maanantaina, tammikuuta 31, 2005

Tammikuu tilastojen valossa

Tammikuun viimeistä viedään ja se on hyvä asia se. Tammikuu tuntuu aina pitkältä kuin nälkävuosi, eikä tämäkään tammikuu tee poikkeusta. Vaikka palasin lomaltani vasta 10. päivä tätä kuluvaa kuuta töihin, silti tämä on tuntunut vähintäin kolmen kuukauden mittaiselta.
Ehkäpä osaltaan tähän pitkään kurimukseen on vaikuttanut epämääräiset kipuiluni, jotka nyt- luojan kiitos- alkavat olla voiton puolella kaikki.

Jos omaa tammikuutani tilastoisin hieman, niin seuraavia asioita on ainakin tässä kuussa tapahtunut:
- olen ollut joka päivä vittuuntunut jollekin, joillekin, jostakin tai kaikille kaikesta.
- olen joka päivä myös selättänyt vitutukseni jotakin, joitakin, jotain tai kaikkea kohtaan
- olen juonut alkoholia kaksi kertaa. yhden kerran baarissa ja yhden kerran kotona.
- olen kärsinyt krapulasta kaksi kertaa
- olen ollut kaksi kertaa hammaslääkärissä
- olen ollut kaksi kertaa fysikaalisessa hoidossa
. olen pelästynyt pahasti kaksi kertaa, kummatkin kerrat viime viikonloppuna.
- pelästys numero yksi: auton oven kahva oli jäässä ja lähdettyäni ajamaan, ovi ei mennytkään kunnolla kiinni. Ovi aukeni kesken autoilun ja se ei tuntunut kivalta
- pelästys numero kaksi: pentukoiramme kuono kohtasi tyttäreni silmän. Tylppä muksaus silmään aiheutti silmän sumentumisen ja mustuaisen pienenemisen ja valoon reagoimattomuuden.
- olen tuntenut suurta helpotusta kaksi kertaa: siitä syystä, etten pudonnut auton kyydistä kesken ajon ja siksi että tytön silmä normalisoitui parissa tunnissa ja että "tuollaista voi sattua, mutta jos se menee itsestään ohi niin sitä ei tarvi käydä näyttämässä lääkärille"
- olen ihmetellyt sitä, että miksi naiset sanovat olevansa hyviä jätkiä, jos kokevat olevansa hyviä tyyppejä, mutta mulkvistit miehet ovat naisten mielestä neitejä tai akkoja
- olen ollut seuraamassa eläimen lopetusta :(
- olen majoittanut perheeni ulkopuolisia ihmisiä kodissamme yht. 14 yönä

Eipä siis paljoa ole tapahtunut tässä tammikuussa. Vaikkeihan tossa nyt kaikki ollut, mutta pääpiirteittäin ehkä kuitenkin.

Tänä aamuna tosin pohdin myös ratikassa, että kuinkahan pieneksi lätyskäksi sitä pitäisi muuntautua, ettei tulisi liiskatuksi ratikasta ulos rynnivien ihmisten toimesta.

Ah jännittävää elämääni!

sunnuntaina, tammikuuta 30, 2005

Fairytales of yesterday will grow

Rakas atk-avusteinen päiväkirjani.
Heräsin tänään kello 9.09. Nousinkin heti ylös ja kello 10 olin jo suoriutunut kahvista ja hesarista. Aloin heti sitten morkkishommiin. Tämän termin lanseerasi Touhulan äiti.

Huvittavintahan tässä tietenkin on se, että ei minulla mitään morkkista ollut sen takia, että olisin jotain vääryyttä tehnyt tai huonosti käyttäytynyt tai ollut känniääliökännissä. Minulla oli morkkis sen takia, kun en ollut tehnyt mitään. Mutta morkkishomma on niin hyvä termi, että sitä sopinee käyttää tälläisessä en-tehnyt-mitään-moraalisesti-arveluttavaa- morkkiksessakin.
Täytyyhän sitä ihmisen välillä levätäkin!

Morkkishommailin keittiön hienoksi, sitten en oikein tiennytkään enää mitä oisin morkkishommaillut. Niinpä ajauduin koneelle, ja kuuntelin ainakin 30 kertaa putkeen Queenin Bohemian Rapsodyn ja Show must go on'in. Niitä vaan joskus täytyy ihmisen kuunnella 30 kertaa putkeen, ei auta mikään.

Järjestin sitten kuopukseni huoneen uuteen uskoon vihdoin. Vaihdettiin 9 neliön kopperossa kaikkien kolmen huonekalun paikkaa ja nyt se näyttää ainaski 30 neliöiseltä se huone. Kyllä siirtely tekee ihmeitä välillä. Kiva tuli huoneesta.

Kohta meillä on mieheni valmistama ruoka ja sen jälkeen en oikein tiedä mitä tekisin. Ei meillä nyt tänäkään sunnuntaina toteutunut aikomamme sunnuntai-rituaali-elokuvapäivä, mutta ei se mitään. Tämä ei tunnu sunnuntailta muutenkaan, koska olen harjoittanut sellaisia ei-sunnuntaisia juttuja tänään.

