sunnuntaina, lokakuuta 31, 2004

Tarmoton sunnuntai

Eilinen meni toipumiseen blogipiirin pikkujouluista. Oli hauskaa, kiitos kaikille. Oli todellakin mukavaa tutustua kanssabloggaajiin. Eniten taisin jutella rant sanatulva-rähinän kanssa, hän kun istui läheisyydessäni. Kabinetin toisessa päässä istuvien kanssa ei oikein tullut juteltua, mutta joku toinen kerta sitten. Ja maailman pienuus tuli taas kerran esille. Meillä on Visa Kopun kanssa yhteinen tuttu. Jee.

Moni onkin jo kertonut illasta, osa kuvien kera. Kuva lenkkareistani (punaisen converset) edustaa ehdottomasti parasta puolta itsestäni. Kuva on Skitso-Jannen sivulla.

En nyt mitenkään ihan sienenä juonut tilaisuudessa, mutta krapulaa podin koko eilisen päivän. Tämän päivän sitten kuvittelin olevan kankkuspäivän jälkeisen energiapäivän, mutta vielä antaa energiapuuska odottaa itseään. Onhan tässä vielä aikaa. Päivähän on vielä nuori, tai riippuu tietenkin mistä kellosta aikaa katsoo. Osa vetelee vielä kesäterässä, osa on automaagisesti talviaikautunut.

Mies lähti vaihtamaan autoon talvirenkaita. Sain eilen sentään haravoitua pihan ja leikottuja jotain käsittämättömiä kasvinrämmäleitä, kai ne jotain kultapiiskuja on. Tai mitä lie. Kukoistuksensa päivinä kasvikset ovat ihan kauniita, mutta ei enää tähän aikaan vuodesta. Mut et talvi tulee, huomenna on jo marraskuu.

Toissavuonna talvitakkia joutui käyttämään 7 kk. Yli puolet vuodesta, kun talvi alkoi lokakuussa ja huhtikuussa tuli vielä takatalvi. Kauheaa. Taivas on niin harmaa ja raskaanoloinen tänään, että varmaan kohta tulee lunta tupaan tai ainakin sen ulkopuolelle.




perjantaina, lokakuuta 29, 2004

Testasin tämän blogin

Löysin Benropen (anteeksi nyt kun en taaskaan linkitä) sivulta tieni sivujen testaajaan.
Tämän blogin design-keskiarvoksi tuli 9.4 . Sallikaa minun nyt hieman hirnua.
Löydettyvyyskin on kuulemma aika hyvä. No ihmekös tuo, kun kaikki Apulanta-fanit hyökkivät tänne, kun luulevat että tämä on joku epävirallinen fanitussivu. Kjäh. Kokonaiskeskiarvo oli tasan 7.

Käyn itseni ja sivupersoonieni kanssa yhä taistoa siitä, että lähdenkö blogipiirin pikkujouluihin vai en. Mä johdan rinnanmitalla. Eli voi olla että uskallaudun paikalle... Olkaa sitten kilttejä tälläselle aralle tädinpunkerolle. Pliis.

Jatkan pähkimistä.

Taisteluväsymys

Kun on koko viikon ollut pahalla tuulella, raivona kaikille ja kaikesta (siis todellakin ihan kaikesta- raivon syyksi riitti väärässä asennossa ollut kulmakarva jollain ohikulkijalla tai jotain muuta yhtä raivostuttavaa), ollut naama norsunvit.., puhissut, kihissyt, tapellut ja kasvattanut ryppyjä otsaan, sitä on näin työviikon vikana päivänä ihan uupunut pelkästä raivona olemisesta.

Nyt täällä istuu lauhkea täti, jos joku ilkeilyni kohteeksi joutunut tulisi nyt sanomaan että "syö ämmä pääsi", niin mä varmaan söisin. Ainakin kovasti yrittäisin.

En meinannut millään lähteä käyntiin aamulla. Yleensä mulla ei ole moisia vaikeuksia, eikä varsinkaan perjantaina. Se on tätä taisteluväsymystä se. Tosin jostakin joskus luin, että jos aamuisin on vaikeaa päästä liikkeelle, se voi johtua jostain verensokerisysteemeistä. Minä en syönyt eilen yhtään lääkitsevää karkkia, eli siksi aamunavaukseni oli tahmea.

Puoliskoni tuleekin jo ensi yönä kotiin Turusta. Piti tulla vasta vuorokautta myöhemmin. Nyt minä sitten pähkään entistä lujemmin tämän illan blogipiirin pikkujouluihin osallistumista. En tosiaankaan tiedä, menenkö sinne vaiko enkö mene. Olen niin ujokin! Tiedän kyllä, että kaikki ovat joskus tavanneet ensi kertaa toisensa, eikähän tämä edes olisi eka kerta kun näen muita bloggaajia, mutta silti.

Ei ole helppoa, kun on vaikeeta.

torstaina, lokakuuta 28, 2004

Toisaalta rakastan sitä hetkeä jolloin

Tähän mennessä tapahtunutta tänään:

- olen antanut ja saanut.
Lähetin miehelle anteeksipyyntötekstiviestin, vaikka se niin teinixiltä minusta tuntuikin. Mies teineili kanssa ja jopa vastasi. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahko.

- käynyt vieraalla maalla.
Toimitin tsupparinvirkaa päivällä. Oisi tuntunut jotenkin älytyhmältä tilata joku fillarilähetti tai vastaava toimittamaan tsuppia viereiseen rakennukseen. Uteliaisuudesta ja pienestä sorvaustauosta kiinnostuneena ilmottauduin vapaaehtoiseksi.
Kävin Venäjän suurlähetystössä, konsulaattitoimistossa. Vähänks oli jännää. Rautaportti aukeni sisältä käsin, joku mies puhui kaiuttimeen venäjää. Se olisi voinut sanoa vaikka että "kädet ylös", mutta minä vaan kävelin hullunrohkeena sisään. En tiedä vieläkään mitä se sanoi. Ehkä KGB tulee kohta noutamaan.

- yrittänyt olla epäraivohullu
Ja luultavasti onnistunutkin siinä mitenkuten.

- keskustellut lapseni uuden opettajan kanssa puhelimessa
Ja kertonut hänelle, että meillä kotona ainakin ollaan tietoisia siitä, että oppilas on vähän hörhönpuoleinen. Siitä asiasta ei tarvi tehdä vanhemmille ainakaan mitään suuria paljastuksia. Tiedossa on.

- häröillyt kanssabloggaajieni kommenttilootissa jonkun verran
- suunnitellut kotiinlähtöä
- nauranut lapseni maileille, joissa hän kertoo mitä pentukoira hommailee

Siinä tämän jännittävän työpäiväni pääkohdat suurinpiirtein.


Sotanorsu tilittää

Tässä kohtaa taitaa olla itsetutkiskelun paikka.
Kun kerta joka ikinen aamu työmatkoillani metromatka menee harmitellessa aamuista käytöstäni, niin tarttis vissiin tehdä asialle jotain.

Tänä aamuna en ärhennellyt lapsille, enkä edes taisteluparilleni, nukkuvalle miehelle, mutta sen sijaan mietin, että oisko mun sittenkin pitänyt mennä tarjoilemaan puoliskolleni nk. sovintoseksiä?

Ei me olla eilistä riitaa vielä mitenkään sovittu. Nukkuvan ihmisen kanssa kun sovittelusta tulee varsin yksipuolista. Ja minun tapauksessani, tälläinen yksipuolinen sovittelukin voi johtaa riitaan. Minä ja mun sivupersoonat nääs.

Voi miksi, miksi minun pitää olla tälläinen temperamenttinen, räjähtelevä, rähisevä ja poksuva sotanorsu? Haluaisin olla tyyni, rauhallinen, eteerinen, järkevä ja tasainen. Vaikka muut minut taitavat hyväksyäkin tälläisenä, niin minust tuntuu, etten kohta itse hyväksy itseäni. Auttaskohan jotkut rauhottavat napit tai lobotomialeikkaus?

Okei, mieshän sen riitelyn eilen aloitti- tosin tietämättään. Hänen teki vaan mieli huomauttaa asioista, ja minä katsoin asiakseni vetää herneet nenään ja kitapurjeet ulos.

Tekisi mieli lähettää anteeksipyyntötekstiviesti miehelle. Mullahan nämä kirjalliset kyvyt ovat paremmat kuin suulliset, huomaahan sen jo tästä blogistakin. Heh heh, tuo oli sarkasmia tai jotain.
Oiskohan sellanen liian teinixmäistä?

Alan rauhallisen elämäntyylin harjoittelun täältä työpaikaltani. En tiuski kellekkään ja olen muutenkin kiva. Jeps. En sitten vaan tiedä, että oonko se enää minä ollenkaan sellanen viilipytty.

keskiviikkona, lokakuuta 27, 2004

Jälleennäkeminen

Kun mies on ollut 10 päivää pois kotoa, niin arvannette jälleennäkemisen hekumallisuuden?
Ei varmaan tarvi edes vihjata, mitä teimme heti kun tilaisuus salli? Lapset oli kaikki jossain, olimme vain me kahden...
Aivan oikein! Kehitimme hirvittävän riidan! Mitäs muutakaan? Luulitteko jotain muuta?

On se jumalauta kumma, että niinkin arkisesta asiasta kuin rahasta tämäkin kiivailu alkoi. Ja siitä sitten tietysti polveutui muitakin aiheita. Aikamme riideltyämme- minä huusin ja itkin ja mies nalkutti kuin pahainen akka- aloin raivokkaana mankeloimaan lakanoita ja mies nukahti nojatuoliin kaljatölkki kädessä.
Että näin romanttinen jälleennäkeminen.

Tyttäreni koulussa on tänään vuotuiset tanssiaiset. En tiedä mitä kulttuuriperinnettä moinen tapahtuma siinä koulussa edustaa. Kai se sitten on jotenkin kansainvälistä, koska koulukin on sellainen. Lähden kohta hakemaan sitä sieltä. Arveluttaa vaan lähteä tässä mielentilassa auton rattiin, mutta olen mä toisaalta vähän rauhoittunut jo.

