitä aikuiskuulijoita oli tilaisuudessa vain kourallinen, ja loppuosan vapaassa keskusteluosiossa sai sitten kysellä/kertoa/kommentoida kaikenlaista väkivaltaa, muutakin kuin lapsiin kohdistuvaa.

Joku täti-ihminen otti raiskaukset puheeksi. Suomessa raiskataan Timon mukaan noin 28 naista joka päivä, joista yksi päätyy tekemään rikosilmoituksen. Ilmoituksen tekemättä jättävät ilmeisesti syyllistävät itsensä tapahtuneeseen. Ajattelevat, että ovat käytöksellään, pukeutumisellaan tai muuten vaan yleisellä habituksellaan provosoineet raiskaajaa.

En tiedä olenko sitten hullu vai tosi hullu, kun lukuisten voivottelevien kommenttien ja kauhistelujen jälkeen vaan esitin ihmetykseni, että kun raiskattuja naisia on valitettavasti kohta puoli suomellista, niin eikö kaikkien naisten, raiskattujen tai raiskaamattomien, mielenterveydelle tekisi tosi hyvää lukea joskus vaikka jostain akkainlehdestä Toipuneen Raiskatun Tarina. Eikö yhtään sellaista todellakaan ole olemassakaan?

En tietenkään vähättele raiskattujen naisten inhaa kohtaloa ja tapahtumasta seuranneita psyykkisiä traumoja. Mutta minusta olisi lohdullista lukea edes yksi selviytymistarinakin kaikkien kauhistuttavien traumapsykoosien rinnalla. Jo yksikin tarina saattaisi helpottaa esim. ahdistavaa raiskatuksi-tulemisen pelkoa, että jos näin ikävästi sattuisikin, niin elämä voi sittenkin jatkua senkin jälkeen. Jos raiskauksesta toipuu, ja siitä uskaltaa kertoa julkisesti, niin ei kai kukaan ala sen vuoksi ajattelemaan raiskausta jotenkin vähemmän kriminaalisena tekona.

Ihme ja kumma, ei minua pidettykään ihan pöljänä tämän pohdintani jälkeen. Päinvastoin, Timo tiesi sitten kertoa
toipuneen raiskatun tarinan, ja oli samaa mieltä, että todentotta, vaikka kyseessä on erittäin traumatisoiva rikos, niin kyllä siitä monet toipuu, vaikka tiedotusvälineistä saa sen kuvan että ei.

Yksi seikka, mikä äiti-ihmisenä, naisena ja hitsit vieköön ihan ihmisenäkin vaan pisti korvaani oli Timon hieman provokatiivinen asenne väkivaltaan. Hän käytti usein sanamuotoa, KUN lapsenne joutuu väkivallan uhriksi. Ei siis JOS lapsenne joutuu..

Täytyy myöntää, että en kehdannut tilaisuudessa paljastaa, että kuopukseni vaikuttaa hyvinkin rauhalliselta ja säyseältä tytöltä, vaikka on pelannut yli vuoden GTA3 Vice city pleikkapeliä, jossa väkivallalla mässätään ihan urakalla. Tälläisiä tietsikka/pleikkapeli tottumuksiakin kun siellä kyseltiin siis.

Nyttemmin sitten kotona olen lähinnä vaan koomaillut sohvalla, kärsinyt korvasärystä (riesanani on nk uimarin korva- syndrooma, eli korvakäytävä tulehtuu tavan takaa), kiroillut kaatuilevaa Welhoa, katsonut telkkaria ja suunnitellut sänkyyn menemistä. Puoliskoni keikkailee Jii Karjalaisen mukana, yksin saan siis koomailla koko yön.

Pistin eilen välit poikki erään ihmisen kanssa.

Olen tässä pitkään pohtinut, että olisinko toiminut samoin, jos kyseessä olisi ollut IRL- ihminen. Luultavasti en, mutta koska tunsin tämän tapauksen vain netin kautta, niin näin tässä sitten kävi.
Aloin juttelemaan tämän ihmisen kanssa viime kesänä irkissä, vahingossa. Minulla oli sama nikki käytössä, kuin jollain hänen kaverillaan ja hän aloitti keskustelun kanssani , luullen minua täksi kaverikseen.