Fandangot vaan kaikille .

lauantaina, tammikuuta 29, 2005

Myötähäpeilyä

Huitsin hillerit. Jos mä olen yhtä tyhmä kännissä, kuin suurin osa ihmisistä on, niin siinä olisi jo yksi syy pitää tipaton tammikuu, helmikuu.. ja koko loppuelämä.
Sain äsken känniääliöpuhelun entiseltä sukulaiseltani, naiselta, ja en kertakaikkiaan kestänyt kuulla sitä tuhannen promillen lässytystä. Laitoin luurin vaan kiinni ja jätin tämän ihmisraunon sinne tilittämään kuinka "khyllä mä hjaluisin ollah viellllä shun ysthävä".

Itsekin eilen harrastin hieman yllättäen kännäilyä pitkästä aikaa, mutta koska olin vaan oman kodin seinien sisäpuolella, enkä ollut millään värkillä yhteyksissä ulkomaailmaan, niin nää tyypit tietää täällä kyllä muutenkin, että oon ääliö, olinpa sitten kännissä tai en.

Oikeasti hei.. En näe mitään syytä, miksen muka olisi yhtä ääliö juopotellessani kuin melkein kaikki on.. Kauheaa. Aloin tuntemaan myötähäpeää itseäni kohtaan ja alan harjoittamaan katumusharjoituksia kohta. Petivaatteet pitääkin vaihtaa, siinä ensimmäinen katumusharkkatyö. Inhoan nimittäin sitä hommaa.

Tänään en ole saanut mitään aikaiseksi. Saunan päälle laittamistakin olen suunnitellut vasta tunnin. Mies on nukahtanut sohvalle ja tällästä hiljaiseloa täällä tänään. Mikä on tietty ihan kivaakin välillä. Eilen oli meluiseloa, kun poika saunotti kymmenkuntaa kaveriaan meillä.

Pitää jotenkin koittaa kairata jotkut master-nauhat korviin, josko sinne saisi tallennettua muistiin äskeisen känniääliöpuhelun. Sitä nauhaa voisi aina kuunnella, kun alkaisi kaljahammasta kolottamaan. Niin saattaisi sekin kolotus kadota sen tien, eikä tarvisi seuraavana päivänäkään kärsiä minkään valtakunnan kolotuksista. Mahtava idis.

Ja helevettiläinen. Hampaani ainokainen reikä vaivaa vieläkin, ei ole se hammaslääkäriämmä saanut sitä kuntoon. Tiistaina pitäisi olla viimeinen hoitokerta, mikä on tietenkin ihan kiva, ettei yhden reiän takia tarvitsisi neljää kertaa käydä tärisemässä siellä hoitolassa. Varmaan joku yksityisen hammaslääkärin vedätyskikka tuokin.

Nyt menen laittamaan saunan päälle, katumusharjoittelen myötähäpeissäni petivaatteet ja sellaista.

perjantaina, tammikuuta 28, 2005

Perjantaina päättyy tää..

Heleijaa. Olen jo tässä vaiheessa päivää saanut kaikki työtehtävälliset työtehtävät pois alta, ja tämän jälkeen alan suorittamaan siivoustehtävällisiä raivaustehtäviä. Mahtia.

Sain eilen kuulla, että puoliskoni lähtee viikon päästä kolmeksi viikoksi Eurooppaan. Talouspoliittisesti tämä tekee roiman parannuksen talouteemme mutta tunnepuolella olen sitä mieltä, että mielummin olisin köyhä ja miehekäs, kuin vähemmän köyhä mutta miehetön. Mieluiten oisin siis äly rikas kera läsnäolevan mieheni, mutta koska koskaan ei voi voittaa, niin ollaan sitten kolme viikkoa sekä äiti, isä, talkkari, kokki että teknikko.

Juu, kyllä minä tiedän, että tuo em. litania on yksinhuoltajaperheiden arkea, mutta koska olen kaksinhuoltaja, tekee jo ajatus kolmen viikon yksinhuoltajuudesta tiukkaa. Onneksi ajalla on taipumus kulua nopeasti. Nytkin kello on jo paljon enemmän kuin äsken.

Mutta, jotta koska kun olen päättänyt tehdä tästä työläävästöstäni hieman inhimillisemmän ja paljastaa roinakasojen alta paljaita pintoja, alan tekemään sitä nyt enkä viidestoista päivä. Tämähän on erinomaista etumoa (eikös etumo ole jatkumon vastakohta?) siihen, mikä sitten kotona odottaa.

Hyvin paljon kiitos ja näkemiin .

torstaina, tammikuuta 27, 2005

Kaatopaikkaa täällä kuivakurkku rotta emännöi

Jos joku on saanut minusta blogikirjoitusten välityksellä sellaisen käsityksen, että olen siivousintoilija, niin olette sydämellisesti tervetulleita katsomaan työhuon.. läävästöäni. Kysykää vaan respasta tietä kaatopaikalle, niin tänne teidät takuulla neuvotaan.