Nyt ei oikeastaan yhtään harmita, että mies lähtee huomenna vielä pariksi päiväksi reissuun. Ehtii tämänkin typerän riidan pölyt laskeutumaan. Me ei riidellä kovin usein. Melkein aina se on vaan sellaista äkäilyä puolin ja toisin, ja hetken päästä kumpikaan ei edes muista, mistä riita alkoi. Ja hyvä niin. En sietäisi sellaista "silloinkin sanoit sitä ja tätä"- muisteloa, koska ainahan sitä riidan tuoksinassa sylkee suustaan kaikenlaista mitä ei ehkä tarkoitakkaan.

Mut että tälläinen iloton jälleennäkemisen riemuton juhla meillä täällä.

jo helpottaa

Taitaa olla tämänkertainen raivohulluusjakso takanapäin. Olen ollut tosi kiukkuinen monta päivää, ja nyt kukaan ei uskalla täällä työpaikalla lähestyä mua ollenkaan. Kohtahan tässä tulee yksinäistä kun ei tarvi vastailla kenenkään tyhmiin kysymyksiin;)

Kopiokoneenkorjaaja kävi ja sanoi että "tätä yhtä osaa on kyllä saanut työntää tänne ihan voimien takaa, että se on näin jumittunut". Pyörittelin silmiäni viattoman näköisenä ja koitin näyttää voimattomalta.

Soitin kotiin, ja Anni-kuopukseni kertoi, että "iskä on kaupassa". Jes jes jes \o/. Mies on siis saapunut kotiin, eikä mun tarvi pähkätä kauppa-asioita.
Voi tätä moninkertaista iloa.

Tosin tämä ilo on lyhytaikainen, huomenissa jatkuu SNF Turussa, ja ensi viikolla alkaa herra Hector kiertämään maata Ei Selityksineen, mutta nyt, tänään, tänä hetkenä, iloitsen siitä mitä mulla on tänään, enkä sure sitä, mitä mulla ei ole huomenna.

Elämä on sittenkin ihan laiffia. Ja mulla taitaa olla joku kaksijakoisuushärö?

Viekää minut baariin

Jukranpuikulaperunat kun alkoikin taas tämäkin työpäivä aurinkoisesti.

Ensimmäiset sanat, jotka lausuin perheeni ulkopuoliselle jäsenelle kuuluivat: "helvetistäkö mä voin tietää".
Huomaatteko, että tämä uusi roolini kävelevänä tyhmien kysymysten vastausautomaattina alkaa pikkuhiljaa ottamaan pattiin vähän isommastikin?

Kotona sain eilen siivottua, en huutanut lapsia kuuroiksi, en huutanut ollenkaan, hyvä minä. Nukuin hyvin, en nähnyt painajaisia. Siltä osin siis kaikki hyvin.

En harmikseni muista kuka olikaan se, joka kirjoitti blogissaan itsemurhaajien epäreiluudesta. Minusta itsensätappaminen on raukkamaisinta, mitä läheisilleen tehdä. Vielä raukkamaisempaa on tehdä itsemurha ulkopuolisten avustuksella. Eli ajaa pikkuautolla rekan alle, junan alle, jonkun isomman alle.

Tämä vaan tuli mieleen kun se siippani on palajamassa pohjoisesta kotiin, rekka täynnä lauantai-illan huumaa...
Tämä ei kuitenkaan siis tullut yöllä mieleeni, joka oli varmaan ihan hyvä.


tiistaina, lokakuuta 26, 2004

Kauhee tiistai taas

Tämä tiistai on taas vahvistanut käsitystäni, että tiistai on kaikista kauhein viikonpäivä.
Monet vihaavat maanantaita, tai jopa sunnuntaita, mutta minun ykkösinhokkipäivä on siis tiistai.

Aamu alkoi jo ihan tiistaimaisesti. Työpäivä oli aivan erityisen tiistaimainen. Kaikki meni pieleen. Rikoin kopiokoneenkin ja mitä kaikkea. Ja siis ihan oikeasti rikoin sen, ei mitään lällyä paperitukosvikaa tai väriaineen loppumisvikaa tai töpselin seinästäirtoamisvikaa, vaan ihan oikeasti rikoin sen. Korjaussetä tulee huomenna toteamaan tuhon jäljet.

Kotona on kaaoksempi kuin ikinä. Miten voi olla todellista edes, että neljä ei-niin-ihan-pientä-lasta pystyvät levittämään kaaoksen tänne kaikkialle, ja täällä tätä tilaa on. Vaatii jo ihan suoritusta, että pystyy kuorruttamaan suunnilleen joka paikan vaatteilla, aku ankoilla, roskilla, astioilla ja ties millä. Kohta lähden kitapurjeitani ulkoiluttamaan ja käskyttämään noita.

Mies lähtee tänään ajamaan heti Saturday Night Feverin esityksen, kamojen purkauksen jne jälkeen Rovaniemeltä kotiin. Sitäkin saa tietenkin yöllä pelätä ja painajaistella, että selviääkö se sieltä kunnialla. Ja tahtoisin että se palajaa siistiin kotiin. Se ois jotenkin.. kohteliasta tai jotain.

Kjeh. Ilman kitapurjeiden väpätystä yksi lapsi on jo lahjottu raivaamishommiin. Lupasin printata sille duunin hyvällä väriprintterillä huomenna kuvia jostain japanilaisesta hahmosta, josta minä en saa tolkkua sen vertaa, että onko se mies, nainen vai eläin :D

Perinteiset lastenkasvatuskeinot mulla käytössä tänään. Tiistai ei lue lakia! :D

Blogeista oppii

Kävin tänä aamuna töihin tullessani taas tavanomaisen blogikierroksen. Luen aina päivitetyt vakkarit, ja pyrin randomina tutustumaan myös vähemmän vakkareihin. Jotkut jäävät kertavilaisuiksi, joitakin alan seuraamaan säännöllisemmin.

Joitain blogeja lukiessani tunnen itseni suorastaan muinaisjäänteeksi. Lastenhoidossakin on uusia tuulia, sellaisia joista ei tiedetty mitään silloin kun omani olivat pieniä, eikä siitä nyt niin kauaa edes ole.

Yksi tälläisistä uusista jutuista on tämä vauvojen vaipattomuus. Ensiajatuksena aihe tuntuu todella kärsivällisyyttä vaativalta ja vaivalloiselta ja sellaiselta, että eikö se pienokainen ole vaan yksinkertaisempaa tilkitä vaippoihin? Sitten tajusin, että ihan samaa vessahätäviestintää meidän perheessä harjoitetaan juuri tälläkin hetkellä. Kyseessä vaan ei ole ihmisvauva, mutta ihan samalla periaattella koiravauvaa koulitaan sisäsiistiksi.

Nyt varmaan joku ajattelee että hullu ämmä! Vertaa nyt vauvaa ja koiranpentua keskenään. Ajatelkaa vaan:) Eilen, kun pennun kasvatuksesta suurimmassa vastuussa (omasta halustaan) oleva tyttöni oli koulussa, niin ohjeittensa mukaisesti seurasin hauvan vessahätäviestintää. Se toimi. Tiettyjä elkeitä osoittaessaan pentu piti vaan ohjata pihalle, ja kotimme säästyi eritevuoraukselta. Samalla logiikalla niitä vauvojakin varmaan opetetaan.

Kantoliinojakaan ei lasteni vauvaiässä harrastettu. Jos nyt jollain sattui sellainen olemaan, hänet leimattiin joksikin vähän hihhulimman sorttiseksi tyypiksi. Kantaa nyt lasta jossain vartaloon kiedotussa liinassa! Vaunuihinhan vauva pitää laittaa, kun sen kanssa liikkuu!
Niinpä niin. Jos nyt saisin vauvan, opettaisin sen vaipattomaksi, vaunuttomaksi ja ruokkisin sitä tissillä vaikka kouluikään saakka.
Onneksi en taida olla saamassa;)

Miehen sterilaatiokin on tullut tutummaksi blogimaailman kautta. Oma puoliskoni vastustaa moista rankasti. On ehdottoman varma, että ko. toimenpide vie mieskunnon kokonaan. Ilman mitään perusteita asiasta sen kummemmin tietämättä hän vain on sitä mieltä. Piste ja aamen.

Ei tietenkään sovi unohtaa "nörttijuttuja". Noin kategorisesti aihe ei ole lähellä sydäntäni, mutta toki tietokonetta käyttävänä, nörttipeukalo keskellä kämmentä syntyneenä, olen saanut vihjeitä ja apua asiaa hallitsevilta bloggaajilta. Kiitän mielessäni Skitso-Jannea edelleenkin, kun hän minulle kädestä pitäen aikanaan opasti, miten Mozilla asennetaan. Olen tosiaan niin avuton, etten oisi osannut ilman apua niinkin vaativaa toimenpidettä tehdä.

Muihin aiheisiin: Olen ollut tavattoman ärtynyt lapsiini aamuisin. En tiedä miksi, mutta en nyt varsinaisesti ole heille mikään auringonpiste ollut. Ennenmminkin myrskynmerkki. Sitten työmatkalla kaduttaa kun tuli taas ärhenneltyä.
Katumusharjoittelusynkistelyäni piristi hieman, että pääsin matkustamaan sillä hienolla wanhalla ratikalla, joka kulkee linjalla 1A. Siitä oli Hesarissakin juttu taannoin ja Kuukauden kuvat-blogissa on siitä kuva.
Ja ihanku mä linkittää osaisin, sekin on varmaan äärivaikeaa nimittäin.

maanantaina, lokakuuta 25, 2004

Uusavuttomien päivä

Kraah.

Olen tänään joutunut puhelinterrorismin uhriksi työkaverieni toimesta. Puhelin on ujeltanut taukoamatta mitä tärkeimpien asioiden takia. Kuten että "laitetaanko käytetty printterin värikasetti sellaseen käytettyjen värikasettien kierrätyslaatikkoon vai tavalliseen roskikseen?"
Anna mun nyt kaikki kestää- mullon ihan tarpeeksi lapsia kotona,ei jaksaisi työpaikallakin paimentaa aikuisia ihmisiä.