Tästä ihmisestä muodostui minulle kyllä ihan ystävä, kaveri olisi liian kepeä ilmaisu tässä kohtaa, olkootkin että emme koskaan nähneet livenä. Liekö nuo edes toisensa poissulkevia asioita?

Hän on minua jonkin verran nuorempi, ja vaikken nyt teoriassa voisi ihan hänen äitinsä olla ikäni puolesta, niin hän herätti minussa lähinnä äidillisen hoivavietin. Hän on mieleltään erittäin sairas ja vielä uskovainenkin. Aika hurjia, miltei uskomattomalta kuulostavia, asioita hän minulle kertoi, sellaisiakin asioita joita ei ole kenellekkään kuulemma aiemmin kertonut..

Netissä kaikki on niin helppoa ihmisille, jotka muuten ovat vaikka epäsosiaalisia tai kärsivät fobioista, jotka estävät lähdön ihmisten ilmoille. On helppo tutustua toisiin ihmisiin turvallisesti oman koneen äärellä. On helppo kertoa ja avautua, mutta on myös valitettavan helppo saada riitoja aikaiseksi, jotka saattavat paisua ja saada jopa ihan naurettavat mittasuhteet.

Näin kävi tässä meidänkin tapauksessa, ja on tässä jotain muutakin lisäksi. Minä en yleensä ole sellainen ihminen, joka vastoinkäymisten edessä olen heti iskemässä kantapäitä vastakkain, mutta nyt tilanne muodostui sellaiseksi, että minä vihelsin pelin poikki.

Nyt on vähän haikea, mutta samalla huojentunut olo. Ilman itseriittoisuuden häivääkään ajattelen vaan, että tämä ihminen olisi ehkä tarvinut minua vielä.

Tällästä tää joskus on.

Mutta jotta ei tämä menisi ihan surkutteluksi niin tässä taas tämän päivän positiivinen pläjäys:
On jo torstai! Ihanaa! Enää yksi herätys ja viikonloppu koittaa!
(hei, mä uskon tohon itse, aloin heti tuon kirjoitettuani viheltämään:))

keskiviikkona, maaliskuuta 17, 2004

Tämä päivä on lähtenyt jotenkin ihan kummallisesti käyntiin. Lätkäisin aamulla vahingossa kännykkäherättimeni kiinni, joten torkkuherätykset jäivät väliin ja senhän tietää miten siinä käy. Jossain mielen alitajunnan sopukoissa sitä kai jotenkin tajuaa, että nyt meni överiksi nukkuminen, ja sitä herää alle sadasosasekunnissa.

Aamutoimia tehdessäni aattelin, että turha pinnistellä kun kakki on jo housuissa, eli toimin täysin kiireettömästi- ainoana tavoitteenani, etten kovin kamalasti myöhästyisi kello kymmenestä, joka on liukuvan työajan se myöhäisin tappi.

Koululaisiani heräili ja lähti, ja sitten viimein minäkin. Olen alkanut taas harjoittamaan osamatka-autoilua, kiitos aivan älyn huonokuntoisten teiden kotopuolessani. Niiden kopöttely käy liiaksi tälläisen vanhuksen voimille, niinpä köröttelen autolla Itiksen parkkihalliin ja siitä jatkan metrolla.

Vasta metroasemalla tajusin, että olen elänyt koko aamun tunnin etuajassa! Kello olikin tunnin vähemmän kuin mitä koko aamun olin jostain syystä tulkinnut. Buah. Noh, ihan jees näin päin.

Katsoin eilen 4D-lihavuusdokkarin. Voi luoja :( Todella sairaita ihmisiä, lihottajamiehet henkisesti ja lihotetut naiset monilla muulla tavoin.
Mutta nyt taas päivän positiivinen pläjäys: Jihaa, jo keskiviikko! Työviikko jo voiton puolella! :D