Henkilöllä A on työhuoneessaan ylimääräistä roinaa. Hän ei tiedä, mihin ne laittaisi. A' vot. Nehän voi roudata tänne.
Lähetti-ihmiset tuovat tavaraa henkilölle B. Käyvät sitten respasta kysymässä, että missäs se tämä henkilö B sijaitsee. Respassa neuvotaan: voi ei teidän tarvi lähteä noita tavaroita henkilö Beelle viedä, viekää ne tuonne! Kyllä sinne mahtuu! Se on kaikenmaailman tavarain sijoituspaikka.
Henkilö C on lähdössä viikon päästä kurssille, jonne hän ottaa mukaan erinäisiä määriä tavaraa. Hän sitten päättää tuoda ne valmiiksi odottamaan tänne "kun en mä viitsi näitä oman työhuoneeni lattialla pitää tiellä lojumassa".

ARRGGGHHH. Kohta voi käydä niin, että saan jonkinasteisen hulluuskohtauksen, ja roudaan kaikki lattioillani ja pöydilläni lojuvat tavarat jätepuristimeen, ihan vaan vahingossa niinku. Sitten kun ihmiset tulevat etsimään omia kamojaan, pyörittelen vaan silmiäni ja markkinoin ei-oota. Alkaa kuulostamaan aika hiton hyvältä idikseltä.

Kohta alkaa nimittäin huumori loppumaan. Pakkasin jotain papereita postitettavaksi lattialla kontaten- sen verran löytyi juuri ja juuri tyhjää lattiapintaa- ja se olikin ainoa tyhjä neliö mitä täältä löytyy.

Ihanuutta tähän raivontäytteiseen luo ainoastaan se, että menen töiden jälkeen taas hierojalle. Ah.

keskiviikkona, tammikuuta 26, 2005

Rehvastelua

Hellurei. Nyt olen rehvakkaalla tuulella, ja on syytäkin.
Olen selvinnyt täysijärkisenä ja tasapainoisena, vaikka töissä oli _aivan_ hirveä härdellipäivä.
Se on kuulkaa vaikea taito jankuttaa itselleen, että juosten kusemalla ei saa muuta kuin tuhoa aikaan.
Vaikka ois kuinka kiire, ja ihmisiä, asiakirjoja, tavaroita, pyyntöjä.. yms. tulisi sekä ovista, ikkunoista, näyttöpäätteeltä sekä puhelimesta, niin - olkoot blondi tai ei- niin monen asian yhtäaikainen suorittaminen ei vaan onnistu eikä ainakaan kannata.
Tänään onnistuin olla sortumatta tähän "teen kolmea asiaa samaan aikaan"- syndroomaan, ja silti ehdin tehdä kaiken .

Toinen syy rehvailuun on, että hammaslääkärissäkin meni oikein mukavasti. Meinasin kertakaikkiaan nukahtaa siihen tuolille. Päätin etukäteen, että tänään en jännitä, ja osasinkin sitten manipuloida itseni rentoon tilaan.
Jotenkin kornia, että hammaslääkärillä ollessa ainoa ongelma on kutiseva korva! Hiukset änkeilivät hädissään poraa pakoon korvakäytävään, ja kutinahan siitä syntyi.

Noo sitten vielä. Näin tänään Sediksen, ja tämä on sitten varma ehkä. Jahka hän kerkeilee vastaamaan kyselyyni, että oliko hän hän, niin sitten se on varma.
Olenhan mä kerran nähnyt Sediksen livenä. Mutta on niin eri asia nähdä toinen pikkujoulumiitissä savukkaassa kabinetissä toiselta puolen pöytää, kuin ratikassa päivänvalossa ja vieläpä vaatteet päällä. (siellä kabinetissa oltiin alasti kaikki) .

Puudutus alkaa katoamaan pääni puolikkaasta. Pisteleepä naamani nyt kovin.

Melkein hävettää omat ruikutukseni.. Yksi seuraamistani blogeista katosi ja nyt hän on ilokseni palannut. Mutta että kyllä taas omat jomotukset tuntuvat häpeällisen pieniltä. Ja valittamattoman arvoisilta. Vai miten se nyt suomeksi sanotaan.

Rehellisyys terveydenhuollossa

Alkoipa tässä aikani kuluksi ahistamaan eräs seikkajuttu.

Hakeuduin kaksi viikkoa sitten hammaslääkärin vastaanotolle särkevän hampaan takia.
Koska olin ensimmäistä kertaa kyseisessä hoitolaitoksessa, sain täytettäväksi sellaisen terveydellistä statusta koskevan kaavakkeen, joka toimi siis rasti ruutuun- kyllä tahi ei- periaattella.

Kuten aina, olin jälleen kerran rehellinen. Mitä sitä nyt kieltämään sitä, että on tupakoitsija yms.
Noh, minä sitten ruksaamaan kyllä-rastin kohtaan "oletteko sairastaneet tai onko teillä Hepatiitti". Tarkensin vielä, että tauti on podettu v. 1994.

