torstaina, syyskuuta 30, 2004

Ei oo kivaa kun on tyhmää

Tää on kyllä ollut niin perssiistä tää koko viikko kun ikinä vaan voi. Nyt ei kyllä liikene mistään asiasta mitään ihkutus-herutusta, kaikki yksinkertaisesti vaan on ihan paskaa. Paitsi kusi.

Olin äsken tunnin jököttämässä keräystonkan vahtina. Tunti meni ihan äly hitaasti, ja seuraajavahtini myöhästyi vartin. Eli olin siis yli tunnin.
No ei siinä mitään. Tällä välin puhelimeni oli missannut kolme puhelua, kaikki armaalta puoliskoltani.

Soitin sitten hänelle ja voi jumalauta. "Onks mitään tietoo missä mun kravatti on?" Juttuhan on niin, että koska mieheni ei kravattia tarvi kuin aniharvoin jossain työtehtävissä, niin minähän siis tarkoituksellisesti jemmailen työkseni kravatteja, jottei niitä varmasti löytyisi silloin harvoin kun niitä tarvitaan.

Vastasinkin jotain älyherttaista ja äijä oli siellä ihan myrtsinorsarina. "Aattelin vaan että jos ne on siivottu johonkin". Aina sama virsi. Kaikki kadonneet taksikuitit, grillipihdit, roudarinteippirullat, kravatit, kenkäplankit ja laskut _joku_ vaan siivoaa _jonnekin_ ikuisiksi ajoiksi.

Olis jo ens maanantai. Silloin tämä viikko on lopullisesti takana, eikä tämän paskempaa viikkoa voi toista tulla. Ei vaan voi. Oon päättänyt niin.

Pelikonsolimyyjän logiikasta

Kävipä niinä päivinä vuonna 2001, että lapset saivat koko vuoden kinuamisen jälkeen joululahjaksi PlayStation 2-pelikonsolin. Se hankittiin Gigantti-nimisestä myymälästä, jonka ainoa PK-seudun toimipiste löytyi Vantaalta.

Mies otti tälle yhden vuoden takuun omaamalle laitteelle muutaman kympin maksaneen vakuutuksen kolmeksi vuodeksi. Vakuutus umpeutuu siis reilun kuukauden päästä.

Kävi sitten niin "onnekkaasti", että laitteen lukutaito loppui tänä syksynä lopullisesti, vielä kun tämä vakuutus siis on jopa voimassa.
Kiikutin laitteen uuteen Itäkeskuksen myymälään kuitteineen päivineen, siitä tehtiin vahinkoilmoitus, vaikka mitään konkreettista vahinkoa ei laitteelle ei ollutkaan tapahtunut. Se ei siis ollut pyörinyt pesukoneessa, joutunut lemmikkieläimen välipalaksi tahi toiminut kyljysten marinointivatina. Se vaan yksinkertaisesti lakkasi toimimasta.
Omistan hyvin skeptisen suhtautumisen kaikkeen, mikä liittyy vakuutuksiin, ja olin aivan satavarma, että parin päivän päästä luvattu soitto tietäisi vaan rähinää, tappelua, kiistelyä ja johtaisi mielettömään valitusrumbaan. Se kun on valitettavasti kai ainoa tapa saada vakuutusyhtiötä yhtään mitään korvauksia.

Soitto tuli, ja pelikaupan setä kertoo näin:
"Teillä on nyt kaksi vaihtoehtoa. Joko tämä teidän viallinen pelikonsoli korjataan ja laitekohtainen vakuutus jatkuu sen voimassaoloon saakka ja se tulisi teille maksamaan 118 euroa. Toinen vaihtoehto on, että tulette hakemaan kokonaan uuden konsolin liikkeestämme, mutta vakuutus raukeaa sen myötä".

Arvatkaa vaan kumpi vaihtoehto valittiin? Maksettiinko melkein uuden laitteen hinta siitä ilosta, että vakuutus olisi vielä voimassa reilun kuukauden, vai otettiinko uusi vehjas ilman nykyisen vakuutuksen jatkumista ilmaiseksi?
Voin paljastaa, että päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, koska ensinmainittu vaikutti jotenkin logiikan riemuvoitolta.

Tämä aamu onkin sitten sujunut takkuamalla. Aamulla tuntui kaikki olevan kulkuni tiellä, lähtien asfaltointiautoista ja päättyen kirkuviin pikkupoikiin ja työpaikalla vielä siivoojan kärrykin esti pääsyni työhuoneeseeni.

Muutenkin tästä tulee pitkä päivä. Menen parin ihmisen kanssa katsomaan Peacockiin Saturday Night Fever- musikaalia. Sillä on ihan vikat näytökset menossa, ja vaikken paljoo mitään odota kyseiseltä produktiolta, niin ajattelin nyt kuitenkin käyttää saamani ilmaisliput.
Koska mulla ei ole mitään järkeä rynniä kotiin itäiseen periferiaan välillä, vaan jään kaupungille töiden jälkeen ja sieltä raahaudun Lintsille, niin tämä tietää sitä, että olen vasta joskus klo 23 aikoihin kotona. Plääh.

Huomenaamulla pelastan maailman, ja menen luovuttamaan plasmaa Veripalveluun. Se onkin sellanen pidempi proseduuri, siinä kun veri luovutetaan, sitten sitä vatkataan jossain separaattorissa, jossa siitä erotetaan pelkkä plasma, jonka jälkeen punasolut palautetaan minulle takaisin. Olen ollut tälläisessä luovutuksessa kerran aiemminkin.

Tänään on nälkäpäivä. Järjestömme suurin koitos sitten vapaussodan. Menin jossain hulluuspäissäni lupaamaan, että vahdin työpaikkani edustalla olevaa rahankerjuupjönttöä tunnin ajan. Halukkaita kun ei meinannut löytyä sitten niin millään. Viisaita olivat kaikki haluttomat.

keskiviikkona, syyskuuta 29, 2004

Rentoutusta salakahveilla

Raflaavasta otsakkeesta huolimatta, en mä nyt niiiin kovin salakahvilla ollut, mutta sillä nimellä ne nyt kuitenkin kulki.

Oli niin ihanata saada vähän avautua ystävälle, joka tietää avautumisen kohteen ja sen metkut jo ennestään, eli sen kummempaa pohjustusta ei vuodatukseni tarvinnut.

Nyt tää paska case jääkööt minun puolestani unholaan, elämä jatkuu ja jippiaijee.

Mitähänä sitä tekisi tällä kaikella semienergiavirralla, mikä mussa liikkuu. Jos jumitun koneelle tai telkun ääreen, niin ilta on sitten siinä.

Voi kunpa löytäisin netistä jonkun kaikenkattavan kotipsykologistin sivun.. vaikka asia mistä haluaisin tietää enemmän on unholassa, niin ei sen syyt välttämättä. Noh, voinhan mä käyttää tehokasta työaikaa huomenna etsintöihin ;)

Raivostuksen jälkeinen uupumus

Kylläpä olikin rankkaa pari päivää. En edes tajunnut kuinka rankkaa, ennenkuin nyt kun alkaa rankkuus helpottamaan.