tiistaina, maaliskuuta 16, 2004

Jokainen meistä tekee virheitä tai mokailee joskus.
Mutta siinä vaiheessa kun tekee saman virheen toistamiseen, niin voidaan puhua jo jonkinsortin kahjoudesta.
Näin kävi mulle. No, tässä ei nyt ole mistään elämää suuremmasta mokasta kyse, mutta kuitenkin.
Eilen ruuhkametrossa viiden maissa kaivelin uskomattomasta tila-ihmeolkalaukustani jotain sillä seurauksella, että
yksittäispakattu kuukautissuoja lensi kaaressa mölyävien teinipoikien jalkoihin. IIK! Naistavara!
Taisivat poikapolot olla nolompina kuin minä, koska itseasiassa mua vaan nauratti. Etenkin se, kun vastapäätä istuneet ymseät mamsellitädit katsoivat mua kuin jotakin viiden pennin hutsua.
Noh, tänä aamuna metrossa kaivelin taas tilaihmettäni, tarkastaakseni että mulla on töissä kulkemiseen vaadittava musta taikalämiskä mukana. Mitähän hyötyä muuten tollastakin asiaa on metrossa tarkastaa? Lähtisinkö kotoa sitä hakemaan jos huomaisin sellaisen puuttuvan? No en.
Sen sijaan päätin ulkoiluttaa sitä saakelin samaista, nyt jo reissussa rähjääntynyttä yksittäispakkausta. Tällä kertaa se lensi vain syliini, mutta lapaskätöseni onnistui tuuppaamaan sen lattialle yrmeiden mamsellien katseiden ristituleen.:D Ja taas oikeastaan vaan nauratti, mutta heitin kyseisen kiusankappaleen Hakaniemessä roskikseen. Enää se ei lentele pitkin metroa tai muutakaan paikkaa. Mokomatkin siivelliset :D

Mä en ole aamuisin mitenkään välttämättä hirvittävän äkäinen, jos nyt en mikään auringonpistekkään. Tänä aamuna olin kyllä oikea emänorsis (tm) syystä, että alkoi ahdistamaan kuopukseni opettajan monistevimma. Jokaikinen tiedotettava asia tulee kotiin jonkunlaiselle lippulapulle printattuna. Minä en pysty enkä kykene pitämään näitä lappuja edes tallessa ,saati rekisteröimään mitä niissä sanotaan. Tänään olikin epäselvää taas että mihin sitä pitikään lapsen mennä ja mihin aikaan ja missä varusteissa ja miksi.
Asiat selvisivät toki, mutta päätin hiemon reklamoida opettajaa tästä paperitulvasta. Oppilailla kun on sellaset reissuvihkotkin, jotka on tarkoitettu koulun ja kodin väliseen viestimiseen. Miksei niitä lipareita voi liimata sinne?

Vaikka ei ehkä vaikuta siltä, olen edelleen yltiöpositiivinen! Nyt on jo tiistai! Ja kellokin jo noin paljon! Kohtahan sitä pääsee jo kotiin! Enää kolme herätystä tällä viikolla!

maanantaina, maaliskuuta 15, 2004

Maanantai ja pikkuhiljaista tutustumista taas työpaikkaan.
Ei tämä nyt niin kauheaa olekkaan:) Heräsin ihan heti ekan torkkuherätyksen jälkeen. Aamutoimet veivät ehkä hiukkasen enemmän aikaa kuin normaalisti, mutta täällä ollaan.

Huomaan itsessäni sellaisia piirteitä, että jos itseäni keljuttaa joku asia, niinkuin eilen keljutti loman loppuminen, niin samaan keljutusnippuun takertuu sitten kaikenlaisia muitakin asioita, joista en niin kovin tykkäile. Eilen osansa saivat uskovaiset, sitä ennen feministit. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole loukata ketään...

Mutta jihaa hei. Vilkuilin aamulla kalenteriani, jonka käyttöä en oikein vieläkään osaa kun on vielä näin alkuvuosikin kerta;)
Mulla on taas ens viikon lopulla kolme päivää lomaa!:D
Täällä kun on aivan tosi pitkät lomat meillä ja viime kesästä jäi sitten 8 päivää käyttämättä. Käytin viime viikolla siis neljä ja ensi viikolla kolme. Joku lauantain pakko-osallistuminen lomaan lyhentää sitä siis päivällä. Lomia laskettaessa lauantaikin kun on työpäivä tai jotain muuta yhtä epäreilua.