Meidän koko perhe oli a-hepatiittivirustaudin kourissa tuolloin vuonna 1994.
Koska kyseessä on yleisvaarallinen ja vieläpä hyvin tarttuva tauti, taudin alkuperää metsästettiin kissojen, koirien ja lääkärien kanssa ihan urakalla.

Silloin eskaria käynyt poikani oli ensimmäinen sairastunut, ja jäljet johtivatkin päiväkotiin. Sieltä se oli tullut, mutta keneltä tai mistä alunperin, ei koskaan selvinnyt.

Eipä mennyt aikaakaan kun Helsingin Sanomat uutisoi, että Helsingissä jyllää a-hepatiittiepidemia, ja Auroran sairaalan infektiopoliklinikan mukaan nimen omaan "nk. veneen alla asujien keskuudessa".

Tästäkös meitsimamma suivaantui. Harvoin jaksan ottaa asiakseni ihan julkisen valittamisen, yleensä tyydyn vaan itsekseni nillittämään. Nyt kyllä tartuin luuriin ja soitin tänne infektiopolille ja pyysin heitä hetimiten oikaisemaan Hesarin uutisen.

Asiaan tulikin muutaman päivän kuluttua oikaisu, jossa kerrottiin että A-hepatiittiin on sairastuneet myös monet normaalit ihmiset. Jihaa! Jollain mittarilla laskettuna perheemme kuuluu kastiin normaalit ihmiset!

Kaksi viikkoa sitten sitten kun asetuin hammaslääkärin lavitsalle, näin sivupöydällä tietokoneenmonitorin, jossa oli tietoni. Isoilla punaisilla capslock kirjaimilla ruudulta huusi sana: HEPATIITTIA.

Mainitsin lääkärille, että tuo on vähän yliampuva tiedoksianto. Taudista on yli 10 vuotta enkä näin ollen ole enää mikään biohasardi, älkää peljätkö.

En tiedä pelkäsikö hammaslääkäri, mutta silti ahisti. Tulee väkisinkin mieleen, että kannaako rehellisyys.

Mutta ei mua näköjään enää ahista. Purkautuminen blogiin kannattaa siis aina :)

Madonreikä

No kappasta vaan. Kirjoitin eilen illalla suuren, kauniin ja ehdottomasti parhaimman blogimerkintäni ikinä (uskoo ken tahtoo), mutta se on sitten bloggerin toimesta päätynyt jonnekin madonreikään.

Eilinen yltiöpositiivisen mielentilan ylläpito kävi kyllä iltaa kohden aika raskaaksi. Jopa niin, että olin jo heti ysin jälkeen sängyssä ja "lukemassa". Luin mä jopa sen verran kännykkääni, että sain herätyksen asetettua ja sen jälkeen olikin jo tajuni kankaalla aina tähän aamuun saakka.

Tänään sitten hampaitani juurihoidetaan viimeisen kerran (120 euroa) ja huomenna kovettuneita lihaksiani vatkataan (45 euroa). On tämä terveyden tavoittelu kallista. Mutta elämä on.
Miten saisi mahaankin kovettuneet lihakset. Nyt ne ei sitä ole.

tiistaina, tammikuuta 25, 2005

Mukava elämä

Mun nillitys- narina- vikinä- ja voivottelukiintiö on tälle kuulle täyttynyt.

Siksipä tänään iloitsen kun
- nyt on jo tiistai, eli melkein puolet viikon työheräämisistä on jo suoritettu
- päivä on tänään taas pitempi kuin eilen
- päätäni ei särje läheskään niin paljon kuin eilen
- pääsen huomenna hammaslääkäriin
- sain vaihdettua tyttären opettajan tapaamisajan
- mies on iltaisin kotona koko viikon
- koiranpennusta on tullut rauhallisempi
- vaatteet eivät kiristä
- en ole raskaana
- lapsen flunssasta ei tullutkaan paha
- tänään(kään) ei telkkarista tule mitään katsomisen arvoista- pääsee siis taas ajoissa lukemaan kirjaa ja nukkumaan
- ratikka ei mennyt tänä aamuna nenän edestä
- uusi blogilista on hieno
- jne.

maanantaina, tammikuuta 24, 2005

Taaperoimua

Voi että oonkin naiivi toisinaan. Olen siis ollut jo yhden kerran lihasvatkauksessa, ja hölmönä menin luulemaan, että minusta tulee kertalaakista notkea, pehmeä (siis lihasjäykätön) ja energeeninen.
Noh, olen ollut tänään jäykkä, jäykempi ja energeenitön, päänsärkyinen, hakatunoloinen ja haukotteleva. Kuin pisteeksi iin päälle, valautin varmaan aamulla siellä fysiopaatilla kaikki mahdolliset silmänehostusainekset omille piilolinsseilleni, ja senkin takia aikamoisessa sumussa meni päivä.

Nyt on kivempaa kun on puhtaat linssit ja tarpeeksi löysät vaatteet, jotka eivät hierrä eikä kierrä ruhjottua ruhoani.