Mielialani on vellonut pyhästä raivosta spesifioimattomaan pelkoon ja väliin on mahtunut sääliä, inhoa, vihaa, ahdistusta, mutta loppujen lopuksi myös valaistumista.

Tein päätöksen, että vaikka saisin veemäisen akan leiman otsaani ikuisiksi ajoiksi, ennemmin kannan tämän leiman sitten ylväänä ennenkuin hyväksyn ja sopeudun täysääliön tempauksiin jonkinlaisen laihan sovun toivossa. Sitä sopua kun on turhaa enää hieroskella millään tavoin.
"kun kerran keksitään niin aina epäillään"- sanonta pätee tässä konfliktissa paremmin kuin hyvin.

Olen tässä tehnyt kotikutoista diagnoosia tästä lauantaisesta välikohtauksesta. Lähinnä tämän toisen osapuolen reaktiosta ja sanoista.

En tosiaankaan tiedä, millä nimellä tämän sortin mielipuolisuutta kutsutaan. Käytännössä tämä mielipuolisuus kuitenkin ilmenee siten, että henkilö, joka on pahoinpidellyt ex-vaimoaan sekä fyysisesti että henkisesti usean vuoden ajan, pettänyt ja kaltoinkohdellut, yrittää nyt uusi misukka käsipuolessaan puhdistaa mainettaan niin kovin, että hän KEKSII kaikkea mullistavaa paskaa lähipiiristään, jotta huomio kääntyisi omista hirmuteoistaan näihin lähipiirin tempauksiin, joita ei oikeasti siis ole olemassakaan muualla kuin hänen sairaassa pääkopassaan.

Nyt meidän kaikkien tämän sairaan inehmon sairaan mielikuvituksen ja sairaitten keksintöjen uhreiksi joutuneiden täytyy vaan nousta koko jutun yläpuolelle antaa tämän olion kiemurrella omassa egolimassaan ihan keskenänsä.

Muuta ei sitten olekkaan tapahtunut. Iltaisin väsyttää kovin, kai se on tää pimeys. Onneksi tiedän, että kohta kykenen nauttimaan jo pimeistä illoista täysillä. Se on ihanaa, kun ei tarvi huolestua tahmasta. Sitä kun ei yksinkertaisesti ihmissilmällä erota :)

tiistaina, syyskuuta 28, 2004

Yhden naisen sota

Olen varmaan joskus ennenkin julistanut täällä, että hullu saa olla, muttei tyhmä.
Minä olen nyt osittain omasta syystäni, eli siksi kun lausuin mielipiteeni, joutunut tälläisen tyhmän ihmisen "vainoamaksi".

Ei minun mielipiteeni ole mikään kiveen kirjoitettu totuus, niinkuin ei mielipiteet ikinä sitä ole. Jos minä en pidä jostain ihmisestä, niin ei kukaan voi sanoa, että olen väärässä, koska kyse on mielipiteestä.

Viikonloppuna siis primitiiviraivarin vallassa kerroin ihmiselle, etten pidä hänestä. Ja perustelinkin tietty. Noh, nyt tämä henkilö vaan vahvistaa mielipidettäni, koska hän lähettelee nyt sitten maileja ja tekstiviestejä, jossa hän yrittää piipittää jotain onnetonta.

Tälläistä riesaa en olisi halunnut moisesta. Täytyy tutkailla, mitä tuleman pitää.

Ulkona on ihana ilma. Oikeasti. Mähän olen vähän omituinen näiden ilmamieltymysteni kanssa.

Menen sorvaamaan.

maanantaina, syyskuuta 27, 2004

Olipas viikonloppu...

Valtaisia tunteita on tullut läpikäytyä edesmenneen viikonlopun aikana.

Lauantai alkoi kiireellä ja hässäkällä, kun piti saada kiljoona asiaa tehtyä ja hoidettua ennen synttärivieraiden saapumista.
Kesken valmisteluiden saimme puhelun, että ystävältämme on jalka murtunut kahdesta kohtaa.. Tuli kauhean paha mieli moisesta.

Tämä samainen ystävä kysyi sitten myöhemmin samana päivänä, että tulemmeko minä ja puoliskoni heidän vastasyntyneen tyttövauvan kummeiksi. Suostuimme, koska emme nähneet mitään syytä olla suostumattakaan. Tuli iloinen mieli kunniasta.

Vieraitten kanssa oli äly kivaa ja rentouttavaa. Lapset puuhastelivat omiaan, me aikuiset joimme kahvia kuppitolkulla ja juttelimme ja juorusimme, koska mukana oli ihmisiä, joita ei oltu nähty pitkään aikaan.

Illemmalla päädyttiin sitten nauttimaan vähän muutakin kuin kahvia, ja loppuillemmalla vääntäydyttiin sitten vielä baariinkin.

Baarissa tapahtui sellainen asia, mikä on kytenyt jo pidempään ja odottanut vaan kunnon leimahdusta, ja lauantai-iltana se sitten tapahtui. Siellä oli eräs tuttavamies, joka on todella ärsyttävä, monestakin eri syystä.

Stimuloiduin siitä, kun hän lässytti jotain sekavaa pöytäseurueemme jäsenelle, ja silloin läks. Sain primitiivisen raivokohtauksen. Huusin sille kurkku suorana ja annoin tulla kaiken vihan, mitä tunnen sitä kohtaan ulos. Oli vapauttavaa.

Hän sitten sunnuntaina viestimään ja soittelemaan. Puheluihin en vastannut, samoin kun ei mun mieskään, mutta kun hän viestitti että haluaa nähdä minut ja selvittää asiat selvinpäin ja nokakkain, niin vastasin inhoavani häntä selvinpäin yhtä paljon kuin kännissäkin, että ei ole mitään keskusteltavaa. Ettei vaan luule, että raivoni oli kännin aiheuttamaa angstia, ja että selvinpäin olen varmaan toista mieltä. Kun en ole.

Minulta ei paljoa sympatioita heru naisenhakkaajamiehelle. Ja silleen tuo olmi teki exälleen.

Eilinen meni enemmän ja vähemmän toipuessa. Nyt olen töissä ja vieläkin on vähän toipilas olo. Mutta kyllä se tästä.





lauantaina, syyskuuta 25, 2004

Lauantain varhaisaamun lista

- havahduksia unesta kello neljän aikoina, kun koirat haukkuivat baarista palaavalle miehelle 1 kpl
- herääminen ilman herätystä ennen puolta kahdeksaa (:o) 1 kpl
- hesarin päälle kaadettuja täysiä kahvikuppeja 1 kpl
- käynnistettyjä pesukoneita 1 kpl
- pähkäilyä siitä, että pitäisi alkaa tekemään kaikkea 1093 kpl

Noin, ei kovin pitkä lista vielä, eikä enempää tulekkaan. Nyt pitäisi siivota talo, tehdä mokkapaloja, tehdä täytekakku, laittaa tarjoilut esille, yrittää restauroida itsestään taas ihminen esiin (tällä hetkellä muistutan enemmänkin vanuttunutta variksenpelätintä) ja erikseen mainittuna vielä siivota kuopuksen huone. Menin eräänlaisena synttärilahjana lupaamaan, että siivoan sen, ja nyt jo hirvittää. Miten voi 10 neliön huoneeseen mahduttaa kaikkea sälää kuormatonnettain? En voi käsittää.