Olen päättänyt olla positiivinen koko viikon. Enää neljä herätystä! Jihaa! Maanantaikin jo näin pitkällä! Jipii!
Äh, ei mene itellenikään läpi. Mutta jatkan yrittämistä :D

sunnuntaina, maaliskuuta 14, 2004

Plääh, pienoisloma on nyt lomittu ja huomenna töihin. Jaiks, ei vois vähempää kiinnostaa.
Varmaan monet flunssan kourissa kituneet ovat valmiit hirttämään minut tai vastaavaa, mutta toivoisin saavani jonkun pirunmoisen räkätaudin, ettei tarvisi mennä duuniin. Kuvastanee hyvin tämänhetkistä fiilistäni moinen. Tiedän kyllä, että jos nyt sitten kävisikin niin, että flunssa minuun tulisi, niin sitten kiroaisin sitä, että miten olen koskaan voinut sellaista riesaa itselleni toivoa. Moraalini kun vaan ei salli lorvikatarria, kyllä poissaoloon pitää joku oikea syy olla.
Olen lisäksi juuri tällä hetkellä aivan suunnittoman kyrpiintynyt uskovaisiin ihmisiin. Vaikkakin yksi henkilö on saanut tämän tunteen aikaiseksi, niin kohdistan kyrpiinnykseni kollektiivisesti kaikille uskovaisille.
Minun paksuun kallooni ei vaan mahdu, miten kaikki- jopa oma typerä käytös- voidaan vaan kuitata jollain "herran tahdolla" tai muulla paskalla. Tuohan on aikamoista vastuun siirtämistä jollekin määrittelemättömälle taholle ja lisäksi myös itsensä aliarvioimista. Kuten Kristittynä Kilpikonnana maailmassa kirjoittaa tänään, että herra poisti hänen suuren huolen aiheen, aamulla hän vaan heräsi huoletonna, tai jotenkin noin.
Tosiasiahan on, että ihmisen oma alitajunta työstää asioita unen aikana. Sen vuoksi monet asiat, jotka illalla vielä aiheuttavat huolta, ovat aamulla ikäänkuin loksahtaneet paikoilleen. Siinä mitään herran armoa tarvita.
Olen toki kuitenkin sitä mieltä, että jokainen uskokoot mihin lystää, kunhan ei tuputa sitä muille. Mutta kun, monien tuntemieni uskovaisten käytös vaan on jotenkin niin pöyristyttävän kaksinaamaista. Usein kyllä ollaan kysymässä että "saanko rukoilla siunausta", mutta anteeksi ei osata pyytää, kun on käyttäytynyt törpösti. Argh.
No se siitä.
Olin perjantaina baarissa. Oli ihan kivaa, mutta kyllä mä taidan olla tosi vanha tai vastaavaa, kun kyllä kotiolot aina voittaa baarissa istumisen.
Tai mulla menee tämä niin, että joskus oikein haluamalla haluan baariin, ja se on kai sitten merkki siitä, että olen liikaa ollut kotosalla. Perjantainen baariinmeno oli jo aikoja sitten sovittu, eikä ois huvittanut yhtään lähteä. Menin kuitenkin kun olin luvannut. Eilen en sitten mennytkään, vaikka puoliskollani oli menoa kengässä. Tasan ei mene baariinhaluamisajankohdat meidän perheessä:)
Tunnin päästä tulee ruokavieraita. Mies kokkaa, minä tuskailen kun pitää pukea vaatteet päälle. En kehtaa ruokailla pyjamassa vieraiden läsnäollessa. :)

torstaina, maaliskuuta 11, 2004

Pieni tarkennus eiliseen "inhoan feministejä"- purskahdukseeni.
Yksikään blogikirjoitus, olkoot vaikka kuinka femakkomyönteinen ja - aatteinen _ei_ ole aiheuttanut femakkoinhoani. Ei pelkkä blogeissa paasaaminen aiheuta moista reaktiota minussa. Inhoni perustuu ihan real-lifen feministien aatteen paloon, josta en pidä.
Esimerkiksi naisiin kohdistuva väkivalta on aihe, josta toki olen kärmeissäni, sitä ei pitäisi yhdenkään naisen sallia, saati joutua kokemaan. Mutta, yhtälailla minusta ihan mihin tahansa kohdistuva väkivalta on vääryyttä isolla veellä.
Siis myös miehiin, lapsiin, eläimiin, toisen omaisuuteen, omaan omaisuuteenkin, jos sitä tehdään vakuutuspetos mielessä jne.
Minä en ole koskaan pitänyt mistään ääriliikkeistä, joihin mielestäni feminismikin kuuluu. On hyvä, että ihmisillä on vahvoja mielipiteitä, "aatteen paloa" jne, mutta jos se työntyy ihan joka asiassa ja asian vieressä esiin, kaikista asioista löydetään sen oman aatteen mukaisia epäkohtia, niin sellaisesta minä henkilökohtaisesti en vaan pidä.