Enpähän muuten voi tajuta tätä imetyshysteriaa, mikä täällä blogimaailmassakin vallitsee. Siis hysteerisiä ovat - eivät ne imettäjät- vaan nämä jotka yhdistävät imetyksen jotenkin seksismiin. Hohhoi. Johan on. On se.

Itse olin pakoitettu vieroittamaan kunkin lapsen rinnasta jo varhain. Syynä oli raskaus. Siis kun uusi vauva oli asettunut mahaani, niin minä menin niin huonolle hapelle, ettei elimistöni kertakaikkiaan kestänyt yhtäaikaista imetystä ja vauvan odotusta. Lääkärin määräyksestä piti sitten valita jompi kumpi. Olemassaolevalle vauvalle tissiä ja mahan vauvalle potkut, tai toisinpäin. Valitsin toisinpäin.

Tässä asiassa on se onni, että kenellekkään noista neljästä ei ole tullut mitään allergioita, ei tautikierrettä, ei psyykkisiä harmeja.. ei siis mitään sellaista, joista voisin soimata itseäni ja varhaista tissittömyyttä.

Mutta seksi.. Kyllähän juttu nyt on niin, että vaikka tissiä imisi viisivuotinen, niin kyllä pitää olla jokseenkin kiero ja pervo ajatusmaailma, jos siitäkin saa väännettyä jotain seksististä, koska ei se lapsi niin ajattele, eikä lapsen äitikään. Eikä isä.

Mitähän ihmettä Pinserin isäntä on suunnitellut päittemme menoiksi? Joillain tuntuu asiasta olevan jo jonkinlainen aavistus, minä tunnetusti olen taas ihan pihalla kuin tamppoonin naru.

Fysikaalista huimausta

Olin tänään ekaa kertaa lääkärisedän määrämässä fysikaalisessa hoidossa.
Onneksi se oli kuitenkin ihan perinteistä hierontaa, ei mitään kidutuslaitteilta kuulostavia koneellisia niskanvenyttimiä tms.
Ja että tuntuikin messevältä.

Puolen tunnin hieronnan jälkeen nousin lavitsalta, vilkaisin peiliin ja totesin, että näytin aivan saaneelta. Posket punoitti, meikit oli levinneet ja silmissä kimmelsi eteerinen katse.

Nyt sitten vaan nukuttaa aivan hitonlaisesti. Tiedä sitten johtuuko tämä tuosta aamullisesta vatkauksesta. Aamulla kuitenkin olin ihan pirteä.

Hmm. Ihmettelin tässä juuri että miksi muutenkin on jotenkin kumman tukala olo. Mutta sehän johtuu siitä, että mulla on sukkahousut jalassa, farkkujen alla. Nyt lähden äkkiä repimään niitä pois, koska sukkahousut ovat vaateinhokkini numero yksi. Laitoin ne vaan hätäpäissäni aamulla jalkaan tuota fysikaalista ajatellen. Minua kun valistettiin että siellä ollaan rintsikoilla ja sukkiksilla/alkkareilla. Eikä ees oltu.

Täällä työpaikalla näyttäs vallitsevan tyypillinen maanantai. Ihmiset kulkevat naaman norsunvi^*lla ja silleen. Enkä taida itekkään erottua mitenkään edukseni joukosta. Mutta kyllä tää tästä :)

sunnuntaina, tammikuuta 23, 2005

Epäsunnuntai!

Tämä sunnuntai vaikuttaa hyvin epäsunnuntaimaiselta, vaikkei ollakkaan niitä leffarituaaleja edes aloitettu. Aloittamattomuuden syynä se, että yksi ritualisti nukkuu vielä, toinen lukee, kolmas haluaa että alan sisustamaan hänen huonettaan uuteen uskoon, ja minähän alan.

Viime yönä oli inha olo, kun kissa oli ulkona. Kävin kolmen aikana yöllä vähän katselemassa, jos se olisi tuolla parkkipaikalla, missä se yleensä ulkoilee jossain auton alla lymyten, mutta ei. Tuntui surkealta teljetä ovet ja ikkunat kiinni kun kisu on jossain tuiskussa ja pakkasessa...
Aamulla kun heräsin, tuli kissa alakerrasta lämpimänä ja kuivana. On se sellanen oveluusepeli se.

Sarjassamme takkuavat kodinkoneet on tänään vuorossa pyykinkuivain. Se jättää pyykit märiksi. Iso nukkasihti lie ihan tukkeessa, ja sen putsaaminen on miehen hommia, ja mies nukkuu vielä.

Tämä oli taas sarjassamme melkoisen turha postaus :D

lauantaina, tammikuuta 22, 2005

Kodinkoneiden joukkoliikennelakko

Nonni. Kun miesrintamalla kaikki olikin hyvin, niin sitten alkoi kaikki muu kanittamaan.

Ensinnäkin nettiyhteys katosi kuin pieru saharaan. En minä sitä nyt niin kaivannutkaan, mutta kimppuuni hyökkäsi lauma lapsia, joiden piti saada netti toimimaan hetinytjuurinyt.