Vaan eipä asiat itsestään tapahdu- nyt on mentävä.

Ai niin! Mun lempiystävä toiselta paikkakunnalta tulee tänään kans! Ihanaa. :)

perjantaina, syyskuuta 24, 2004

Must on tulluu päivityshullu

Jäi risomaan edellisen postauksen risonta. Pienestä se minäkin risoonnun.
Elämä on oikeesti kivaa.

Meinasi taas iskeä jokaperjantainen baarivipi, mutta koska tiedän anopin pimputtavan huomenna ovikelloa siihen aikaan, jolloin ainakin krapulaiset ihmiset nukkuvat vielä täysillä, niin haihdutin mielitekoni ja tyydyin ahmimaan karkkia. Aiai minua. Laihdutuskuurilla karkkia! No ois se kaljakin ollut lihoittavaa, puolustaudutaan nyt sillä vaikka.

Rehasin itseni kotiin ruokakaupan, eläinkaupan, postin, pankkiautomaatin, parin lapsen treffaamisen (ja sinne se pankkiautomaatin antama raha sitten menikin).

Olen laihtunut 5.1. kiloa virallisesti. Kuudessa viikossa. Tämä viikonloppu tullee tekemään pienoisen takapakin asiaan, mutta hitto vie, mun lapsilla oo synttäreitä kuin yhteensä neljä kertaa vuodessa. :P

Nyt risoo

Perjantai tai ei, ihmisten toiminta saa vitutuskäyrän joskus nousemaan.

Vaikka minulle on suotu pitkä pinna, niin tietynlaisen typeryyden edessä se kyllä katkeaa varsin napakasti.
Ei tässä todellakaan ole mistään muusta kyse kuin työpaikalla "kadonneesta" kirjekuoresta. Toisessa toimipisteessä sorvaava työntekijä kun oli lähettänyt tänne päämajaan sisäpostissa postikuskin mukana kirjeen, joka ei ollut tavoittanut vastaanottajaa. Kirjeen lähettäjä laittoi katoamisilmoituksen sähköpostiin, vastaanottajana "kaikki". Joka käsittää satapäin ihmisiä.

Olisiko ollut jotensakin fiksumpaa käyttää hetki aivojaan, ja pirauttaa puhelimella minulle, tai lähettää vaikka tuo katoamisilmoitus vain minulle? Sisäisen postin lajitteluhässäkkähärdellisysteemi kun toimii samoissa työtiloissa minun kanssani.

Kävin vilkaisemassa postikärryyn (joka seisoo aina paikallaan, lähettipalvelut ovat loppuneet ajat sitten tässä järjestössä- kaikki tuovat ja vievät postinsa itse)- ja siellähän se kadonnut, tai siis "kadonnut" kirje jökötti.

Lähetin vastauksen niille samoille "kaikille", jossa ilmoitin, että
"No eihän se mene perille, jos sitä ei noudeta kärryistä, niinkuin tapana on.
XXXX:n lokerossa kärryissä on tuntomerkkeihin sopiva kuori tälläkin
hetkellä odottamassa noutoa. "


Silloin kun täällä vielä majaili kanssani sekä sisä- että ulkolähetti, niin sisälähetti sai vähintään kerran viikossa lukea kaikelle kansalle lähetyistä sähköpostiviesteistä, kuinka taas on jotain kadonnut jne. 99 % tapauksista postit olivat aivan muiden toimesta kateissa kuin lähettiparan.
Nyt kun lähetinvirat on lakkautettu, ja minä sain perinnöksi sellaisen lajittelutädin pestin omien töitteni oheen, niin aion jatkossakin pitää huolen siitä, että turha märistä ja inistä asioista, joista voisi ottaa ensin selvää.

Ugh, olen purkautunut.

Vielä pitäisi yli tunti kuluttaa aikaa ja tehdä jotain muutakin kun suivaantua ihmisille.

Eikä ku nyt mä keksin. Lähden täältä heti kolmen jälkeen huitsin hittoon.

Miksei aina voi olla perjantai

En tiedä, onko mikään taho koskaan tehnyt tutkimusta eri viikonpäivien vaikutuksista ihmisen psyykeen.
Minä voin ihan kotikutoisella psykologialla vaan todeta, että perjantaina kaikki on jotenkin toisin. Perjantaisin ei edes aamuisin väsytä.
Ei minua ole koskaan maanantai mitenkään kummemmin masentanut. Melkeinpä maanantaita voi vaan käyttää excusena, jos muuten vaan takkuaa elo.

Aamulla Hakaniemen metroasemalla hengaili kaksi puliveivaria. Toisella oli toppasaappaat jalassa ja toinen oli kengätön. Paljain jaloin siis. Tämäkin kummallisuus vaan jotenkin hymyilytti tänä aamuna.

Mun nuorimmaisella lapsella on tänään synttärit. Tylsämielisenä ja persoonattomana lahjuksena luovutin hänelle tänä aamuna uuden kännykän. Mutta lapsen ilme oli kyllä ilahduttava, ei se osannut odottaa uutta vehjasta kun korkeintaan jouluksi vasta. Että sinänsä ihan onnistunut lahja.

Olin eilen niin tehokas, että mulla ei ole _mitään_ duunia tehtävänä tällä hetkellä. Se ei ole edes kovin hyvä asia. Päivä matelee hitaasti, kun se menee peukaloita pyörittäessä. Tosin koskaan ei pitäisi edes lausua moista, koska yleensä tälläisinä päivinä siinä vaiheessa kun olen toinen jalka vahvasti ovenraossa lähdössä kotia kohti, tulee joku kiireinen tää-heti-nyt-piti-olla-jo eilen- homma, ja sitten sitä naama norsarina väännetään.

Nyt jatkan tehokasta peukalojumppaa.

torstaina, syyskuuta 23, 2004

Ihmiskauppaa

Pomo tuli huoneeseeni ,kävi vapaalle tuolille istumaan ja odotti, että muut huoneessa vierailevat tyypit lähtivät pois.
Arvasin heti, että sillä on jotain asiaa. Ja olihan sillä.

Eräs firma oli ehdottanut pomolleni, että jos ne saisi ostaa sekä minut että työtehtäväni.Ts. jatkaisin täsmälleen samoja hommia täsmälleen samassa paikassa ja arvatenkin samalla palkalla, mutta en olisikaan enää tämän nykyisen työnantajani palveluksessa vaan nk. ulkoistettu palvelu.

Onneksi pomoni oli sanonut jyrkän ein asialle. Tuli kuitenkin jälkijättöisesti kysymään, että oisinko mä halunnut, että ulkostuisin. No en. Asiaan sen enempää perehtymättä ajatuskin tuntuu kummalliselta.
Vähän samalta, kuin että asuisi omistamassaan asunnossa alivuokralaisena tai jotain vastaavaa.