Sitäpaitsi "inhoaminen" on minun terminologiassani aika lievä ilmaisu.

Tämän päivän suunnitelmiin kuuluu kahden läävähuoneen suursiivous. Kyllähän kaikki lapseni itse siivoavat huoneensa, mutta esikoisen ja kuopuksen kohdalla se on usein aika näennäistä. Ovelta kurkistettuna kaikki näyttää olevan ihan okei, mutta lähemmässä tarkastelussa osottautuu, että aika moni tavara on siivottu esim sängyn alle.
Ja joo-o, teen sen ihan mielelläni. Haluan siivota ne huoneet, enkä vahtia vieressä kädet lanteilla puuskassa puhisten ja katsella kun huoneiden asukit tekevät sen itse. Nih.

keskiviikkona, maaliskuuta 10, 2004

Lomalla:)
Varmaan jo kuukauden-pari on jokailtaisena riesanani ollut kaikenkarvaiset rahankerjuu-puhelinkerjääjät.
Ihan hyvällä asiallahan nuo ovat, mutta pari-kolme puhelua/ ilta alkaa olla kuitenkin jo sietokyvyn rajamailla.
No nyt kun olen päivisinkin kotona, niin ne soittelevat tänne päivisinkin! Ärsyttävää, mutta koska minulla menee
muuten hyvin niin saa kai nyt tuollaisesta ärsyyntyä, hyvänen aika.

Nyt kun on ollut aikaa, olen tutustunut muutamaan blogiin hieman syvällisemmin ja olen tullut entistä syvällisemmin siihen tulokseen, että jos nainen voi olla sovinisti, niin olen sitten enemmän sitä kuin feministi. Inhoan feministejä!

Onhan se tietenkin toki ihan kauheeta olla nainen ja kärsiä kuukautisista ja raiskatuksikin voi tulla! Ja liksakin on huono ja tissitkin vääränkokoiset ja mahamakkarat kiusana ja synnytys!
Huoh.

Vähän olen siivoillut nyt lomaillessa. Ihan vaan sen verran, että itse viihtyy. Ikkunoista ei paljoa läpi näe ja kaapinovet on edelleen tahmassa, mutta mitäs tuosta. Alkaa olla jo ihan tosi ihana kevät :)

maanantaina, maaliskuuta 08, 2004

Kotonassa ja virallisesti lomalla :)
Kotimatkakin sujui jotenkin hyvin mallikaasti, ratikka ja metro tulivat samantien, ja loppumatka autolla, joka odotti itiksen parkkihallissa, sekin sujui ilman, että oisi kokoajan itsekseen pitänyt jupista kaikenmaailman törtöille. Juu-u, minä kuulun niihin autoilijoihin, jotka kuvittelevat olevansa kaikista parhaimpia kuskeja:)

Työpaikkani sijaitsee Venäjän suurlähetystön vieressä ja tänään siellä kyllä oli joku tilanne päällä. Poliisiautoja tuli kumit ja sireenit ulvoen sekä rakennuksen eteen ja taakse, mutta vaikka kuinka yritin tähyillä jokapaikkaan, en nähnyt mitään ganstereita missään. Ehkä tästä tulee joku uutinen johonkin, tai sitten ei.

Haen kohta lapsoiseni kotiin ja sitten vaihdan hajuvaatteet (tm) päälle, ja viihdyn niissä muutaman seuraavan päivän, kun siivoan kotia.
Ison kodin siivoaminen on oikeasti yksinkertaisempaa kuin pienen kodin, vaikka onhan tälläsessä luonnollisesti kovempi työ noin muuten. Kas kun pienen kodin suursiivouksessa syntyy aluksi yleensä aina hillitön kaaos, mutta tälläisessä isommassa kodissa syntyy lähinnä sellaisia täsmäkaaoksia.
Niin, kodossamme on 11 huonetta plus keittiö plus kaikenlaisia halleja, vaatehuoneita, sauna, pesuhuone, kaksi vessaa ja kylppäri. Jaa että mikä loma?:D En mä meinaa kaikkea siivota nyt. Mutta jotain kuitenkin.