Minä yritin leikkiä tietotekniikka-insinööriä, ja tarkastelin kaiken maailman modeemeja ja reitittimiä ja hupeja ja svitsejä , vai mitä nyt ovatkaan kaikki nämä vermeet täällä, ja kaikki näytti olevan ihan kunnossa. Eli piuhat oli kiinni ja valot vilkkuivat. Netti vaan pysyi pimeänä ja minä nostin käteni pystyyn.

Aloin sitten imuroimaan. Tai yritin alkaa. Imuri ei suostunut lähtemään käyntiin, vaikka siinäkin paloi sellainen valo, johto oli ehjä, eikä joutunut esim. kanin välipalaksi ja leikin taas insinööriä ja vaihdoin pölypussin ja sen jonkun suodatinhärdellin putsasin. Ei lähtenyt siltikään käyntiin. Jouduin tyytymään vanhaan imuriin, joka vaan siirtää roskia eessun taas ja olin ihan myrtynyt emännöitsijä.

Poika siinä sitten teki lähtöä ulos ja kauhealla kiireellä aloin tohottamaan sille haiskahtavaa biojätepussia mukaan pois vietäväksi.
Pussin pohja hajosi ja keittiön lattia peittyi kaikesta biotahmasta. Kahvinpurut ovat yksiä perkeleitä jossain väärässä paikassa sijoitettuna. Niinkuin kyllä kaikki muukin biojäte.

Tällä välin kuopus huutaa alakerrasta, että yhdestä kaapista tulvii vettä. Kodinhoitohuoneessa allaskaapissa on pesukoneen suoraan viemäriin poistoletkukytkentä, ja se oli irronnut. Piti jättää biojätteet keittiöön ja pelastaa talo vedenpaisumukselta. Onnistuinkin.

Kun olin saanut biojätteet tyttärieni avustuksella lapioitua lattialta, pesukoneen taas toimimaan pojan avustuksella, imuroitua paskalla imurilla rikkaharjan ja lapion avustuksella ajattelin palkita itseni päiväunilla.

Ei, ei tartte pidätellä hengitystä. Sänky ei hajonnut, eikä mitään muutakaan tapahtunut :) Ainoa asia mikä tänään sujui mallikkaasti oli siis nokosten ottaminen.

Mies tuli sitten kotiin ja buuttasi Welhon modeemin jostain napista ja nettikin siis toimii. Imuria tutkitaan sitten huomenna.

Miehen logiikka

Nillitämpä hieman miehen olemattomasta logiikasta. Ja miksen vähän myös omastanikin.

Heräsin aamulla kello kuusi todetakseni että jaahas, ei ole mies tullut kotiin. Tosin tiesin, että hänellä menee myöhään, tai oikeammin aikaiseen, eilisen NRJ-teinihelvettigaalan purkamisessa ja kamojen roudaamisessa.

Kuitenkin jostain syystä olin kauhean huolissani. Mieleeni nousi kaikenlaisia ei-niin-kivoja kuvia ojanpohjalla väärinpäin makaavasta kuorma-autosta, Hartwall-areenan katosta päähän pudonneista telineistä, hullujen teinien poljetuksi tulleista roudariparoista... Ja viimeiseksi ehkä se lähinnä todellisuutta oleva mielikuva vuorokauden valvoneesta äijälaumasta, jotka päättävät aloittaa lauantaiaamun iloisella kaljanjuonnilla, "kun oli niin rankka viikko nääs". Ei olisi nimittäin eka kerta.

Yhdeksän maissa päätän soittaa miehelle, ja ottaa vastaan sen mitä ikinä sieltä onkaan tuleman.

Pirr- pirr--- pirrr- ei vastausta. Kaikki em. kauhuskenaariot saavat vahvistuksen. Kaikki kauhukuvani ovat toteutuneet aivan varmasti yhtäaikaa.

Vihdoin puuromainen ääni vastaa puhelimeen. Hahaa! Kännissä!

Minä: No moi, aattelin vaan kysäistä, että ootko hengissä vielä?
Mies: Jooooo, tässä tuli sellanen parin tunnin tauko, mä oon nyt kuudesta saakka nukkunut täällä autossa. Pitää vielä oottaa että se ja se ja sitä ja tätä ja sitten mä vielä ajan ton auton jonnekin ja tuun sitten himaan.
Minä: Siis.. sä et oo kännissä?
Mies: No en. Ja kyllä mulla tuli mieleen sillon kuuden aikaan ilmottaa sulle, että hengissä ollaan, mutten mä viittinyt herättää.

Niinpä niin. Tämä ikuisuuskysymys. Minua kun on suotu hyvillä unenlahjoilla, niin ei minua olisi haitannut herätä ja kuulla että kaikki on okei.
Nyt heräsin kuitenkin juurikin silloin kuudelta, enkä juurikaan nukkunut sittemmin, koska en tiennyt kaiken olevan okei.