Tänään on ollut hyvä päivä töissä. Alkuviikko on mennyt rutiinien pyöritykseen, nyt on ollut aikaa tehdä pois kaikenmaailman rästijuttuja. Sellaiset kun tuppaavat vähän vaivaamaan mieltä kuitenkin. Nyt ei enää vaivaa.

Hemmetti kun täällä ei tuosta radion virkaa toimittavasta matolaatikosta kuulu kuin pari hassua kanavaa. Radio Nova on yksi maailmankaikkeuden huonoimmista kanavista. Päivästä toiseen samat Suurlähettilään yrittävät pysäyttää kelloja, Mambat luikertelevat sohvalle katselemaan valokuvia, Jani Wickholm hukkuu ja Eppu Normaali kaipaa sadetta, vaikka onkin just tahrannut kaikki paperinsa.

keskiviikkona, syyskuuta 22, 2004

Kotona

Sain tälläisen tekstiviestin päivällä luuriini: " Onko meillä punaiseen imuriin lisää pölypusseja? Ei sillä että asia mitenkään olisi ajankohtainen, kunhan vaan kysyin". Viesti oli tytöltäni. Tai tyttäreltä kai kuuluu oikea muoto.

Unohdin koko asian sittemmin, mutta nyt kotiintullessani, että asia oli ollut ajankohtainen. Täällä on siivottu perusteellisesti!
Kyllä on ihmisen onni ja ilo pienistä teoista kiinni. :)

Olen sosiaalinen olio, joskaan yksinolo ei ole koskaan ollut mulle myrkkyä. Tälläisenä suurperheellisenä lähinnä kai ennemminkin herkkua. On kuitenkin pari hetkeä päivässä, jolloin todella haluan olla yksin.

Eka hetki on heti herättyä. Minust on ihanaa hiippailla täällä ihan rauhassa. Kammottavat varhaisaamut ovat itseasiassa siis luksusta. Ne muut hetket ovat sitten työmatkat. Haluan mennä ja tulla töihin/töistä yksin. Aamulla voi vähän jo stimuloida aivojaan tulevan työpäivän varalle, hieman mietiskellä työjuttuja, ihmetellä, että mitähän päivä tuo tullessaan.
Katastrofijärjestössä kun voi asiat keikahtaa ihan päälaelleen suunnilleen noin hetkessä.

Töistä palatessa taas on ihanaa nollata päänsä rauhassa, kävellä löntystää ihan omaa tahtiaan Kaivarista Kaisaniemen metroasemalle, poiketa ehkä jossain kaupoissa ja muutenkin muuntaa itsensä työinehmosta himainehmoksi. Ei sillä, että noilla kahdella inehmotyypillä nyt mitään suurensuuria eroja olisi, mutta kuitenkin.

Nyt hiippailen ihastelemaan kiillotettua kotiani. Ja tytön palatessa koulusta (iltakoulu), osoitan hälle kiitollisuutta yltiöpäisesti.

Autoton päivä?

Tänään, autottomana päivänä, katselin metron ikkunasta Itäväylän ja Kulosaaren sillan liikennettä. Autottomuus ilmeni mm. siten, että Kulosaaren sillalla Junatielle johtava kaista oli ruuhkainen ainakin parin kilometrin matkalta ja muutenkin autoja oli liikenteessä aivan sama määrä kuin muinakin aamuina, ellei jopa enemmän.

Hakaniemen metroasemalla tuhahtelin isolle seinämainokselle "Unohda numerot- muista 0 100 100". Mitähän nuo nollat ja ykköset sitten on, jos ei numeroita?
Josta tuli mieleeni, että joskus tuossa elokuussa ympäri Helsinkiä ilmestyi sinisiä palloja. Niitä oli metrojen ja ratikoiden ovissa, bussipysäkeillä, ilmapallomuodossa mm. Kauppatorilla, seinämainoksissa pallon ohessa oli teksti "tuttu, mutta ei tv:stä".
Tietty oletin, että tämän mystisen sinisen pallon on ensin tarkoitus herättää ihmisten uteliaisuus ja mielenkiinto, ja pikkuhiljaa sitten arvoitus ratkeaa uusien lisämainosten myötä.. Vaan- mitään ei ole tapahtunut. En ainakaan minä tiedä, mihin tämä sininen pallo viittasi?

Eilinen meni semisohvaperunoidessa, tänään pitäisi kai jotenkin alkaa laittamaan tikkuja ristiin kuopuksen synttärijuhlia varten, joita vietetään lauantaina.

Vaan ensin pitää sorvata. Jatkan näiden hämmästyttävien kurssiaineistojen parissa pakertamista. Maatalouden tapaturmien ehkäisy onkin kovin lähellä sydäntäni :P

tiistaina, syyskuuta 21, 2004

Natiseva haipakka sorvaamossa

Kunnon sorvaus alkoi tänään. Olen kyhännyt sellaista kurssiaineistoa, ja naureskellut juttujen otsikointia. Joku on koittanut saada raflaavuutta asioihin. Arvaamaton astma! Elvyttävä elvytys! Tokihan, jos henkipattoon ihmisraunoon puhaltaa ilmaa, niin onhan se elvyttävää, jos sen osaa tehdä oikein.

Tämä duracell-draivi tietää taas sohvaperunailtaa tai sitten vaihtoehtoisesti käyn niin kierroksilla, että pistän koko asumuksen ylösalaisin ja hinksutan kakkaa kaakeleiden saumoista hammasharjalla. Mene ja tiedä, nähtäväksi jää.

Hei, onko Kysyn Vaan laittanut pillit pussiin? Ei kai nyt KV ole niin herkkänahkainen, että veti herneen nenään muutamasta ei-niin-ylistävästä, mutta muutoin täysin asiallisesta arvostelusta? Voe sentäs.

Sorvaan vielä hetken, sitten suunnistan kotia kohti.

maanantaina, syyskuuta 20, 2004

Sohvaperunasta sorvaajaksi

Jihaa, elämä voittaa. Ihanaa olla töissä! Pitkän sohvaperunamuusiolon jälkeen on loistokasta olla taas täällä.
Loma on ihanaa, mutta sairasloma ei välttämättä sitä ole lainkaan. Siinä kun on tuo ikävä s-etuliite mukana, niin se mitään lomaa ole vaan pakon sanelema juttu.

Käväisin aamulla ensin työpaikkalääkärillä näyttäytymässä. Sain sellasen hassun rullaluistinsyndiä muistuttavan vermeen käteeni, mutta raggarina otin sen pois. Kerta olen töissä, niin pakko pärjätä ilman syndejä.

Vähänhän tässä pihalla vielä olen, mutta kohta varmaan tuntuu kuin en pois olisi koskaan ollutkaan.