Ja jos hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, niin tämä kämppä on jo puoliksi siivottu:)

IHANAA maanantai ja kohta kotiin ja loppuviikoksi lomailemaan:)

Oon ihan varma, että loma ei tuntuisi niin ihanan lomakkaalta, jos en tänään oisi lusinnut töissä. Ja seli seli taas, mutta kuitenkin:)

Oikein loistelias viikonloppu takana. Meillä oli ystäväperhe kylässä maakunnasta koko viikonlopun. Tulihan saunottua ja rötväiltyä ihan kunnolla. Tälläinen on parisuhteellisen rouvaihmisen käsitys loisteliaasta viikonlopusta. Se oli sellainen :D

Viimehetken duuniduuneja tässä vielä alta pois ja kohta kotia kohti. Ei muuta tällä erää :)

perjantaina, maaliskuuta 05, 2004

Olen sitä mieltä, että me suomalaiset ansaitsisimme jonkinlaisen papukaijamerkin siitä hyvästä, että taas ollaan koko pitkä ja pimeä talvi jaksettu rämpiä tänne kevääseen.
Auringonvalo on kuin lääkettä, ainakin mulle. Vielä kuukausi sitten stressasin sitä, kuinka lähestyvä kevätaurinko paljastaa kaikki tahmat kotona, mutta nyt sekään ei jaksa enää pöyhiä. Poistetaan tahmat tämän piristyneen olotilan voimin tai sitten ootellaan että silmä tottuu niihin kaikkiin rasvaläikkiin keittiön kaapin ovissa ynnä muuhun tauhkaan, mitä ei talven pimeydessä ole huomannutkaan.


Mutta vaikka kaikki onkin niin ihkua ja mukavaa, niin aina löytyy valittamisen aihetta. Tämä nyt on jo ikuisuusvalituksen aihe, ja tiedän tämän pännivän muitakin kuin minua. Tänä aamuna metrossa istui taas joku ihminen, jonka perhe-elämä tuli suhteellisen selväksi sen parinkymmenen minuutin aikana mitä metromatka kesti. Ilmeisesti metrossa on sen verran taustahälyä, että kännykkäänpuhujat kuvittelevat että sinne luuriin pitää miltei huutaa. "JOO PERA VIE TÄNÄ AAMUNA MEIDÄN OTON TARHAAN, VAIKKA SILLÄ VALUIKIN VIHREÄÄ RÄKÄÄ IHAN HIRVEESTI NENÄSTÄ. JOO EIKSOO KUULE INHOTTAVAA TÄLLÄNEN". Sitäpä juuri.

Muissa blogeissa on taas hirveesti pohdittu kaikenlaista. Yksi vertaus, joka saa mut aina raivotilan partaalle on, kun verrataan armeijaa ja synnytystä keskenään. Huaa, minusta vertailu on paikallaan vasta sitten, kun miehille kasvaa pimppi, munasarjat ja kohtu (ja mitäs miehiä ne sen jälkeen olisi?), jolloin lapsensaamiselle on fyysiset valmiudet. Jos nyt oikein aletaan viilaamaan, niin voi käydä niinkin, että yhden promillisen yön jälkeen nainen tulee raskaaksi, mutta yksikään mies ei varmaan ravintolaillan päätteeksi joudu armeijaan sattumalta. Okei, tyhmä vertaus, tyhmä nainen jos näin käy jne, mutta vertauksen vuoksi tälläinenkin näkökulma.

Joitain asioita ei vaan voi verrata keskenään, asiat ei paini samassa sarjassa. Mun mielestäin.

torstaina, maaliskuuta 04, 2004

Huomasin just kun luin eilisen purskahdukseni koskien "psykopaskaa", että en ole ollenkaan osannut tuoda julki perusteellisesti sitä mitä asialla oikeastaan tarkoitin, mutta olkoot. En jaksa enempiä paasata asiasta, hoitakoon Kris sen puolen;)

Matalalla, mutta kirkkaana paistanut aamu-aurinko siivitti tänään askeleitani kotoa metroasemalle. Ihmeellinen voima kasvavalla valon määrällä kyllä on. Aikainen kevätväsymyskin taisi olla vaan väsymystä pimeään.

Mitä nyt olen muita blogeja lukenut, niin yksi jos toinenkin, vieläpä kolmaskin blogisti tuntuu riehuvan flunssaviruksen kourissa. Ei mulla vaan. Oireita on ollut jo kauan, mutta kaiken järjen mukaan mikään virus ei näin kauan tee tuloaan ihmiskehossa.



keskiviikkona, maaliskuuta 03, 2004

Kristittynä ja kilpikonnana maailmassa puhuu mielestäni aika pitkälti asiaa viimeaikaisissa "psykopaska"- jupinoissaan.