Vaikka mä olen painottanut tsiljoona kertaa niin miehelle kuin lapsillekin, että mulle saa- ja pitääkin- aina soittaa jos on oletuksena, että muuten ryven huolessa.

Lapset nukkuu vielä, ja aloitin tämän lauantain huushollauksen mankeloinnilla. En voi kyllä kehua pitäväni siitä(kään) hommasta mitenkään erityisesti.

perjantaina, tammikuuta 21, 2005

Perjantai-illan huumaa

Oli haipakkainen työpäivä, niinkuin perjantaina usein on. Kun ihmiset siistivät työpöytiään, niin kasojen kätköistä löytyykin yhtä ja toista tekemätöntä ja niitähän voi sitten teettää tälläisellä toimiston yleismiesjantusella.

No ei se mitään, päivä kului ainakin nopeasti. Ja säätä uhmaten kävelin taas Kaisaniemeen ja täällä kotopäässäkin harjoitin hyötykäppäilyä, vaikka askel painoikin turhan paljon, väsytti ja puuromaisessa sohjossa tamppaaminen tuntui loputtomalta tarpomiselta.

Perjantai-ilta sujuikin taas niiiiiin tuttuun tyyliin. Metrossa vielä suunnittelin taas kaikkea hienoa, miten teenkin kaikki kotityöt jo tänään- wiuh tuosta vaan- ja koko viikonloppu on sitten ihan vapaata.
No wiuh vaan nukahdin kahdeksi tunniksi sohvalle, ja olisin siellä varmaan vieläkin, ellei puhelin olisi soinut.

Mutta ei se mitään. Sunnuntaina aloitamme tylsyydentorjuntarituaalin, päädyimme vaihtoehtoon leffapäivä.


Uraohjus

Olen urani huipulla. Nakitin itseni perjantain kunniaksi oikeaan "aivot narikkaan"- hommaan. Leikkaan A4-papereita neljään osaan paperinleikkurilla, jota myös giljotiiniksi kutsutaan. Giljotiinauksen jälkeen käsissäni on oikeita pikku lipareita, joissa kehoitetaan liittymään edustamani järjestön jäseneksi.

Toivotaan nyt vaan, etten urani huippuhetki katkea- kirjaimellisesti- siihen, että työnnän nakkisormeni väärään paikkaan ja luon pieniä nahkaflaiereita.

Vaikka ei sitä vaaraa lie edes ole. On tuossa joku turvapuomi. Olen joskus onnistunut kyllä leikkaamaan hupparin narun ja puhelimenjohdon katki. Se oli mukavan hiljainen päivä silloin se.

Minen ole mitenkään valtaisan innostunut tuosta uusiotalvesta, mikä tänne eteläänkin nyt sitten tuli. Onhan se hienoa, että on hiljaisempaa, valoisampaa, talvisempaa ja sellasta. Mutta tarpominen auraamattomilla teillä hidastaa matkantekoa, kun se pitää suorittaa kummelimaisesti tamppaamalla. Ja siihen sitten taas tarvittaisiin tamppaushousut, joita kutsutaan nimellä housut (ainakin kummelien mukaan).

Tästä saattaa tulla kiireinen perjantai. Virkistäytyneet työntekijät raivaavat työpöytiään ja tämä kun on se paikka, missä asiakirjoja kaulitaan, käännetään, tulostetaan, muokataan tahi giljoniseerataan, niin tietäähän sen. Mut ei se mitään, johan tässä tulikin taas peukaloita pyöriteltyä ihan jännetupit pinkeinä.

Sis ihanaa kun on perjantai. Niin se tämä viikkokin meni. Ensi viikosta tulee rasittava. Inhoan sellaisia viikkoja, kun lähes joka päivälle on jotain tiedossa etukäteen. Mielummin ottaisin asiat spontaanisti vastaan, kuin suunnitellusti. Siis tarvin kalenteria ihan. Kauheaa.

Oho. Kello on jo lounas. Virkavatsani on tottunut lounastamaan jo tähän aikaan, lomavatsani mieleenkään ei tulisi näin aikainen ajankohta. Virkavatsani käyttäytyy kuin Pavlovin opetettu koira. Aina samaan aikaan tulee näläntunne, vaikkei kellonajasta ois tietoa.

torstaina, tammikuuta 20, 2005

Wanha lökäpöksy muistelee

Olen törmännyt useassakin seuraamassani blogissa viittauksia herra Avionrikkojan
blogiin.
Suuntasimpa minäkin sitten sinne.

Mietin pitkään, että onko tämä herra A täysi mulkku, tunteeton kapakala, vai rohkea analysoija...
Tulin siihen lopputulokseen, että ehkä vähän kaikkia noista ;)

On totta, on taivahan tosi, että monista hehkeistä ja simpsakoista neideistä tulee rouvittumisen myötä huolittelemattomia ja humpsuisia, peseytymättömiä ja paisuneita.

Jokuhan toki voi selittää tämän ilmiön sillä, että kun on omansa löytänyt, eli kun ei enää liiku nk. vapailla markkinoilla, niin ei tarvi enää välittää tuon taivaallista siitä, miltä näyttää.