Senpä vuoksi pakenen paikalta näillä hetkillä. Hyötyhumppakävelen pitkästä aikaa Kaisaniemeen, kun ilmastokin suosii.

Minulla on sellainen onni, että omistan kokkaavan miehen. Kun mies on reissussa, perheeltämme puuttuu siis sekä mies, isä että kokki. Aika hyvin pystyn jopa isää stunttaamaan, eilenkin vaihdoin lampun terassille. En minä tällä nyt sitä, että lampunvaihto olisi miesten hommia, mutta koska varteni on niin vähäinen, oli taiteilu pihatuolin ynnä muiden korokkeiden päällä pilkkopimeässä kyllä ihan miehinen teko. Oli se.

Kokin imitointi ei sitten luonnistukkaan ihan noin vaan. Kyllä kai sitä kaikenlaista osaisi vääntää, mutta kun ensin pitäisi keksiä, mitä se kaikenlainen on. Se on ruuanlaiton vaikein osa. Tai ainakin melkein vaikein.


Mahtimaanantai

Ei tässä maanantaissa kyllä mitään sen ihmeempää mahtia ole. Kunhan hämäsin.

Aamulla taas muutama pieni, mutta merkityksetön seikka nosti ärsytyskynnystäni. Piti käydä lataamassa matkakorttiin aikaa metroaseman kiskalla. Kioski oli täynnä ihmisiä, ja suurin osa heistä oli jättämässä lottokuponkia tai muuta vastaavaa onnenongintakuponkia. Siis voi hemmetti. Eikös ne lotot arvota vasta viikonloppuna? Viikon tärkein homma pitää hoitaa heti ekana maanantai-aamuna? Hoh hoijaa.

Minusta tuntuu, että Helsingissä on ihmiset lisääntyneet. Metro on joka aamu tupaten täynnä. Ei ennen ollut noin täynnä läheskään. Silti autojonot Itäväylällä on ihan samanlaiset kuin ennenkin, joten yksityisautoilu ei silti näyttäisi vähentyneen. Muuta ratkaisua ei siis ole kuin että ihmiset ovat lisääntyneet.

Ratikassa neljä noin tokaluokkalaista poikaa keskustelivat vatsalaukusta ja ruuansulatusjärjestelmästä, Saddam Husseinista, nelosoluesta ("se on kauheen pahaa ja vaarallista, jos juo sata pulloa niin varmana kuolee") ja John Kerrystä. Hymyilytti väkisinkin, vaikka murjotin vielä lottoajista.

Eiliset täytekakku-voileipäkakku-pullakahvi-sessiot kärvensi vatsaa yöllä ja uni oli huomattavan katkonaista, ainakin alkuyön osalta.

Ylihuomenna tai joskus niillä main miehoni palajaa maailmalta. Tai Suomesta. Niin se meni aika taas nopeasti.

sunnuntaina, lokakuuta 24, 2004

Nyt on tokat rippiäiset ylensyöty. Yliannostus kerma-majoneesi-sokerisotkua humppaa mahassa, eikä kohta ole kivaa kellään.

Kokoajan luulen, että kello on jotain lähempänä yötä, ja ihmetykseni on suuri kun ei se olekkaan. Vaihdoin juhlareleet jo yöpaitaan, se on ainoa järkevä vaatetusvaihtoehto tässä turvotusähkeessä.

Jottei elämä nyt yhdeksi juhlinnaksi menisi, niin meenpä laittamaan pesukoneen pyörimään.

Kävinpä tässä ohessa kuopukseni (viidesluokkalaisen) kanssa keskustelun:
Lapsi: Tarviiks mun mennä keskiviikkona kouluun, kun sillon pitää olla esitelmä valmis, enkä mä kerkee tekeen sitä
Minä: Ai no mutta kyllähän sen nyt ehtii yhdessä illassa tekemään, jos mä vaikka autan sua huomenna. Mistä sä pidät sen esitelmän?
Lapsi: Nirvanasta

Taidanpa siis opiskella hetken Kurt Cobainin päiväkirjaa ja ihmetellä sitä, että mihin tää maailma oikein on menossa ;)

Sulatustauko

Ensimmäiset rippijuhlat on nyt juhlittu ja vuorossa on kakun sulattelutauko ennen seuraavia.

Hyväksi onneksi nämä tokat juhlat ovat samassa taloyhtiössä- voi nimittäin kotiinpaluu muodostua aikamoiseksi vyörymiseksi kaiken mässäilyn jälkeen.

Tämä viikonloppu meni taas yhdessä hujauksessa. Asialla on se hyvä puoli, etten ole ehtinyt ikävöidä kauheesti miestäin. Mutta jos totta puhutaan, niin ikävä tasoittuu kyllä aina muutenkin, olenhan mä jo niin tottunut tähän "keikkaleskeilyyn".

Lainattiin rippijuhlapaikasta numero yksi Vieraalla maalla-DVD. Kiitos koko illan formulakisailun, voi olla että katotaan se jo tänään.


Rippijuhlintaa tiedossa

Tänään sitten rippijuhlitaan. On siis yhden pojan kahdet rippijuhlat- isän kotona isän sukulaisille ja ystäville ja äidin kotona äidin sukulaisille ja ystäville. Koska olen sekä isän että äidin ystävä, menen siis kumpiinkin juhliin.

Hassua sinänsä, koska juuri tämä avioeroperhe on sellainen, että voisivat sulassa sovussa juhlia pojan ripillepääsyä yhdessä paikassa, isä ja äiti ja uudet puoliskot, mutta kun muut sukulaiset eivät hyväksy tilannetta, niin siksi tälläinen kahtiajako.

Laitoin saunan päälle, koska päätin kuitenkin kirkonmenot skipata. Ripittäydyn lauteilla itsekseni sillä aikaa. Kirkonmenot kun kestää puolitoistatuntia. Hiukkasen ehkä liian puuduttavaa.. ja kun Vuosaaren kirkkokaan ei mikään jättiläinen ole, niin ei siellä nyt kaikkien naapurintätien tartte istua. Keskityn sitten vaan juhlimiseen:)

Pikkukoira on reipas. Eka yö uudessa kotona meni vinkumatta. Hienoo.


lauantaina, lokakuuta 23, 2004

Pikkujoulumietteitä

Olen tässä pohdiskellut, että pitäisiköhän sitä uskaltautua blogipiirin pikkujouluihin Punavuoreen. Kaikki Kallio-miitit olen jättänyt väliin ties mihin kiireisiin vedoten, kuukkeligaalassa käväisin sentäs jopa. Hmm hmmm..

Pikkujoulutestin mukaan olen Anna Bailaaja :)

Joutuisasti on taas tämäkin lauantai vierähtänyt tänne saakka. Tyttölapseni tuli Mikkelistä, esikoisen tyttöystävä taas tuli Espanjasta lomalta ja eipä taida kaveria hetkeen himassa näkyä.

Olen myös siivonnut, tehnyt ruokaa, esitellyt meidän taloa parille naapurin tädille (tulivat koiranpentua katsomaan ja siinä samalla), käynyt naapurista hakemassa sinappia (kyllä, sinappia) ja siinä kai ne tärkeimmät.



Pentu tuli taloon

Nyt on soma pieni karvapallo haettu kasvattajalta. Matka Kirkkonummelle ja takaisin meni hyvin, ja jopa minun suunnistusvaistoilla eksymättä.

Ensihetket pennun kanssa kotona: Kaksi vanhempaa koiraa nuuhkii sitä intona, ja nuorempi näistä yrittää leikkiä kiivaasti. Kissa sen sijaan ei kovinkaan innostuneelta vaikuta, mutta saa luvan tottua :)

Ihanaa kun on koiranpentu taas, koiranpennut tuoksuvat ihanalle. Sitä tuoksua ei voi mitenkään määritellä, se pitää vaan kokea.

Eilinen yökötyspostaukseni kupeista sai vahvistusta, kun luin niihin liittyvän jutun NYT-liitteestä. Pelastakaa sitten maailma myös siten, että ängette vaipoissa kulkeville lapsille ja vanhuksille kans jotain kumitötsiä niiden eritteitä tuottaviin aukkoihin. Hyi helvetti siis edelleenkin. Eikä aiheesta enempää.

Nyt meen ihasteleen meidän vauvaa.

perjantaina, lokakuuta 22, 2004

Kuuhulluuskuppi nurin

Eiiiiiiiiiiiiiiih! Nyt menee kohta hermot ja varmasti.

Hesarihan ei minulle aamulla tullut, eikä täten siis myöskään Nyt-liite, joten olen tutustunut tähän asiaan nyt vain Minyan blogin ja siinä olleen linkin kautta.

Että sitä pitäisi kuukautisten aikaan suojautua jollain pimppaan työnnettävällä kumihärpäkkeellä, joka kerää vuodot itseensä ja sitten se tyhjennetään, pestään, kaulitaan, käännetään, nipistetään ja tungetaan takaisin estämään vuotoa.

Anna mun nyt jukolauta kaikki kestää. Paluuta kivikauteenko tuolla tuotteellako nyt haikaillaan?

Minusta on jokseenkin turhaa märistä siitä, kuinka naisten luonnolliseen biorytmiin kuuluvan tapahtuman oheistuotteet maksaa niin nk. vitusti.
Eläminen nyt ylipäätään on kallista, oli sitten mies, nainen, lapsi tai vanhus. Jokaisella ikäkaudella on omat kulunkinsa.

Ja mitä luonnon saastuttamiseen tulee, niin senkus tuutte kivittämään minut pahana pahana ekokatastrofin aiheuttajana.
Minä en mikään kumikeräilijä pimpassani ala senkään uhalla kulkemaan.

Räyh.

Valopäät ruodussa

Eilisaamuinen raivari lapsille kannatti. Paitsi että viime yönä koti oli pimennetty , olivat eilen katumusharjoitusmielessä siivonneetkin.
Joten minä vietin eilisen illan tehokkaasti koomaillessa.

Tänään pääsin hyvin ajoissa liikenteeseen, koska Hesari ei suostunut saapumaan postiluukkuun. Vaikken sitä kovin tarkasti mielestäni luekaan, ihmeen kauan saan aikaa kuitenkin kulumaan sen parissa.