Lapsetkin on kaikki tervehtyneet ja koulukuntoisia ja koirien oksennustautikin on ohi. Niillä oli sellanen. Eihän siinä muuten mitään, mutta koirat ykäävät _aina_ matolle. Mokomat.


sunnuntaina, syyskuuta 19, 2004

Luulot pois

Olen aina ollut sitä mieltä, että tässä maailmassa olisi paljon enemmän typeriä väärinkäsityksiä, jos ihmiset vaivautuisivat ottamaan asioista hanakammin selkoa, ennemmin kuin tyytyvät vaan luulemaan kaikkea.
Sukset menevät ristiin, poikki ja pinoon sen takia kun "mä luulin että sä inhoot mua", työjuttuja kämmätään, kun yritetään olla loistokkaita ja tehokkaita duunareita ja tehdään kaikki päin pehvaa kun luultiin että homma pitää tehdä jotenkin.

Tänään, tunti sitten, tämä turha luuleminen meinasi kalahtaa omaan nilkkaani ja lujaa. Ja joo, älkää peljätkö, en nyt rupea nillittämään hirmuisasta nilkkavaivasta, vaikka sehän tavallaan sopisi hyvin, kun melkein kaikki muut ruumiinosat tässä viimeaikoina onkin valitettu läpi.

Minä, luulemista inhoava ja selkeisiin tosiasioihin kernaasti panostava hohdokas inehmo menin sitten luulemaan, että mullon sairaslomaa vielä huominen ja mitä nyt kaikkea. Sitten vaivauduin kaivamaan dokumentaariota esille kassistani, sehän nääs oli aika suuri vaiva.

Mitä vielä- huomenna sorvin ääreen, ellei nyt lääkärisetämies toisin määrää, ja tuskin määrää enkä edes halua sitä. Ei tämä tästä nyt kummemmaksi muutu, samantien voisin sitten laittaa työhaluttomuuseläkepaperit vetämään.

Jouduin vähän panikoimaan vähän kaikesta. Ei viitsisi ihan rähjäisissä verkkareissa töihin mennä jne. Ikinä ei siis pidä luuleman mitään! Tämä on tarinan opetus.

Päivemmällä yritin kahlata uusia blogeja läpi. Millään en kyllä ihan kaikkia pystynyt kykenemään, mutta hyvään alkuun pääsin. Voin jatkaa urakointia huomenna. Työpaikalla tietty;)

Niistä blogeista, joita ehdin vilkaista täytyy sanoa, että huumori se on vaikeeta. Ainakin ymmärtää ja tajuta, vaikka kuin oisi huumorintajuinen.

Nyt pitää vääntäytyä sänkyyn, että sieltä huomenna voi aamulla kukonlaulun aikaan sitten taas vääntäytyä ylös. Pläh.

Varaosakauppa

Myyjä: Päivää, miten voin palvella?
Minä: Joo tota, mä kuulin että teillä myydään jännetuppeja?
Myyjä: Kyllä vain! Kumpaanko käteen pitäisi saada uusi?
Minä: No tähän vasempaan.
Myyjä: Katsotaas vähän kokoluokkaa (tutkii ) Taitaa mennä ihan S-koko, on niin kaponen ranne.
Minä: Okei
Myyjä: Haluatteko asennuksen tässä paikan päällä ihan?
Minä: Mielelläni kiitos, en osaisi varmaan itse asentaakkaan moista.
Myyjä: No niin- hengittäkää vaan syvään, ei tämä satu. (vatkausta, kääntelyä, hiplausta)
Myyjä: Valmista tuli, saisko olla muuta?
Minä: Ei muuta kiitos.
Myyjä: Se tekee sitten 17 euroa
Minä: Olipa halpa! Kiitos oikein paljon.

Ja sitten mä heräsin.

Nyt yritän- ja nimenomaan yritän- vähän siivota varastoa. En voi käsittää, miten ihmisten ylijäämäomaisuus muka mahtuu pieniin kellari- tai ullakkoverkkokoppeihin. Meillä samaa asiaa ajaa parinkymmenen neliön huone ja silti tämä on vaan ihan täynnä.
Ja kaikki kama on ihan tarpeellista! On on.

lauantaina, syyskuuta 18, 2004

Luulosairastunut ihmisrauno

Onkohan aivoissakin jänteitä? Jos on, niin mullon tasan varmasti myös aivojen jänteet tulehtuneet. Näin on, ei tälläinen päänsärky muuten ole mahdollista.
Koitan parhaani mukaan unohtaa koko pääni, mutta se ei ole kovin helppoa.

Oodi päänsärylle:

Pääni on yhä aivan hemmetin kipeä
Auttaskohan tähän kossu? Tai lipeä?
Jos tiedossa ei oo parantuminen ripeä
Alan muistuttamaan Santapukin Sipeä.

Wituttaa ylipaljon se, etten mennyt eilen baariin. Kankkunen olisi ollut ihan pala kakkua tämän rinnalla.
Nukkumista, nappeja ja mantran hokemista olen kokeillut. Seuraavaksi voisin kokeilla saunaa.Tervaa ei talossa ole, viina ei ajatuksena houkuta. Jos ei siis sauna auta, minut voi viedä sen taakse lopetettavaksi.

Epäreiluuden paljous

Eilen niin hehkutin sitä, että tänään kiitän itseäni siitä, etten mennyt baariin, kun olokin on hyvä ja mitä kaikkea.
Ainahan sitä saa hehkutella, mutta tänä aamuna kun ensi kertaa heräsin joskus seiskan maissa, niin olo oli kaikkea muuta kuin hyvä. Kun lopullisesti heräsin sitten jotain 11 maissa, ei olo edelleenkään ollut hyvä.
Taas kärsin siis stunttikrapulasta. Krapulainen on olo, ilman viinan tippaakaan. Tätä kutsuisin jo epäreiluuden maksimoimiseksi.

Nyt alkaa pikkuhiljaa helpottamaan. Taitaa kuitenkin mennä ihan pelastusarmeijalle tämäkin päivä. Mistähän tuokin pelastusarmeijalle meneminen-sanonta on peräisin? Olen kuullut myös muodon "menee ihan punaiselle ristille..." . Minä voin noin sanoa aina silloin kun olen töissä;) Jokaisen on nääs ristinsä kannettava, olkoot se sitten vaikka punainen. Jee, sanonnat on pop näköjään tänään.


Olen kaikkien gurujen äiti, isä ja velipuoli

Joo-o, tai sitten en. Yritin, siis huom. nimenomaan yritin muka jotain säädellä tässä koneella.

Tunnustettava se on, olen todella syntynyt nördepeukalo keskellä kämmentä ja propellihattukin on tainnut jäädä jo elon alkutaipaleella sinne patterin väliin.
Minä en oikeasti osaa _yhtään_ mitään, mikä vaatisi jotain säätämistä.

Ymmärrän ohjeita, ymmärrän englantia, ymmärrän että suurin osa jutuista on easy to install and fun to use, mutta ei ole helppoa, jos on vaikeeta.

Siispä tämä blogi tulee jatkossakin olemaan tälläinen tylsä perusmalli, jossa on tylsiä perusmallijuttuja. Tylsältä perusmallitädiltä. Jonka malli on muuten kohta niin älyn riisikeppi, että housut tippuu jalasta. Siis jos kymmenen vuotta lasketaan "kohtaksi", niin puhuin totta:)

En lähtenyt baariin. Viinanjuominen olisi säästänyt minut säätämiseltä.

perjantaina, syyskuuta 17, 2004

Ei ees kalsarikännejä...