Minä voin tässäkin asiassa puhua vaan omasta puolestani, perustaa näkemykseni omiin ja ystävieni kokemuksiin. Varmasti- ja toivottavasti- toisenlaisiakin kokemuksia on.

Minun mielestäni psykoterapeutit ovat yliarvostettuja, ainakin jos suhteutetaan hoitojaksojen pituus tervehtyneiden asiakkaiden määrään. Samoilla perusteilla monen muun ammattikunnan edustaja hyllytettäisiin virastaan huonojen tulosten takia.

Ihmisen mielen hoitaminen terapeuttisin keinoin perustuu pelkästään uskomuksiin. Minusta vaan ihmisen mielestä puhuttaessa ei ole olemassakaan mitään yhtä ainoaa oikeaa totuutta, mutta terapeuttien mielestä hyvin pitkälti juuri heidän kirjasta oppimansa totuus on se ainoa oikea.

Terapeuteilla on myös kummallisia Freudilaisia käsityksiä asioiden merkityksistä.

Jos naisihminen näkee mustetahratestin kuvassa pimppikarvat ja miesihminen tulkitsee saman mustetahran esittävän formularataa, niin kuinka kukaan voi sen perusteella sanoa, kumpi vastaus on enemmän oikea kuin toinen, ja miten ihmisen mielen koukeroita voi moisestakin asiasta muka tulkita.

Minäpä kerron.
Koska terapeutit ovat halukkaita tarjoamaan jotain seksiiin liittyvää selitykseksi vähän joka ikiseen asiaan, niin tässä tapauksessa se, jolla on ongelmia on mieshenkilö.
Nainen sanoo ääneen pimppikarvat, hän on siis estoton ja seksuaalisesti sinut itsensä ja sukupuolensa kanssa.
Mies taas kärsii seksuaalisista patoutumista ja identiteettikriisistä oman miehuutensa kanssa (ilmeisesti siksi, koska hän ei näe kuvassa mitään seksuaalista) , jota hän koittaa pönkittää miehisellä formulavisiolla...

Tälläistä se kuulkaa saattaa ihan oikeasti olla.

En ole Krisin kanssa aivan samoilla linjoilla siinä, että kaikkien mielen vaivojen kanssa kamppailevien pitäisi turruttaa päänsä napeilla, mutta oikein annosteltuna kyllä niiden käyttö on ihan suotavaa. Monet mielen vaivathan ovat aivan kemiallisesti selitettävissä ja siten myös lääkittävissä.

Helppoja asioita nämä eivät ole. Jollekin sopii varmasti joku keino, jollekin sitten taas joku toinen. Mutta minä itse olen kyllästynyt koko terapiavouhotukseen. Wanha totuushan on, että ei oo helppoo kun on vaikeeta.
:D

Hiljaisuutta pitelee. Eilen iltapäivällä (vai oisko ollut joskus puolenpäivän jälkeen) täällä välähti kerran valot. Sellainen sekunnin sähkökatkos. Tietokone ei ehtinyt moiseen reagoida, kopiokone vähän jotain murisi, mutta täällä on edelleen kaikki puhelimet mykkinä.
Puhelinvaihde ja sen parisataa alanumeroa siis. Soneran korjausukkelit kuulemma korjaavat tälläisiä vikoja vain virka-aikana, ellei kyseessä ole hälytyskeskus.
Ei tämä sellainen ole, mutta melkein. Katastrofijärjestö kuitenkin. Jos yöllä olisi jossain päin maailmaa tapahtunut joku suuri luonnonmullistus vaikkapa, niin kusessa oltais.

Olen tässä pari päivää ihmetellyt, että mikä ihme kanittaa. On ollut sellainen yleisesti epämukava olo. Eilen kotiin kävelessäni sitten tajusin mistä on kyse. Housut kiristää! Olen lihonut! Tankki-minä!

Oikeasti, minä en tarvi edes vaakaa enkä peiliä todetakseni tämän, vaatteet puhuvat puolestaan. Nyt taidan sitten aloittaa laihdutuskuurin. Ei mitään "lautamaha kesäksi"- kampanjaa, vaan "kiristämättömät farkut"- kampanja. Yhtään suurempia housuja en nimittäin suostu ostamaan.