Ystäväni lukee tätä blogia (terkkuja vaan sinne), ja hän antoi minulle eilen hiukan palautetta minun mesoamisestani ihmisten pukeutumista kohtaan.

Ei sillä, etteikö hänkin ihmettelesi sitä, että miten ne kaikki untuvalla kuorrutetut ihmiset sitten tositalvella pärjäilee, mutta kun ei koskaan voi tietää millainen ihmisrauno näiden toppausten alla kärvistelee...

Tottahan se on.. Minä sain teini-iässä pahan niskavamman. Ei onneksi mitään nikamajuttuja, eikä liikuntakykyä vievää, mutta paha se oli silti. Pääni liikuntakyky estettiin moneksi viikoksi sellaisen niskatuen avulla, ja se oli ihan tosi kamalaa. Piti mennä kouluun tötsä päässä! Kyllähän siinä katu-uskottavuus kärsi, mutta toisaalta pääsin luovimaan monesta asiasta.

Niska parani, mutta minun olisi koko talvi pitänyt pitää hyvin tarkasti huoli siitä, että suojaan niskani huolellisesti. Mieluiten sellaisella ohkasella vaahtomuoviniskatuella, jonka päälle ois voinut vielä laittaa kaulaliinan, ja sitä tuskin oisi edes huomannut. No siihen maailman aikaan oli kuulia kulkea takki auki ja ilman lapasia, kaulaliinaa ja pipoa. Vain jotkut ihme hikarit käytti niitä, kuulit tyypit rehvasi puolinakuina. Jos äidin silmä oli valvomassa, suojauduin ohjeiden mukaisesti, mutta vain siksi aikaa kun äiti oli näköpiirissä.

Olin tyhmä teini, ja kärsin välillä tuosta teini-iän vammasta vieläkin. Joten tämän muistaessani päätin siis, että voihan ihmisten pukeutumiseen tietyllä tavalla olla ihan fysiologisiakin syitä. Pahaa reumaa tai mitä lie. Pukeutukoot siis kukin miten lystää. :)

Koin aamulla pienen pettymyksen. En tiedä mitä säätiedotteet ovat ennustelleet (varmaan tv-kanavasta riippuen hellettä tai lumisadetta tai jotain siltä väliltä), mutta kyllä Vuosaaren taivas ainakin eilen näytti tasan siltä, että lunta tulee yöllä. Ei ollut tullut.

Mut nyt taas ahkeroimaan jotakin hienoa. Ihanaa kun on perjantai.

torstaina, lokakuuta 21, 2004

Valaistunut aamutuima

Vedin tänä aamuna herneet nenääni heti herättyäni.

On aivan ääriraivostuttavaa huomata, että koko koti on loistanut juhlavalaistuna läpi yön.
Illalla ennen nukkumaanmenoani kävin kyllä sammuttelemassa valoja vaikka mistä, mutta aamulla ne plus muuallakin oli valot päällä.

Nyt kun syyslomalaiset valvovat paljon kauemmin kuin minä, niin jaksamista ei enää iltaisin (öisin) riitä niinkin vaativaan toimenpiteeseen kuin valokatkaisijan näpäytykseen. Paitsi siinä sytytysmielessä.

Jätin aika raivokkaan kirjeen lapsille keittiön pöydälle. Siitäs saivat, mokomat valopäät.

Metrossa vastapäätäni istui kaksi rouvashenkilöä. Keskustelivat siitä, kuinka leuto tämä syksy on ollut, ihan siis älylämmin, melkein intiaanikesästä voisi puhua. Ihmetellen nostin katsettani lehdestä. Vaikka ihan leutoa säätä onkin vielä pidellyt, mutta ihan intiaanikesä?

Kummallakin oli nilkkoihin asti untuvatoppatakit, toisella näytti toppahousun lahjekin vilahtavan takin alta. Toisella oli kolme (!) pipoa tiukasti nyöritetyn karvareunusteisen hupun alla ja päätä ympyröi vielä paksu kaulaliina. Toisella oli takkinsa päällä sellainen joku hartia-kaulaviitta, paksua villakangasta. Enpä sitten enää ihmetellyt heidänkään intiaanikesäpuheitaan. Onnea vaan pakkasille, kummallekin rouvalle.

Olin eilenkin illalla kotona raivostuttavan laiska. Mutta sitten ajattelin, että onko sitä jumalauta pakko ohjelmoida itsensä aina toimimaan tietyn kaavan mukaan? Onko pesukone pakko laittaa joka ilta pyörimään, vaikkei likapyykkiä pursuakkaan joka paikassa ja kaikilla on kuitenkin puhtaita vaatteita? Pitääkö tiskien kanssa huseerata jatkuvasti ja vatkata astioita johonkin suuntaan, vaan että näyttäisi tehokkaalta ja että keittiön tiskiallas pysyisi tyhjänä? Täytyykö tuulikaapissa lojuvia kenkiä järjestellä siisteihin riveihin, vaikka tietää että seuraavan sisäänsaapuvan ihmislauman myötä tila on taas aivan samannäköinen kuin ennen järjestelyä?

Pidin itseni ja parin sivupersoonani kanssa neuvottelun, ja päätimme kimpassa että ei tarvi. Mitään ei tarvi tehdä jos ei haluu.

T'ämä ei kuitenkaan päde näihin ansiotöihin, joten.. tsau :)



keskiviikkona, lokakuuta 20, 2004

Tiistai on viikonpäivistä tympein

Eli onneksi on jo keskiviikko.

Tiistai-iltaisin olen aina väsynyt, saamaton, haluton ja plösö sohvaperuna, riippumatta siitä, millainen työpäiväni on ollut.
Tietenkin jos nyt alkaisin lukemaan wanhoja kirjoituksiani, saattaisi tuokin teoria kaatua kun huomaisin, että olen aina tiistaisin suorittanut jotain suurta- kuten hinkannut kaakeleiden saumoja vanhalla hammasharjalla tai maalannut kattoa työpaikalta sosialisoimallani korjauslakalla.

Eilen ainakin olin edelläkuvatun kaltainen. Makasin noin koko illan sohvalla ja katsoin telkkarista- en mitään. Paitsi Frendit taisin nukahtamatta ja pilkkimättä suoriutua alusta loppuun.

Elin sunnuntain ja alkuviikon ihmeellisien pelkotilojen vallassa. Enimmäkseen ei mitään konkreettista eikä rationaalista pelkoa, vaan kaikkea määrittelemätöntä. Ja esimerkkinä tälläinen; Maaanantai-iltana heräsin hätkähtäen ja sydän pamppaillen sikeästä unesta kun tajusin että "kello on kolme yöllä eikä tyttöseni ole tullut koirien kanssa iltalenkiltä- sille on sattunut jotain".

Noh, kello oli 11 illalla, tyttö ja koirat olivat kotona, ja minä vaan olin sekavassa unenpöhnässä. Edes tosiasioiden suoma turvallisuudentunne ei poistanut säikkyä oloani, ja tapojeni vastaisesti pyörin pitkään sängyssä levottomasti.

Kun on neljä lasta, niin millä ihmeen nimellä niitä kuopuksen ja esikoisen välissä olevia oikein voisi näppärästi kutsua. Kun ei voi olla kahta keskimmäistä lasta.. Oli miten oli, keskistatusryhmään ikänsä puolesta kuuluva lähti eilen tyttökaverinsa mummolaan syyslomailemaan.
Nyt taloutemme nuppiluku on siis neljä henkeä, ja kyllä tuntuu että on hiljaista kotona. Vaikkei mies ja tämä em. lapsi mitään kovimpia möykkääjiä edes ole.

Ja joo, taas on aika jatkaa työskentelyn suunnittelemisen aloittamista.


tiistaina, lokakuuta 19, 2004

Voihan helvettiläinen

Olin aina tyhmyyttäni kuvitellut, että irkki, kaikenlaiset chat-paikat, keskusteluryhmät ja miksei myös messengeri olisivat ainoita todellisia väärinkäsitysten ja - ymmärrysten esikartanoita virtuaalimaailmassa.

Kuvitteluni perustin sille, että esim. irkissä sitä tulee heitettyä sormistaan kaikenlaista ajatustakin nopeammin, harkintaa ei aina tule käytettyä ja ventovieraat ihmiset eivät välttämättä ymmärrä huumoriasi, eivät ymmärrä sarkasmiasi, eivät ymmärrä välttämättä yhtään mitään.

Ei täällä blogistaniassakaan kenenkään tarvi ymmärtää toista, eikä kannatakkaan kuvitella tuntevansa kirjoittajaa vaan sen perusteella, mitä hän blogiinsa kirjoittaa. Eri mieltäkin tietenkin saa olla, siitähän se keskustelu syntyy. Ei ole kovin pitkäkestoinen sellainen puheenaihe, mistä kaikki ovat yksimielisesti samaa mieltä ja kivakivahei.

Mutta se mitä en hemmetti soikoon ymmärrä on se, että täällä jotkut saakelin alimman tason luuserit kuvittelevat, että kostoksi omalle katkeruudelleen elämänsä elämättömyydestä, heillä on oikeus toivoa jopa toisen ihmisen kuolemaa. Ja muokata toisten kirjoitukset uuteen uskoon kommenttiosastojen kautta, kun ei kyetä, tai haluta, ymmärtää yksinkertaistakaan lausetta, vaan käännetään kaikki jonkinsortin provokaatioksi ja tietenkin itseä vastaan.

Se, että blogimaailma näyttää joidenkin kommenttiosastojen puolesta joltain pahemman luokan teinix-tsätiltä, on surullista.

Ja en minä koita tällä nyt sanoa, että seksikeskustelut kuuluisivat jonnekin teinien riehuntaluoliin ja konttauskammioihin, päinvastoin. Aikuisilla ihmisillä luulisi aiheesta olevan järkeviä mielipiteitä ja iän (tai panokertojen) tuomaa kokemuksen ääntä - ja onneksi monilla onkin- mutta valitettavasti ei kaikilla.