Tutut vieraat eivät sitten päässeet tulemaan. Perheessä sairastuttiin laajemmaltikin ja ymmärtäähän tuon.

Koko iltapäivän suunnittelin villiä baarielämää tai edes kalsarikännien vetämistä kotisohvalla.
Jotenkin se ei vaan sittenkään napannut, ja vaihdoin vauhdikkaan känniääliöelämän tylsään telkkarintoljotuselämään ja nyt rasittaa kaikki tylsät ohjelmat niin, että olisin suunnilleen valmista kamaa siirtymään laatuviihteen- eli omien sekopäisten unieni- pariin.

Sillä verukkeella, etten kulaustakaan kalorikasta alkomahoolia ole kurkustani alas valauttanut, söin kaksi lautasellista jätskiä. Jollainhan se on itsensä palkittava, enkä kyllä taas yhtään tiedä että mistä, mutta se ei kuulu nyt tähän, eikä mihinkään.

Ihmettelin kun kissaa ei näkynyt koko päivänä eikä iltana. Lapset informoivat, että se nukkuu takkahuoneessa. Mies taas informoi, että ei se siellä ole. Siellähän se oli, mutta valko-mustana otuksena oli niin hyvin maastoutunut punaiselle sohvalle, etteihän mies nyt sellaista hokaa. Luuli varmaan tyynyksi :)

Ärh, vieläkin takaraivossa lepattaa ajatus baarista.. tosin aika heikkona, miltei siis jo hiipuneena.

On siis melko satavarma, että tämä täti ei liikahda tänään enää mihkään. Ja tuskimpa mä ketään mukaanikaan saisin. Eikä siis kulu rahaakaan ja huomenaamulla kiittelen itseäni, kun herään krapulattomana. Näin sitä psyykataan itseä!

Harmistus

Hitsit. Olen tässä pitkin viikkoa hehkutellut ja ihkutellut ajatuksella, että saan lemppariystäväperheen meille koko viikonlopuksi kyläilemään. Se oisi niinku just sitä, mitä mä kaipaan juuri nyt.

Muttamutta. Heidän tyttärensä on flunssassa, joka ei sinänsä olisi este kyläilylle, mutta kun tähän flunssaan yhdistää astman ja meidän kissan, on yhtälö aika keuhkojatukkiva.

En tiedä vielä lopullista "tuomiota", mutta koitan tässä pikkuhiljaa asennoitua ajatukseen että ei ne tule. Pähys.

On ihan oikeesti lottovoitto, kun omistaa neljä lasta, eikä kenelläkään niistä ole koskaan ollut mitään flunssaa ja mahatautia kummempia vaivoja. Ei vauvaiän koliikkia, ei korvatulehduskierrettä, ei mitään allergioita. Puhumattakaan nyt mistään vakavamman luokan jutuista.

Muistin juuri, mitä en ole muistanut. En ole muistanut raportoida, miten laihduttamiseni sujuu. Tänä aamuna vaaka näytti 5.4 kg vähemmän kuin vähän reilu kuukausi sitten, jolloin aloitin tämän- en laihdutuskuurin (koska sehän merkitsisi sitä, että kun kuuri päättyy kaikki karistetut kilot palaisivat takaisin kiitolaukkaa) - vaan sellaisen pysyvän ruokailutottumusten muutoksen. Käytännössä elämäni ei ole muuttunut paljookaan, en siis syö pelkkää kaninruokaa, eikä mitkään herkutkaan ole täysin poissuljettuja, mutta vähän sellasta kohtuutta olen koittanut ylläpitää, ja näköjään se on tehonnut.

Peiliin katsoessa askarruttaa, että mistä tuo reilut viisi kiloa on lähtenyt? Housut vähän kyllä on väljemmät, eikä puristu vyötäröstä makkaroiden väliin saaden aikaan lantiokuoliota, mutta eipä juuri muutoin juuri .Ainakaan itse en huomaa.


torstaina, syyskuuta 16, 2004

Parempi päivä

Heräsin aamulla outoon huminaan. Tokkuraisena mietin, että humiseeko pääni, tiskikone, pyykkikone, kuivausrumpu, suihkukone, lakaisukone... Kunnes hokasin että ulkona sataa kaatamalla ja kohinalla.
Syyskelejähän minä tässä oon kaipaillutkin.

Palkitsin eilen itseni (en tosin ole vielä keksinyt mistä syystä) uusilla kengillä.
Nyt kun hoitovarustukseni kädessä on huomattavasti inhimillisempi ja pienempi laitos, niin mieleeni putkahti, että hittojakos mun kotona tarttee koko ajan kykkiä. Vaikka olen hieman liikerajotteinen, ja moni rutiiniaskarekin vaatii hirvittävät kevätjuhlakuviot onnistuakseen, niin liikuntakyvytön en kuitenkaan ole.

Niinpä läksin metrolla keskustaan ja Aleksilla yhteen kenkäkauppaan. Kauppa on käsittääkseni sellainen tietynsortin trendikauppa. Sisällä soi musiikki kovaa, kenkiä on esillä yksi kappale kutakin mallia, myyjät ovat nuoria napapaitapimuja jne... Pähkäilin liikkeen ulkopuolella tovin, että onko tälläsellä tädillä mitään asiaa moiseen puotiin.

Pähkäilyni oli aivan turha. Harvoin olen missään saanut niin ystävällistä palvelua kuin siellä. Oikein sellaista huomattavan ystävällistä, joka ei kuitenkaan ollut teennäistä eikä millään lailla täti-koreaa käytöstä.

Tästä valtaisasta suorituksesta pitikin sitten toipua koko ilta.

Tänään olen oikeastaan vaan suunnitellut sitä, mihin kaikkiin tehtäviin nakitan huomenna taksvärkkipäivää viettävän tyttäreni. :)






keskiviikkona, syyskuuta 15, 2004

Mene pois aurinko

Minua/minut saa mielipiteeni vuoksi haukkua, naukua, purra, kivittää ja pakottaa kuuntelemaan Irinan laulamista. Silti rohkenen tuoda julki ehkä maailman toiseksi kummallisimman asian, eli sen, että minua ärsyttää auringonpaiste syksyllä.
Kyllä. Ärsyttää. Eilen kun päivällä satoi, olin ihan onnessani, kun oli pimeää ja syksymäistä. Sitten tuli aurinko ja pilasi kaiken.
Kerta nyt on syksy, niin olisi sitten kanssa. Miksi tuo aurinko nyt paistaa, kun koko kesän kuitenkin melkein satoi?

Tykkään syksystä. Minusta syksy on kiva.

Esikoinen ei selviytynyt kouluun viimeöisen lätkämatsin takia, kuopus taas kertoi nähneensä unta, että meidän kanit oli Wallu Walpion lapsia. Mies oli riemuissaan Suomen häviöstä lätkämatsista, voitto kun oisi tuonut kauheesti lisäduunia voitonjuhlien takia.