Minä en aloita mitään Atkinsia (oli hän sitten läski kuollessaan tahi ei), en Painonvartijoita (kuka hitto jaksaa laskea jotain plussapisteitä joka suupalasta) enkä mitään muutakaan ohjeistettua jutskaa. Monet hyviä saavutuksia saaneet ovat laihtuneet vaan lopettamalla mässäilyn ja ehkä tekemällä jotain valintoja sinne kevyempään suuntaan.

Mutta koska olen armoton herkkurohmu, niin sallin kyllä itselleni mässäilypäivän vaikka kerran viikossa. Ei minusta ole miksikään salaatinlehden jäystäjäksi jatkuvalla syötöllä.

Hmm, heti tuli vähän ohkasempi olo :D

tiistaina, maaliskuuta 02, 2004

Luin lehdestä, että Helsingin metroverkosto aiotaan kokonaan automatisoida. Ei kuskia ollenkaan! Kääks, eihän se nyt käy!
Mitenkään sen paremmin metroteknologiaa tuntematta, uskoisin että kyseiset tuubit kulkevat jo nyt suht automaattisesti, mutta kyllä kuskin mukanaolo tuo ainakin minulle tietynkaisen turvallisuuden tunteen. Jotenkin tuntuu kauhealta, että metro vaan itekseen tuolla kuljeskelisi ilman mitään inhimillistä paikalla olevaa tahoa.
Ei ole kerta eikä kaksi, kun metro on pysähtynyt ties minne, ja joskus jopa pidemmäksikin aikaa. Tokihan se kuulutus sinne juniin varmaan jotain kautta kulkeutuisi ilman kuskiakin, mutta silti!
Kaikista kamalin paikka mihin metro joskus jumahtaa on Kulosaaren silta. Siinä jos sulan veden aikaan erehtyy kurkkaamaan ikkunasta alaspäin, niin alla on pelkkä mustana vellova vesi. Se on pelottava näky ja antaa mielikuvituksella aikamoisen vallan. Jaiks.
Ja mitenkäs nämä kaikki metronkuljettajat sitten työllistettäisiin? Kortistoon?
Meneekö mulla taas liian hyvin kun moista asiaa pähkäilen? :)

Maaliskuu ja lunta tupruttaa villinä. Veikkaampa että tänä vuonna on sellaisia mustia lumikasoja vielä juhannuksenakin varjoisilla paikoilla.

maanantaina, maaliskuuta 01, 2004

Ja taas maanantai.
Jotenkin tuntuu, että olen tätä "taas maanantaita" kirjannut tänne paljon useammin, kuin "jippii perjantaita". Ihan kun maanantaipäiviä olisi enemmän viikossa :)

Lauantaina minuun iski harvinainen vimma, mieleni teki baariin ihan julmetusti. Puoliskoni ei jaksanut lähteä, joten pistin viestiä menemään vähän sinne sun tänne siinä toivossa, että kyllä joku lähtee. Mietin jopa, että jos kaikki ne, joille viestin lähetin, olisivat halunneet lähteä baariin kanssani, olisi seurueesta muodostunut varsin mielenkiintoinen.

Näin ei kuitenkaan käynyt. Yksi oli kipeä, yhdellä ei ollut lastenvahtia saatavilla..

Turhautuneena päätin sitten luopua baarihaaveista ja iskin väriainetta päähäni. Arvatkaa, saapuiko silloin juuri viesti että "no missä nähdään" ? Oikein, kyllä saapui:D

Baariutumisen myöhäisestä ajankohdasta johtuen jouduin ihan hirveään epätoivokkaiden sinkkujen kansoittamaan humpparuokalaan Itäkeskukseen. Tai en minä tiiä oliko kaikkien siellä olevien status sinkku, mutta siltä se vähän vaikutti, kun jopa minua yritettiin pariinkin otteeseen iskeä. Tosin ei kai moiseen toimenpiteeseen sinkkuutta vaadita, känniääliöisyyskin voi olla yksi syy moiseen:)

Kivaa oli kuitenkin noin muuten, ja sain baarivimmani tyydytettyä taas pitkäksi aikaa.

Nyt alan imitoimaan työntekoa ainakin hetkeksi. :)