Muihin aiheisiin: tulin töihin ja nyt alan tekemään jotakin työtehtävällistä.
Lapset on syyslomalla koko viikon (paitsi yksi jonka koulussa ei ko. lomaa ole, mutta joululoma on sitten pidempi), mies on siellä reissussa ja näin viime yönä pahoja unia.

maanantaina, lokakuuta 18, 2004

Metallipaljastettu maanantai

Arjen ensimmäinen työpäivä sujui hyvin, ja työmäärään nähden liian nopeasti.
Jouduin (pääsin) jättämään ihanat työtehtäväni jo klo 14, koska minun piti käräjäoikeuteen mennä hakemaan haastemieheltä ilmoitusluontoinen asiakirja.

Olikin jänskää. Kaikki taskut piti tyhjentää sellaiseen muovivatiin, laukut meni metallinpaljastimen läpi, samaten kuin ihmisetkin. Neljännessä kerroksessa majaillut haastemies riisui juuri luotiliivejä päältään.

Puolitoistavuotta sitten poikani naama sattui ärsyttämään kylähullua venäläismiestä tuolla yhden kerrostalon rappukäytävässä. Samainen mies kylvää pelkoa uhkailullaan ja ihan fyysiselläkin väkivallalla.. Toivottavasti siihen tulee pian loppu kuukauden päästä koittavan oikeuskäsittelyn myötä. Poikani ei siis ole ainut, joka on tehnyt rikosilmoituksen ko. herran nyrkkisankaruuden johdosta. Maastakarkoitus vaan tollasille. Ei muuten, mutta jättäisi ihmiset ja varsinkin lapset rauhaan. Pekrele.

Vieläkin on hiukka kaihoisa olo kun mies on reissussa, mutta ei niin paha kuin eilen. Onneksi ens sunnuntaina, joka on kaikkien kaihoilupäivien isä ja äiti, on rippijuhlat, ja avioeroperheen johdosta myös kahdet rippijuhlat (yhdellä lapsella siis) ja minut on kutsuttu kumpiinkin. Ja lauantaina haetaan koiranpentu :)

Pasilassa oikeustalon ratikkapysäkillä tuuli niin kovaa, että meinasi lähteä piilarit päästä. Ihan oikeesti siis, ei vaan kuvannollisesti.
Tämä on syksy.

sunnuntaina, lokakuuta 17, 2004

Sunnuntaipolkka

On muka ollut niin kiirusta, etten ole ehtinyt päivittämään täällä päin ollenkaan.

Edellisen kirjoitukseni jälkeen olen
- ollut Kalliossa ryyppäämässä. Perjantaina työkavereiden kanssa lähdettiin ja puoli neljältä iltapäivällä oli jo vauhti päällä. Vaikka meikäläisen juomarajoitin hakkasi koko ajan seuraavan päivän ristiäisten vuoksi, taisin kuitenkin olla ihan riittävästi sekopäinen. Onneksi kuitenkin joku järjenhitunen ajoi minut kotiin jo klo 21 illalla.

- ollut kummityttäremme ristiäisissä sylikummin ominaisuudessa. Tilaisuus meni hyvin, vaikka toimitus kestikin pidempään kuin luulin. Lapsi nukkui koko toimituksen ajan hipihiljaa.

No joo, ei nyt enempää mitään ranskalaisia viivoja. Mies lähti tänään reissuun, nyt ensialkuun 10 päiväksi. Nyt kun hän on pyörinyt enemmän tässä kotosalla, minulla on ihan hirveä olo kun se lähti. Olen kyllä tottunut hänen pitkiinkin poissaoloihin, mutta jotenkin nyt vaan on erityisen haikea fiilis.. kunnes tähän tottuu. Ja viikolla päivät menee niin nopeasti, että 10 päivää menee ihan hujauksessa.

Yritän täyttää tätä tyhjää oloa nyt jollain järkevällä oheistoiminnalla, kuten vaikka siivoamisella.

torstaina, lokakuuta 14, 2004

Täälläkin seksiä

Varovaanin Ainailona epäili, että näinköhän kukaan uskaltaa tunnustaa, ettei katsonut telkkarista eilen jotain seksikeskusteluohjelmaa.

Minä uskallan.

Olen kyllä jonkinverran seurannut "suurta seksikeskustelua", mitä on blogeissa käyty.
Muttamutta... minua ei aihe juuri kiinnosta- siis sanallisessa mielessä. Mun ehkä esihistoriallinen mielipiteeni kun on, että kukin tyylillään- ja seksistä ei tule yhtään sen parempaa (tai huonompaa), vaikka siitä kuinka mesoaisi.

Kokemus varmasti tuo seksihommailuun tiettyä varmuutta, mutta en usko että monia "kerta ja karkuun"- suhteita harrastavat olisivat jotain seksin ylipappeja ja - papittaria siltikään.

Ja kun seksistä kerta äidyin puhumaan, niin kerrompa sitten tämänkin:
Minusta on todella mainiota että Pinserin listalla on nyttemmin jo useampi seksuaaliseen vähemmistöön kuuluvien kirjoittajien blogeja.

Jos joku asia minua ihmetyttää, niin se on homofobia. Homofoobikoillia kun tuntuu olevan käsitys, että homoseksuaalit eivät mitään muuta tee, kun harrastavat "omituista" seksiä kokoajan ja jatkuvasti. Heteromiehet puolustavat kammoaan nk. homoravintoloita kohtaan toteamalla, että "kuitenkin joku kävisi heti ovella perssiiseen kiinni".

Jo on luulot hetskumiehilläkin. Kuinka monen miehen kimppuun käy joukko kiimaisia naaraita nk. tavallisen ravintolan ovella? Tai ylipäätään missään kohtaa ravintolaa?

Hyvä ystäväni on homomies. Olin hänen ja miehensä häissäkin. Tai tässä parisuhteen virallistamisjuhlassa. Kyllä kahden miehen taloudessa kiistellään ihan samoista asioista kuin mies-nais-talouksissa. Kaikki on oikeastaan hyvin samanlaista, ja jos he nyt seksiä harrastavat vähän eri tavalla kuin valtaväestö, niin mitä helkutan väliä silläkään on? Mitä se kellekkään kuuluu miten missäkin parisuhteessa paneskellaan?

No niin, nyt on aihetta sivuttu täälläkin.

Muita aiheitani tänään on: kaikki työvälineeni ovat enempi vähempi hajalla/epäkunnossa/lainassa/hävinnyt... Ikäväksi velvollisuudekseni jää siis tämän työläävän siivoilu. Tarpeeseen kyllä tulee, ei siinä mitään.


keskiviikkona, lokakuuta 13, 2004

Hullujen päivät

Eräs vuotuinen tapahtuma saa minut näkemään keltaista.
Stokkan hullujen päivät!

Eräs työkaverini saapui tänään pari tuntia myöhemmin töihin, keltaiset kassit vipattaen. Ylpeänä hän esitteli kuinka taas oli kaikki ollut niin älyttömän halpaa ja hienoa.

Minua melkein säälitti. Stokkan hullujen päivien halvennukset ovat aika pitkälti vaan lumetta. Laitetaan täkyjä, myydään jotain tuotetta oikeasti halvalla ja kaikkea muuta vähän alennettuna, niin lopputulos on, että ostos on ollut halvempi kuin Stokkalla yleensä, mutta kalliimpi kuin monessa muussa paikassa normaalihintaisena. Näin on kuulkaa, mä tiedän, mä olen tutkinut asiaa monta vuotta.

Onneksi ei tänäkään vuonna tarvi mennä Hullujen Päiville!

Tänään olin tosi nopea aamutoimissani ja työmatka sujuikin ensimmäistä kertaa tänä syksynä pimeyden vallitessa.
Tuntui niinkuin oisin ollut aamuviideltä liikenteessä.

Työsuma on minut saartanut, mutta en valita. Parempi paljon töitä kuin ei töitä ollenkaan. Sellaiset peukalonpyörittelypäivät kun on niin turhia. Läsnäolopakko lähinnä vain ärsyttää ja netin kokopäiväinen käyttö saa piilarit kuivumaan päähän.

Mieskin sitten lähtee ens viikonloppuna reissuun, joka päättyy lopullisesti vasta marras-joulukuun vaihteessa. Tulee se välillä kotona käymään, mutta kuitenkin.

Se kiputila, mitä eilen koin, oli monien mielestä iskias. Luin sitten lääkärinkirjasta kyseisen vaivan oireita. Ei mulla kyllä se ole, mikä lie pers-syöpä iskenyt. Eikä se enää ees vaivaa, kuin ihan vähän vaan.

Palaan varmaan päivän mittaan valittamaan sitä, kuinka mulla on hirveesti töitä ja oispa ihanaa vaan pyöritellä peukkuja, räkiä kattoon ja surffata netissä piilarit pinkeinä:) Koskaan ei voi voittaa.

tiistaina, lokakuuta 12, 2004


Nörtti-Leevi Posted by Hello

Epäilevää murinaa

Olen ehdottomasti sitä mieltä, melko varma tai ainakin ehdoton mielipiteeni on jyrkkä ehkä, että työpaikkalääkäreillä on työnantajan kanssa salainen diili ja bonussysteemi, koskien työntekijöiden sairaslomien kirjoittamista.

Työpaikkalääkäri saa bonusta jokaisesta antamatta jättämästään sairaslomasta, kun taas sairaslomista rapsahtaa miinuspisteitä.

No joo, tämä nyt vaan on omaa teoriasointiani ja juontaa juurensa siitä, että nyt, jo viiden vuoden tutkimusten ja hutkimusten jälkeen on selvinnyt, että _jos_ vuonna miekka ja kivi sairastamani tulehdus olisi aikanaan hoidettu kunnolla loppuun saakka, olisin vaivoista vapaa.

Minulla on hyvin ylhäinen lääkäriinmenokynnys. Raahaudun lääkärin puheille oikeastaan vasta sitten kun on nk. pakko. Pelkästään sairaslomaa saadakseni en mene lääkäriin koskaan. Jos sitten satun saamaan syystä tai toisesta sairaslomaa, ei se minulle mikään riemun asia ole. Jonkinsortin työmoraali tai vastaava alkaa heti nostamaan päätään. Ja vaikka varsin hyvin tiedän, etten ole korvaamaton työpaikallani, niin silti harmittaa kun muut joutuvat tuuraamaan minua sairastellessani.