Mun perhe ei taida olla ihan normaali .

tiistaina, syyskuuta 14, 2004

Kiljoonakolme kirosanaa

Nyt ei auta minkään valtakunnan jeesustelut eikä itsensä psyykkaukset ajatuksella, että voisihan asiat olla huonomminkin.
Minun asiani ovat juuri nyt huonosti, ja vaikka minun huonot asiani ovat monen muun huonon asian rinnalla vähemmän huonoja asioita, niin silti.. Plah, voiko tuotakaan nyt enää sekavammin selostaa?

Olin tänään lääkärissä. Urhea lääkärisetämies lupasi, että "nyt ei jätetä kiveäkään kääntämättä tämän sinun vaivasi alkuperän ja syiden selvittämiseksi".
Kaikki asiaa koskevat potilasasiakirjat, röntgenkuvat, hermokokeiden, käsikirurgien.. kaikki lausunnot käytiin läpi. Selvitettiin työolosuhteet, harrastukset.. No siis- nk. kaikki kivet käännettiin.

Olen melkein hoitovirheen uhri. Soittakaa hei poliisille, pliis. Noh, vakavasti ottaen. Tämä kaikki alkoi jo silloin kun neitsyt marian isoäiti siitettiin.. Eli jäljet johtavat vuoteen 1999. Tällöin minulla tulehtui jänne olkapäästä. Sitä ei hoidettu kuntoon silloin, eikä se ole kunnossa vieläkään. Olkapäässäni on muhinut viisi vuotta tulehdus!! Ihme ettei koko käsi ole pudonnut tässä vuosien saatossa.

Tulehdus on turvottanut jänteeni, turvonneet jänteet puristavat rannekanavaa, puristunut rannekanava aiheuttaa kipuja ja puutumista, jännetupilla ei ole ollut kivaa enää pitkään aikaan....

Huoh. Nyt hoidon ensisijainen funktio on saada tulehdus häädettyä. Sitten tutkitaan, alkaako muut oireet helpottamaan ja jatkoa niiden kanssa. Kaiken järjen mukaan kaiken pitäisi olla ihan hemmetin okei, kunhan vaan pahapaha tulehdus häipyy minusta.

Tulehdusta lääkitään levolla ja lääkkeillä.

Tieto ei lisää tuskaa, olen kuitenkin ihan helpottunut, kun tiedän mistä tämä johtuu. Rasitus on vaan lisännyt kaikkia oireita, eli sinänsä rasitusvamma-diagnoosi pätee vieläkin. Se nyt vaan ei ole ainut tekijä tässä sotkussa.

Ainoa asia, mikä mustentaa mieltäni, on että nyt minulla oireilee toinenkin käsi! Siinä ei ole ollut mitään osittain hoitamatonta tulehdusta missään kohtaa, joten kyse on varmaankin tässä kohtaa vaan rasituksesta. Olen kuormittanut ylipaljon pelkkää oikeaa kättäni koska toinen on ollut pois pelistä.

Paljon on tullut rasitettua myös silmiä. Toivottavasti ne ei saa jotain vammaa;) Olen lukenut kaikenlaista. Lehtipinot, joihin olen kasannut lehtiä, joita luetaan sitten kun on aikaa, ovat huvenneet huomattavasti, yksi kirja on kesken ja sitten tietenkin blogeja . Kaikenlaista harmia näyttää riittävän muillakin bloggajilla..
Voimia vaan kaikille, jotka sitä tarvitsee ja onnea niille, joilla menee hyvin tai edes tavallisesti :)

maanantaina, syyskuuta 13, 2004

Räyh

Viikonloppu tuli ja meni, ilman sen suurempaa filosofis-mentaliteettista muutosta. Kun ei ole töissä, viikonlopun merkitys pienenee.
Asiat hoituivat jopa hankalammin kuin arkena.

Heräsin lauantai-aamuna ensimmäisenä. Päätin keittää kahvia. Yhdellä kädellä taiteilu ei sitten sujunut ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja kannu hajosi lattialle. En voi ymmärtää.. käytänkö normaalisti kahvinkeittoon aktiivisesti kumpaakin kättäni muka? Kai sitten niin.

Kannun hajoaminen parketin pintaan herätti osan perheestäni. Onneksi toinen keitin löytyi ja mies kävi hövelisti samana päivänä ostamassa uuden kannun hajonneen tilalle. Avutonta kun en pystynyt ees omia sotkujani siivoamaan :(

Onneksi se sekonappikuuri loppui, ihanaa olla vähän ees tolkuissaan. Huomaan myös hieman jeesustelevani tyyliin: "voisihan asiat olla paljon huonomminkin". No niin voisi niin, mutta kuitenkin.

HKLn lakko vaikuttaa perheessämme siten, että vain yksi neljästä lähti kouluun. Miltäs täältä metroradan varresta matkustat. Jos tämä lakko kestää vain tämän päivän, niin menkööt sitten tämä rokulipäivä HKLn piikkiin. Mies on töissä aivan eri suunnalla kuin yhdenkään koulu, ja jos nyt aamukyyti oisi jotenkin järjestynyt, niin iltapäivä olisi tuottanut ongelmia jokatapauksessa. Nih.

Ilmasto on taas jokseenkin jakomielinen. Aamulla (ja yöllä) satoi nk aivan homona, nyt taas aurinko paistaa paljastaen kesällä pesemättä jääneen olkkarin ikkunan likaisuuden. Jeah.

perjantaina, syyskuuta 10, 2004

Vammablogista päivää

Sana "vamma" ja "vammainen" on kieltämättä kokenut hieman inflaatiota. Nykykielessähän vähän yksi jos toinen asia on "vammaista", vaikkei asialla olisi mitään tekemistä fyysisen tai henkisen vammaisuuden kanssa.

Itsekin pyristelin tässä omassa ohimenevässä vammaistilassani tuota termiä vastaan, kunnes tyttäreni tokaisi " mut äiti hei- oothan sä vammainen- nimittäin rasitusvammainen".

No niinhän asian laita valitettavasti on.

Tälläsenä puoliraajaisena sitä alkaa sohvan pohjalla lojuessa haaveilemaan kaikesta sellaisesta, mitä normioloissa kaihtaa- tai mistä nyt ei ainakaan haaveile. "Oispa ihanaa imuroida ja mopata ja kuurata ja hinksuttaa ja kokata ja vatkata pyykkiä ja mankeloida ja maalata katto"- tälläisiä ajatuskuvioita ja mielitekoja minulla.

Tulevan joukkoliikennelakon takia peruin maanantaisen lääkärikäynninkin, milläs täältä periferiasta keskustaan menet kun ei ole autonajokykyä eikä lentolupakirjaa. Tiistaina sitten.
Viikonloppu on siis ainakin vielä tätä tälläistä.

