Kateus

Tänä aamuna sain melkein paskahalvauksen, kun tajusin miten saastaiset meidän asumuksen ikkunat ovat. "Ei läpi näe"- ei ole mitenkään liioiteltua tässä kohtaa.
Ikkunat ovat kauttaaltaan sellaisen yleismaailmallisen tahman likaistamat, mutta pikanttina yksityiskohtana on sellaisia muka puhtaan rätin jälkiä, joilla olen talven pimeinä aikoina jotain pyyhkinyt ikkunasta. Niin puhdasta rättiä ei ole siis kai keksittykään, etteikö pyyhkimiskohdat näkyisi luonnonvalossa. Karmivaa.

Senpä tähden, minä olen aidosti ja rehellisesti ja peittelemättömästi aivan älyn kateellinen niille blogistanian ahkerikoille, joiden ikkunoista näkee jo läpi. Olen niin vihertävä väriltäni, ettei Veijon fonttiväripatruunasta riittänyt enää vihreetä tänne tekstiin saakka, kaikki on jämähtänyt iholleni.

Minusta kateudella on liian suuri synnillinen painoarvo. Minusta kateellisuus voi toimia myös stimulanttina ja innoittajana- jos älyää siis olla kateellinen sellaisista asioista, jotka eivät ole itselleen saavuttamattomia.

Se, että minä kadehdin esim. triinun puhtaita ikkunoita, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että menisin kateuspäissäni Veijon kanssa töhrimään ikkunat vihreällä fonttivärillä, vaan se tarkoittaa sitä, että pitäisi nyt vaan itsekin olla reipas ja tarttua toimeen.

Mä en oo koskaan osannut olla katelliinen ihmisille jostain ulkonäkö tai sellaisista jutuista. Koska täällä maailmassa on miljoonia minua kauniimpaa, kivempaa ja järkevämpää ihmistä, niin eihän aikaa ja energiaa jäisi muuhun kuin kateelliseen panetteluun.

Mutta mullapas on uus pyykinkuivuri. Se on hieno, iso ja _hiljainen_. Kehitys kehittyy näköjään viidessä vuodessa huimasti. Tässä uudessa kuivurissa on kaikki ne ominaisuudet parempia, mitkä vanhassa ärsytti. Kylläpäs nyt siis kelpaa.