Tästä olen varma: se vuosien takainen lääkäri oletti, että menin valittamaan vaivaani sairasloman toivossa. Koska päällepäin ei näkynyt mitään, mutta sisälläpäs on sittemmin näkynyt vaik mitä.

Uusista blogeista yksi on nyt seurannassani. En nyt tähän hätään muista tosin edes nimeä, mutta muumimukimenetelmä on kirjoittajalla käytössä, ja sen tuloksia tässä nyt minäkin seuraan jännityksellä :)

Vaan jospa lähtis kauppaan. Ostamaan kaikkea tarpeetonta ja ruokaakin toki.

Has been holding weathers

On se mukavaa, että yöpakkaset saapuivat tänne Etelä-Suomeenkin. Nyt riittää taas puhuttavaa.
On nämä neljä vuodenaikaa ihana luonnonvara. Jos ei muuten, niin aina voi päivitellä ilmoja ja kelejä.

Minä en päivittele säätä, minua ihmettyttää se, miten ihmiset ovat pukeutuneet.
Äsken Olympiaterminaalin mittari näytti kolmea astetta lämmintä ja länsituulta 7 metriä sekunnissa.

Ilmahan on miltei kuin morsian, mutta silti kelpo osa Helsinkiläisistä on varustautunut täysin talvivarustein. Millä ihmeen helkutilla tälläiset toppaan kääriytyneet ihmispolot luulevat pärjäävänsä sitten, kun elohopea pysyttelee parikymmentä astetta pakkasen puolella?

Noh, eipä tuo mulle kuulu, mutta ihmettelenpä vaan.

Aamuni alkoi aika ankeahkosti. Heräsin ihan okei, mutta huomasin itsessäni kaikenlaisia vaivoja :( Mietin tosissani lääkäriinkin menoa, mutta päätin kokeilla ensin itsehoitoa, eli paria burana-nappia. Saas kattoo ny.

Haipakka jatkuu. Meen sorvaamaan.

maanantaina, lokakuuta 11, 2004

Vauhtimaanantai

Tämä on ollut poikkeuksellinen maanantai. Yleensä maanantaisin kellonviisarit kulkevat tuskaisan hitaasti eteenpäin, mutta tänään ne ovat kiitolaukanneet.
Sopiva määrä duunia, ilman paniikkia, on pitänyt siitä huolen.

Kohta lähden metroilemaan kohti itää ja menen hankkimaan kummilusikkaa. Sen jälkeen en varmaan teekkään mitään, paitsi että tämä aamu osoitti sen, että ehkä noita jotain lapasia sun muita pitäs vähän kaivaa esiin. Siis enemmänkin kuin ne yhdet, jotka itsekullakin on jo käytössä.

Ei mitään asiaa enempää tällä erää.

sunnuntaina, lokakuuta 10, 2004

Spesifioimatonta paskanjauhantaa

Taas on blogeissa analysoitu sitä, että mitä nämä tälläiset kirjoitukset oikein ovatkaan nimeltään. Tietyt kriteerit täyttävät blogit ovat blogeja, kun taas jotkut eivät missään nimessä ole blogeja vaan päiväkirjoja, kun taas jotkut sitten eivät ole sitäkään vaan ovat jotain aivan muuta.

Huhhuijaa. Minusta on aivan sama, millä nimellä esimerkiksi tätä omaa blogiani (tai päiväkirjaa tai mitälie) kutsutaan. Tätä voi mielestäni kutsua vakka spesifioimatonta paskanjauhantaa-kirjoitteluksi.

Onko sillä mitään väliä? Vai olenko mä nyt jättänyt tajuamatta jotain traagisen tärkeätä?
Onko päiväys oikeassa paikassa, jotta voin nimittää tätä blogiksi? Tekeekö oranssi otsake tästä sittenkin päiväkirjan? Koska kirjoitani mistä milloinkin, niin voiko tätä kutsua epätäsmäblogiksi?

Tapasin eilen ihanan kummitytön. Voi että oli kaunis, ilmeikäs, suloinen ja pieni tyttö. Onneksi en onnistunut hankkimaan itselleni kuitenkaan vauvakuumetta. Kyllä neljä riittää ja oon jo niin wanhakin.

lauantaina, lokakuuta 09, 2004

Päiväni puskutraktorina

Niin ylellistä kun onkin omistaa iso koti, niin siivouspäivinä olisin valmis ahtautumaan vaikka yksiöön neljän lapseni, yhden mieheni, kahden koirani, kissani, neljän pupuni, kahden rottani ja kahden chincillan kera.

Asunnon siivous sujuu näin:
1. aloita huoneen numero 1 raivaus. Siirrä kaikki sinne kuuluvat roinat paikoilleen, ja siirrä sinne kuulumattomat roinat huoneeseen numero 2.
2. aloita huoneen numero 2 raivaus. Siirrä kaikki sinne kuuluvat roinat paikoilleen, ja siirrä sinne
kuulumattomat roinat huoneesen numero 3.
3. aloita huoneen numero 3 raivaus. Siirrä kaikki.... jne
4. jatka tällä tyylillä, kunnes olet viimeisessä raivattavassa huoneessa, jonne olet siirtänyt kaikista muista huoneista kuulumatonta roinaa noin kolmen tunnin ajan.
Mieti mitä teet kaikelle roinalle. Mihin ne kuuluu? Tarviiko niitä kukaan? Voiko ne heittää roskikseen?
5. Siirrä kaikki viimeisen huoneen ylimääräinen roinasälä varastoon.
6. Siirrä varaston viereisessä huoneessa oleva vanha polkusingeri varaston oven eteen, ettei kukaan vaan erehdy menemään sisään ko. huoneeseen (turvallisuusriski).
7. Aloita varsinainen siivous.
8. noin 6 tuntia myöhemmin lopeta varsinainen siivous, ja ala roudaamaan pihalle keräämiäsi roskapusseja roskikseen. Toista tämä noin kolme kertaa.
9. ala leipomaan mokkapaloja ja pullaa vieraita varten
10. leivonnan ja keittiön uudelleensiivoamisen jälkeen ala hehkeänä, pirtsakkana ja rentoutuneena odottamaan vieraiden saapumista.

(11. käy kuitenkin jossain välissä bloggamassa)

Lauantain energeeninen tunnelma

Heräsin ilman herätyskelloa puoli kasilta.
Olen tähän mennessä päivää tehnyt jo vaik mitä. Tein sellaisen päätelmän, että jos mieheni olisi pukumies, niin minä en luultavasti olisi pukumiehen vaimo.
Silitin varmaan puoli tuntia valkoista miesten paitaa. Ainakun yksi osio paidasta oli kohtuusileä, tuli vastaan joku vaarallinen sauma, tasku, nappirivi... Ja minä vuodatin hikeä.
Sain paidan kuitenkin sileäksi.
Nyt paita kantajineen lähti hautajaisiin.

Eilen illalla olin valmis nirhaamaan tämän ei-pukumieheni. Koska olen köyhä, eikä minulla ole varaa ostaa kaikkea ihanaa mitä huonekalu- ja sisustusliikkeistä löytyy, ainoa keino saada vähän uutta ilmettä kotiin on vaihdella huonekalujen järjestystä. Ja näin tein eilen. Olen suorastaan virtuoosi painavienkin tavaroiden roudaamisessa.

Miehellä vaan tuntui eilen löytyvän vähän kaikesta jotain huomautettavaa. Se kun kuuluu siihen ihmisryhmään, että valmista asiaa ei kannata korjata, ja seisokoot mööpelit samoilla sijoillaan hamaan tappiin asti. Oli se sitten kuitenkin tyytyväinen lopputulokseen. Hyvä niin, koska muuten mun ois pitänyt alkaa väkivaltaiseksi. Tai ainakin veemäiseksi.

Näen tänään ihkun kummityttömme ekaa kertaa livenä. Ostin eilen sille sellasen eka-kohtaamislahjan, ja oikein kavahdin itseäni. Olenko minä heti alkumetreistä asti sellainen krääsä-kummi, joka kuittaa kaiken vaan lahjuksilla. Mutta sitten rauhoitin itseäni. En minä pysty vielä vähän reilun kuukauden ikäiselle tarjoamaan mitään elämyskokemuksia ja aikaani. Vauvat on niin kiinni vielä äidissään, ihan jo ravintoteknisestikin. Ja saman tekniikan vuoksi myös äidit ovat kiinni vauvoissaan, elleivät sitten turvaudu tissintyhjäysvehjaksiin.

Nyt jatkan suursiivousta, kun kerrankin on draivi päällä.

perjantaina, lokakuuta 08, 2004

Riemukas ratikka

Töitä tahi ei, tämä täytyy polkata heti muistiin.

Äsken kävin tuossa kadulla tupakoinnin poltossa ja havaitsin ratikan jyristelevän Tehtaankadulla.
Siinä nyt ei toki ole mitään ihmeellistä.
Mutta siinä on, etten ole koskaan ikinä ennen nähnyt sellaista ratikkaa.
Se oli vihreä ja kaukaa katsottuna muistutti näitä vanhoja kyplooppeja, joita silloin tällöin näkee vielä linjoilla 1A ja 2, mutta vähenevässä määrin enää niilläkään.
Se oli siis pyöreämuotoinen, katto ei ollut mikään kantikas möhkö, vaan kiva pullukka. Siinä oli kaksi ajovaloa, ei siis ollut mikään kyplooppi.
Kun ratikka tuli kohdalle, huomasin sen olevan aivan uudenkarhea, varustettuna koulutusajo-kyltillä.
Sen muotoilussa oli selkeästi otettu mallia näistä em. ratikkavanhuksista, mutta se oli kolmen kyploopin mittainen! Ilman mitään välitelejä, vaan sellanen jumalaton pötkö, että hyvä kun pysäkille mahtui.

Taisi nämä uudet matalalattiamallit olla petojen sukua, susia jo syntyessään, ja ehkä tämä on nyt sitten uusi vaihtoehto asialle.