Lääkkeitä, joilla kipujani lääkitsen, on kummallisia sivuvaikutuksia. Yksi nappi saa aikaiseksi pikaisen riehakkaan, humalatilaa muistuttavan tilan, ja kun tämä humahdus menee ohi- sammun. Nukahdan suunnilleen niille sijoilleni unia näkemättömään uneen, kunnes herään noin kolmen tunnin kuluttua jokseenkin tokkuraisena. Lihasrelaksantti toimii myös unilääkkeen tavoin, tunti napin ottamisesta tämä täti on umpiunessa.
Kolmansilla napeilla ei kaiketi ole mitään kummallisia sivuvaikutuksia, tai sitten en vaan huomaa niitä noiden muiden ohessa lainkaan.

Niin että paljoa ei taaskaan ole juurikaan tapahtunut, koska vuorokausirytmini kulkee nappi-unisykleissä. Oonkohan mä tämän proseduurin jälkeen hereillä kaksi viikkoa putkeen?

Ei muuten lääkäreidenkään logiikka aina ihan pelaa. Kaikkien nappien lisäksi sain jotain mobilatin kaltaista voidetta, jota pitäisi kipualueelle levittää pari kertaa päivässä. En nyt sitten tiedä, että oisko tarkoitus törkkiä voidetta jollain sukkapuikolla tai vastaavalla tuonne kääreiden alle?

En taida viitsiä alkaa kokeilemaan.


torstaina, syyskuuta 09, 2004

Epäloogillista

Krapula lähtee sillä, millä se on tullutkin. Ainakin sitä voi korjaussarjan avulla siirtää. Tai siis voi kuka voi, itse en siihen pysty enkä kykene, enkä oikeastaan ole siitä mitenkään kovin pahoillani.

Monia tauteja vastaan saa vastustuskyvyn, kun kerran sairastaa sen taudin. Eli periaatteessa sama pätee tähänkin, eli sillä se lähtee millä on tullutkin..

Mutta miksi, oi miksi, rasitusvamma ei lähde samalla tavalla, millä se on tullutkin - rasituksella.
Kauhea epäloogisuus tässä! Haluan alkaa rasittumaan!

Vielä epäloogisempaa on haaveilla tälläisestä, koska kipeen käden pienikin väärä liike saa aikaan viiltävän kipureaktion, mutta silti.

Olen kiltisti ollut tekemättä mitään. Olen käden lisäksi lepuuttanut itseäni. Katsoin eilen telkkarista kaiken, mitä sieltä sattui tulemaan. Alan pikkuhiljaa myös olemaan yhdellä kädellä kirjoittamisen maestro. Ei tämä niin vaikeaa ole kuin voisi luulla, muuta muuten melkein kaikki on vaikeaa yksikätisenä.

Lapsilla on nyt sama kurkkutauti. Kukaan ei kykene kouluun.

Sille joka sairaslomasta haaveilee.. suosittelen jotain muuta vaivaa. Tämä on aika hirveetä ihan oikeasti :(

Edit 9.9. Tämä postaus oli koko eilisen päivän jumissa toimimattoman bloggerin takia.





tiistaina, syyskuuta 07, 2004

Edelleen melko romuna

Jatkan tautiblogi-teemalla.

Olin tänään taas tohtorisetää tapaamassa. Yritin olla tosi reipas ja jostain kumman syystä vähätellä oireitani, mutta en tainnut siinä kovin hyvin onnistua.

Korvat on parantuneet, samoin toinen käsi. Kurkku ja vasen käsi jatkavat tulehtunutta kipuilua.

Virusperäistä nielutulehdusta tulisi lääkitä kurlaamalla Toclase-yskänlääkkeellä. Kiitos mutta ei kiitos, kamalampaa ainetta saa hetken hakea. Lisäksi särkylääkettä neljän tunnin välein. Tilulilu.
Käsi on edelleen jumitettu ja tilkitty paksulla putkiharsolla, joka jostain syystä vedettiin olkapäähän saakka :/, kipsivanulla, liimasiteellä, ideaalisiteellä ja pitkällä lastalla. Sormet lepäävät sellaisen mötikän päällä.
Onneksi sentään nykyaikaiset käsilastat ovat hiukan virtaviivaisempia kuin kouluaikana käteeni saama pahvinen kouru.

Tämä onkin sitten asian ainut hyvä puoli.. Miten tämä nyt tälläiseksi meni.. paraneeko tämä koskaan.. Kuinka kauan joudun käyttämään näitä kääreitä.. ? Voi masennus.

Kirjoittaminen on hankalaa. Olen jo tämänkin onnettoman valituspostauksen aikana tökännyt paksulla vammakädelläni tämän ruudun jonnekin ihmetilaan:)

Ai niin, unohdin varmaan mainita kantohihnan, tai mikä lie teline onkaan. Ihanneasento tälläisessä vakavassa rasitusvammassa on, että käsi on ällän muodossa vatsani päällä kantotelineellä tuettuna. Jep. Mahtavuutta.

Menen nyt ihanneasentooni sitten ihailemaan tupon alta pilkottavia, kolminkertaiseksi paisuneita sormenpäitäni.




maanantaina, syyskuuta 06, 2004

Elävien kirjoissa

Täällä taas viikon tauon jälkeen.

Kuten viimeaikojen kirjoituksistanikin voi huomata, olen valitellut yhtä jos toistakin jomotusta itsessäni. Tavoilleni uskollisena, vähättelin kuitenkin näitä vaivoja, mutta viimein raahauduin lääkäriin.

Enkä turhaan. Minulta löytyi korvatulehdus kummastakin korvasta, nielutulehdus, jännetuppitulehdus toisesta kädestä ja jännetuppi- jänne- ja karpaalikanavan tulehdukset toisesta kädestä.

Sairaslomaa, lääkkeitä . pari kipu-antibioottipiikkiä lihakseen ja pahemmin tulehtunut käsi valtavaan pakettiin ja kantotukeen, joka oli kiinni vartalossani. Eipä liikkunut mihinkään suuntaan tämä raajaparka.

Vietin kolme päivää vuodepotilaana. Kun tulin lääkäristä, ajattelin mennä vähän pötkölleni juuri alkaneen sairasloman kunniaksi. Kello oli silloin kolme iltapäivällä. Riisuin vaatteet, otin särkylääkkeitä ja koitin löytää mahdollisimman mukavan asennon vartalolleni.. Seuraavan kerran havahduin hereille 23 tuntia tämän jälkeen. Mennäkseni tunnin kuluttua takaisin petiin ja nukkuakseni jotain 20 tuntia taas..

Taisi olla vähän univelkaa tai jotain mulla :) Onneksi mies oli kotona, ettei lapset jääneet ihan hunningolle nukkuvan äitinsä takia.

Tämän aamun kello kuuden herätys sai sitten unen painamaan luomia eilen illalla jo viiden aikaan, joten tuli ainakin tarpeeksi nukuttua viime yönäkin.. nyt vaan nukuttaa niin julmetusti.. haluan nukkumaan kotiin!

Nyt olen taas sorvin ääressä, vaikkakin käsi vielä pakkolevossa. Ei kuitenkaan enää vartalossa kiinni. Toivottavasti se nyt paranee.
Hyvin on invalidimainen olo, huoh.

Mitään muuta kerrottavaa ei sitten olekkaan. Paljoo ei ihmisen elämässä tapahdu, jos vaan nukkuu.