Kovin oli kaunis ratikka. Tulispa tuollaiset käyttöön kaikille linjoille.

Nyt niitä rästihommeja.

Perjantai

Keksimpäs tosi nokkelan ja informatiivisen ja mielikuvitusrikkaan otsakkeen.

Sain eilen tietää tulevan kummityttäremme nimen ja onneksi hänestä ei tule mitään brooke-macyä tai muuta nokkelaa. Ei sillä, että kenenkään nimivalinnat kuuluisi minulle pätkän vertaa, mutta on hyvin mukavaa, ettei tarvi joka kerta kummityttären nimen lausuessaan kärvistellä.

Hänestä tulee Saara.

Eilinen ilta olikin sitten muuten ihan ällöttävä. En saanut mitään muuta aikaiseksi, kuin ylensyötyä. No, hyvä että edes sitä :)

Mullon ällöjä rästihommia täällä töissä. Teen ne kaikki tänään jotta voin lähteä viikonlopun viettoon kevein mielin.

torstaina, lokakuuta 07, 2004

Nolo nukahtaminen

Miten noloa!
Alkoi lounaan jälkeen ramaisemaan kovin. Laitoin koppariin tulostumaan erään ohjekirjan ja kopparin tasainen ääni tainnutti minut ensin heikkoon horteeseen, jolloin säpsähdin joka kerta kun "joku avasi oven", mutta todettuani että ovenaukaisua ääni tulikin koneen värien säädöstä, niin..

Seuraavaksi havahdun ääneen: "Herätys!". Pomohan se.

Onneksi otti vitsinä lähinnä, mutta takaan, että pöllämystynyt ja lattiaan pakoreittiluukkua toivova ilmeeni kertoi, että minulla oli ainakin vitsit vähissä. Keskustelimme sen jälkeen kyllä kaikesta muusta, ja huumorintajuinen (ja itse esim täydessä kännissä joskus työpaikalla ollut) pomoni varmaan unohti jo koko "työnedistymisvartiointini".

Lakisääteiset vartin tirsat lounaan jälkeen (tai missä tahansa kohtaa päivää) ois kyllä ihan jees juttu, sanon ma.

ZzZzZZZzzzzz.. tosin illalla kotona vasta :D




keskiviikkona, lokakuuta 06, 2004

Vanhempain ilta ja puolyö

Yhden lapseni koulussa oli tänään vanhempienilta.
Lukaisin vasta töissä asian tiimoilta lähetetyn monisteen ja päästin varmaan sarjan ryytyneitä huokauksia.
Koko "paketin" kesto vaivaiset neljä tuntia, klo 16-20. Siis haloooooo?
Okei, minulta ensimmäinen tunti karsiutui heti pois, koska minulla ei ollut tarvetta tavata yhdenkään aineen tuntiopettajaa henkilökohtaisesti. Luokanvalvojan tunnilla olin, sen jälkeen lähdin kiitämään, kun luokanvalvoja ystävällisesti kertoi, ettei reksin, apulaisreksin eikä opinto-ohjaajan tiedotustilaisuudet ole tärkeitä tässä vaiheessa vuotta kasiluokkaa käyvien oppilaiden vanhemmille.
Hatunnosto kaikille niille, jotka jaksoivat työpäivän päätteeksi koko tilaisuuden läpi.

Ilmoi pitelee, mut ei se mitään. Sain raivattua asunnon suht siedettäväksi. Kohta ehkä palkitsen itseni ja katoan uneen. Ehkä.

Hirmuisa metromatka

Uskallan väittää, että minulla on aika joustava toleranssi kaikenlaisia juttuja ja tyyppejä kohtaan, vaikka tietenkin välillä nillitän, pillitän, murisen, valitan ja vauhkoan ties mistä. Yleensä kyse on kuitenkin vain hetken purskahduksista, joita tulee ja menee.

Minulla on kuitenkin yksi kestoinhon kohde, joka on jatkunut niin kauan kun saatan muistaa. Ja se on nahkaiset vaatteet ja muutkin nahkatuotteet. Siedän nahkaa vain kengissä, muuten kaikki nahkasta valmistettu inhottaa minua.
Tähän ei liity mitään kettutyttö-ideologiaa vaan minua oksettaa nahkan haju, tuntu, ja .. jotenkin sen koko olemus. Mutta varsinkin nahkatakkien haju.

Tänään metrossa samassa loossissa kanssani matkustaneella kolmella ihmisellä oli kaikilla nahkatakit. Ja niistä kaikista erittyi nahkan hajua, joka sai vatsani myllertämään ja oksu-refleksini aktivoitumaan. Ei auttanut kuin vaihtaa paikkaa. Olen monesti kokeillut siedätyshoitoa, ja sinnikkäästi haistellut nahkaa lähelläni, mutta ei se ole tuottanut tulosta.

Yhden myönnytyksen olen joutunut nahkan suhteen tekemään. Siinä vaiheessa, kun kotiini alkoi enenevässä määrin ilmaantua kaksi- ja nelijalkaisia tahmaajia, ja kankainen ja ihana sohva alkoi muistuttamaan pakanamaan karttaa tahmakuvioinniltaan, suostuin pitkin hampain nahkakaluston hankintaan.

Yksi kriteeri tuon kolossianaalisen ruman ja konservatiivisen huonekaluston hankintaan oli haju. Enemmän kuin mikään muu, valintaan vaikutti se, miltä sohvakalusto haisi.

Ja nyt ei muuta kun jotain työnteon kaltaista imitoimaan.

tiistaina, lokakuuta 05, 2004

Itsestään hieman ylpeä täti täällä

Jihaa, viikkojen lama-apatia täyslakkokotitöiden osalta on virallisesti päättynyt.
Olen yltänyt tänään niinkin suureen ponnistukseen kuin roskiskaapin siivoamiseen!
Se on ehdottomasti tauhkaisin paikka mitä äkkiseltään keksin. Täällä taitaa asustaa hyvin epäkoripalloilijoita noin osumatarkkuudeltaan ainakin. Hirmu paljon jätteitä menee sangoista ohi.

Sellainen roskissankopari, joka seisoo telineessä, joka liikkuu kiskoilla, on aivan naurettavan pieni laitos näinkin ison perhen jätteiden päätepisteeksi. Nyt kiskoilla seisoo ylväänä sopivanmallinen oranssi pyykkikori 200 litran jätesäkin kera :D Tosin säkki on liian iso, muttei nyt pienempiäkään löytynyt. Biojätteet ovat tavallisessa ämpärissä ja nämä kiskosangot valjastettu muuhun käyttöön.

Tämän te epäilemättä halusitte kaikki kuulla?

Birdyllä ja Äet´illä on käynyt kiivas kommentointi Anna-Leena Härkösen kirjoituksen johdosta. Täytyykin huomenna kaivaa töissä se lehti esiin ja lukea. Ihan vaan kommenttejen pohjalta voin omalta osaltani sanoa, että minusta on pelkästään railakasta, että äitiyden myyttiä hieman raotetaan, ja siitä uskalletaan kertoa ihan se raadollinen puolikin.

Mulla ei ole koskaan ollut mitään "baby bluesia" tai muuta vakavaksi (?) luokiteltavaa synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta kyllä täytyy tunnustaa, ettei elämääni ole koskaan mahtunut sellaista yhtäpitkää ajanjaksoa, jonka olen viettänyt eräänlaisessa huurussa ja sumussa ja ihmetellyt että tätäkö tää sitten on..

Varmaan asiaan vaikutti sekin, että olin vauvani kanssa yksin. Kaikki kaverini ja ystäväni alkoivat lisääntymisen vasta paria vuotta myöhemmin, eikä mitkään järjestetyt mammapiirit koskaan ole voinut vähempää kiinnostaa. Kaikki olivat siis koulussa/opiskelemassa/töissä silloin kun minä olin vauvan kanssa kotona.

No sellasta.


Jenkit on muuten eri tyhmiä

Otsikon sanoma ei varmaan sinänsä hämmästytä enää ketään.

Minä oon tietoisesti pidättäytynyt blogissani puuttumasta mm. politiikkaan ja tietotekniikkaan, samaten kuin lastenkasvatuksellisiin ja -hoidollisiin näkökulmiin, vaikka niistä minulla saattaisi jopa ollakkin jotain sanottavaa joskus.

Nyt on kyllä pakko tuoda yksi pointti esiin, ja tämä liittyy synnyttämiseen.

Käsiini osui äsken lounaan jälkeistä kahvia hörppiessäni tämän päivän Iltapäivälehdet, joita selailin mielenkiinnottomasti. Kunnes silmiini osui artikkeli jenkkirouvista, jotka haluavat keisarinleikkauksen säilyttääkseen linjansa!

Hei kamoon. Minulla on neljä lasta, joista kolme on syntynyt alakautta, nk. normaalisti ja yksi on keisarinleikattu minusta ulos täydellisen perätilan takia.

Näiden kolmen alatiesyntyneen lapsen jälkeen olen palautunut entisiin mittoihin jossain ajassa- ekan lapsen kohdalla se palautuminen kävi jo synnytyssairaalassa- neljännen lapsen kohdalla palautuminen on vielä kesken;)

Keisarinleikkauksesta en palaudu koskaan. Vatsani on viilletty auki poikittaissuuntaisesti, tuosta bikinirajasta. Tuossa samaisessa kohdassa minulla tulee olemaan loppuikäni arpi ja pieni poimu, joka ei siitä katoa, vaikka laihtuisin millaiset määrät. Se poimu kun sisältää jotain arpikudosta ja muuta tauhkaa, ja jos haluaisin päästä siitä joskus eroon, se vaatisi taas uuden leikkauksen, ja siihen en kyllä suostu.

Niin että jenkkidaamit. Keisarinleikkokaa vaan itseänne, niin tuutte huomaamaan kuinka hyvin ne linjat säilyykään.
Ärsyttää!




Huono inehmo

Eilisen tietokoneettoman ja televisiottoman illan aikana sain aikaisesti niin paljon, että loppupeleissä tekemisen puutteessa sisustin keittiön hyllyjen reunat pitsipaperilla.
*plof* Ja sit mä heräsin.

Eli taas toteutui se, että itseään on niin helppo pettää. Tunnustan nyt ihan suoraan, että vietin tietokoneella jonkusen ajan (ehkä tunnin-pari) ja telkkaria katsoin villinä käytännössä koko illan. Perustelin toimintojani sillä, että eihän sitä maanantaina jaksa muuta kuin tehdä korkeintaan katteettomia lupauksia itselleen ja jopa julkisesti. Nyt hävettää. Ikinä en enää lupaa mitään, sen lupaan.

Vähänkö kävi taas eilen suututtamaan se, että kaverit, ja jopa lähes puolitutut luulevat, että meillä pyörii kotona joku Lippupalvelun musta pörssi- lippuja joka tilaisuuteen ilmaiseksi- pohjalta.

Puoliskoni työn vuoksi esim mulla on sillointällöin vapaa pääsemys joihinkin tilaisuuksiin, mutta ei niitäkään nyt mitenkään tuhottomasti ole.

Eilen alkoi sitten vonka marraskuun lopulla olevalle Sir Elwoodin keikalle Tavastialle.
Minulla tai minun perheelläni ei ole mitään tekemistä missään muodossa ko. orkesterin kanssa. Ja vaikka oiskin... miten jotkut viitsii olla yhteyksissä vain silloin kun ovat jotain vailla.. Ärsyttää.

Tämä aamu tuntuu sujuvan yllättävän hitaasti, vaikka olen tehnyt jo kaikenlaista.




maanantaina, lokakuuta 04, 2004

Vakaita päätöksiä

Jep jep, ainahan mä olen päätöksissäni niin kovin vakaa.

Kaikenlaiset oman elämän säännöt ja rajoitukset ovat oikeastaan aika turhia, koska itseään on niin perin helppo pettää.
Tästä huolimatta olen tehnyt sellaisen päätöksen, että tällä viikolla omistaudun kodilleni ja kotitöilleni joka ilta tarmokkaasti. Tai sitten tarmottomasti, riippuen fiiliksistä.

Tämähän siis tarkoittaa sitä, että en katso telkkaria ja pysyttelen pois tietokoneelta. Laitan sen kiinni ja suon konevanhukselle vihdoinkin hieman pitempiaikaisen levon. Jos blogini päivittyy siis ilta-aikaan nyt viikolla, päätökseni ei ole pitänyt, ja minua saa kivittää pienillä kivillä.

Itseni tuntien, alan kohta laatiman kaikenlaisia kilometrin pituisia listoja kotitöistä, ja sitten kun suunnitellut työt eivät toteudu, vihoittelen itselleni ja kaikille muillekin. Ja aivan suotta toki.

Tietenkin toisaalta.. parin kuukauden kuluttua pitää aloittaa kuitenkin suuri joulujubileum-suuremännöintiprojekti (joo-o, tämä tapa on kulkeutunut äidiltä tyttärelle- jouluksi hinkataan joka paikka ja kaapinperukka hammasharjalla ja muilla välineillä), eli aika turhaahan tälläinen suurprojekti tässä vaiheessa on...

Huoh, kyllä pitää olla hankalaa päättää että siivoisko vaiko eikö. Nähtäväksi siis jää, mihin ratkaisuun päädyn. Raportoin siitä kuitenkin toivottavasti vasta huomenna täältä töistä käsin.

Odotettu maanantai

Hee, koko viime viikon siis odotin tätä maanantaita, ihan vaan sen takia, että tämä merkitsee sitä, että viime viikko on lopullisesti ohitse. Minähän julistin viime viikon elämäni paskimmaksi viikoksi aikoihin.

No eipä tässä maanantaissa so far ole mitään valittamista. Aamuherätys ei tehnyt tiukkaa eikä mikään, ei ees vaatteet, vaikka vähän ylensyönnin puolelle taisi viikonloppu luiskahtaakin.

Aamulla kun lähdin kotoa, oli vielä vähän hämärää. Kotitieni varrella olevan omakotitalon ikkunassa paloi jouluvalot! Vaikka ne tunnelmallisia ovatkin ja luovat sellasta kivaa pientä valoa, niin silti!

Mun pitäisi aloittaa jonkunasteinen kämpän suursiivous. Siellä kun on aika... siivotonta. Nopeasti sinne saa luotua sellaisen näennäissiisteyden, mutta pinnan alla kuohuu.

Onneksi mun ei tarvi mennä ens viikonloppuna sinne hautajaisiin. En ole vainajaa tainnut koskaan nähdäkään, ja koska kyseessä on pienet hautajaiset, niin sukuunnaidut naiset/miehet eivät kuulu kutsuttuihin.
Minusta tuo kyllä on perin outoa, mutten mä nyt tässä kohtaa valita asiasta yhtään.

sunnuntaina, lokakuuta 03, 2004

Raitistuspäätös

"En juo enää ikinä"- sanonnat on varmaan suunnilleen jokainen krapulaa kärsinyt joskus lausunut. Mulla ei ole mitään elämää suurempaa krapulaa, enkä sano etten juo enää ikinä, mutta en juo enää tässä kuussa- sen päätin äsken.
Alkoholi vaikuttaa minuun nykyisin kummallisella tavalla. Vaikka en joisi paljoakaan, niin mulla on aina seuraavana päivänä mustia aukkoja muistissani, ja se on tosi pelottavaa :/
Vaikka paljon paasaankin baarivimmoistani täälläkin, niin alkoholinkäyttöni on kyllä perin vähäistä. Voisi siis lopettaa koko touhun kokonaan.
Ja oltiin eilen siis baarissakin. Ei tarvi vimmailla senkään suhteen siis.

Tässä kuussa on jokaiselle tulevalle viikonlopulle tilaisuuksia.
Ensi viikonloppuna on miehen sedän vaimon hautajaiset, sitten tulevan kummitytön ristiäiset ja viimeisenä "melkein oman pojan"(naapurin Juuso) rippijuhlat. Rippijuhlaviikonloppuna voisi pitää varpajaiset tai tupaantuliaiset tai ristiäiset tai jotain, kun uusi koiruus muuttaa meille asumaan silloin.

Kohta on joulu. Aloitin blogien lukemisen tämän vuoden tammikuussa ja loppukuussa aloin itekkin kirjoittamaan. Minä en siis tiedä millainen on joulu Blogistaniassa. Jänskääää hei.

lauantaina, lokakuuta 02, 2004

Meille tulee vauva

Kolmen viikon päästä meille tulee uusi vauva. Hauvavauva nimittäin.

Oltiin tänään katsomassa pentuja Kirkkonummella, ja se, joka oltiin jo kuvien ja sukupuolen perusteella periaatteessa valittu, osottautui valinnan arvoiseksi, eikä sitä tarvinnut muuttaa paikan päällä.
Aivan lutunen pieni karvapallo. Kunpa nyt kolme viikkoa menisi nopeasti.

Minusta tulee ystäviemme vauvan sylikummi. Mahtikunnia, olen ihan otettu. Sanoin vauvan äidille, että haluan hankkia sitten sen ihan perinteisen kummilusikan. Olkoot sitten kuin tylsä ja persoonaton lahja, mutta en kyllä parempaakaan keksi. Ainakin itse olen ihan tykkäillyt omien lasteni kummilusikoista, ja onpa meidän vanhustenkin lusikat vielä tallella.

Ihanaa kun alkaa viikon kakkiaistylsämäinen fiilinki olemaan tipotiessään. Joskus asiat vaan saavat suhteettoman suuria fiiliksiä aikaan omassa pääkopassa. Mutta eihän se mitään kun sen tietää.


perjantaina, lokakuuta 01, 2004

Plasmat sekasin

Nyt on maailma pelastettu ja plasmaa minusta imutettu jotain reilut 600 grammaa.
Puhuin aamupostauksessani läpiä päähäni ja verisuoniini. En ole koskaan aiemmin luovuttanut plasmaa, vaan trombosyyttejä. Siinä proseduurissa palautetaan kehoon takaisin myös keittosuolaliosta, tässä plasmahommassa ei.
Ei siis tullut horkkaa, mutta aivan sairaan väsynyt olen. Joka ei välttämättä johdu yhtään mistään. Koko viikon oon ollut väsynyt, monin tavoin, mutta nyt tämä on ihan fyysistä vaan. Onneksi on perjantaaaaiiiiiii.

Meille tulee uus vauva. Viikonloppuna mennään kattoon sitä, ja lokakuun lopussa se on luovutusikäinen.

Nyt voisin ryömiä työpöytäni alle tirsoille. Krooh.

Ei ihan huono viikko sittenkään

Eilen manasin tämän viikon jo suunnilleen alimpaan hornaan. Nyt perjantain varhaisaamuna kaikki näyttää taas valoisammalta. Hyvä niin, koska en tykkää rämpiä jossain inhon, semi-masentuneisuuden ja epätoivon alhossa. Kukapa ees tykkäisi.

Lähden kohta plasmanimutukseen Veripalveluun. Viimeksi kun minulla meni plasmat sekaisin (eh eh), en kyennyt enää töihin sen jälkeen. Syynä oli syvähorkka. Plasmanluovutuksessa punasolut palautetaan verenkiertoon ja kyytipoikana on keittosuolaliuosta, joka on hiukkasen ruumiinlämpöä kylmempää (säilyvyyssyistä) ja minulla se sai aikaan aikamoisen horkan.

Eilen näin sen Saturday Night Feverin Peacockissa. Minusta se oli hyvä. Ei tuollaista musikaaliversiota elokuvasta voi mitenkään verrata siihen alkuperäiseen leffaan. Jos tälläistä vertailua tekee, niin silloin tuosta esityksestä ei varmaan olisi pitänyt. Mutta ihan itsenäisenä esityksenä ainakin mä tykkäsin. En ymmärrä oikein sitäkään, miksi tuollaisista etsitään vaan suurennuslasilla niitä virheitä ja arvostellaan hanakasti kaikkea negatiivista.

Minuun ei myöskään ollut vaikutusta tekemättä ne yli 500 peilipalloa, jotka kuuluivat esityksen rekvisiittaan:)

Vaan nyt kohti Kivihakaa ja imuun.