Minä kuitenkin selittäisin tämän sillä, että monet naidut neidit jäävät avioliitossaan vaille sen oman siippansa huomiota. Huomionpuute johtaa masentuneisuuteen, masentuneisuus taas siihen, ettei jaksa pitää itsestään huolta. Tulee tunne että "mitä tässä on millään väliä, kun en kelpaa ees omalle siipallenikaan".

Mä nimittäin tiedän mistä puhun. Kun olin saanut kolmannen lapseni, alkoi avioliitossani kriisi. Mies oli paljon töissä, minä olin kolmen pienen lapsen kanssa kotona. Olin niin uppoutunut tissi-vaippa-kauppa-ruoka-päiväuni-pyykki-kuvioon, ettei oman ulkonäön miettimiselle jäänyt aikaa yhtään.
Sitten kun mies oli kotona, otti hoitovastuun täysin itselleen, vei lapsia mummolle, uimahalliin, ajelulle, saattoivat olla koko päivän pois, jotta sain olla rauhassa, niin mitä tein minä? No en ainakaan itseeni satsannut millään tavalla. Ja kun mies tuli lapsien kanssa kotiin, niin sensijaan että kotona olisi odottanut piristynyt ja simpsakka vaimo, niin siellä odottikin aivan verkkareissa ja reikäisessä t-paidassa hilluva äiti, jolla oli aivan saakelinmoisen hienosti hinkattu uuni. Ja jääkaappi. Ja lattialistat. Ja...

Mielestäni mieheni huomioi ihanasti lapset ja vietti vapaa-aikoja heidän kanssaan. Mutta mieheni ei huomioinut minua. Äitinä kyllä, muttei vaimona. Tämän tajuaminen teki minusta entistä välinpitämättömämmän. En kammannut hiuksia, vaan sutaisin pitkät hiukseni kiinni ties millä virityksillä. Vaatteilla ei ollut mitään väliä, nehän kuorruttuivat kuitenkin tuota pikaa vauvan pulautuksella, maidolla, kakalla.. Kaikella kivalla siis.

En halunnut rakastella mieheni kanssa, koska tunsin itseni rumaksi, lihavaksi, haisevaksi ja turhaksi. Mies kun kuitenkin kaikesta hompsuisuudestani huolimatta ei menettänyt mieskuntoaan seurassani.

Onneksi mies sitten kertana eräänä otti asian puheeksi, juuri niinkuin se on. Hän kertoi minulle, että häntä yököttää kun olen kuin aropiru tai mikäkin puskamummo. Hän kertoi kaikki toiveensa, mitä hänellä oli - eivätkä ne mitään mahdottomia eikä epärealistisia olleet.

Sillon vasta tajusin että nii-in. Lapsilleni kelpasin juuri sellaisena kuin olin, olenhan niiden äiti. Mutta mieheni halusi löytää minusta vielä sen vanhan minän, sen mihin hän oli aikoinaan ihastunut ja rakastunut. Ja se ei ollut verkkarilököinen nukkavieru täti se.

Minusta on ihan turhaa jeesustelua sanoa että johan on kumma, jos ei omalle puoliskolleen kelpaa juuri sellaisena kuin on. Kyllähän minäkin kelpasin sellaisena kuin olin, piti vaan vähän ulkokuorta kohentaa.

Joo. että tällänen vuodatus tällä kertaa.

Laihdutuksen aloittamatta jättämispäätös pitää hyvin. Aika pitkät hyötyliikuntakävelyt ja lumenluonnit omalla pihalla tuli kuitattua hirvittävällä määrällä suklaata.

Naamakalan torstaiturinaa

Päätin juuri, ettei mun kannata ikinä päättää mitään.
Jos päätän, että aloitan hieman laihduttamaan, niin silloin mun alkaa tekemään aivan törkeen hirveesti mieli kaikkia herkkuja ja muitakin lihottavia asioita, ja niitähän sitten ei saa syödä kun kerta laihduttaa.

Heti tänä aamuna sitten, kun olin tämän havainnon tehnyt, kaikki kulkuvälineet menivät niin sopivasti nenän alta ohi, että tavoistani poiketen hyötykävelin myös aamulla tänne työpaikalle.
Jos olisin päättänyt aloittaa laihdutuskuurin, en varmaan ois jaksanut kävellä, kun olisin vaan mielessäni märissyt herkuttoman elämän ankeutta.

No joo, tuo nyt on minun omituinen tapani ja näkemykseni psyykata itseäni. Saa nähdä millaisia tuloksia syntyy. Varmaan aika laihoja. Tai siis.. ei laihoja:D

Tärväsin aamulla turhaan jopa noin viisi minuuttia aikaani naamani lateksoimiseen. Kävelyn myötä ripsivärit löytyvät poskiltani, luomiväri on muuntunut yhdeksi viivaksi luomivakoon ja sellasta.

Ihana elämä voittaa olo, kun päätä ei särje! Mun ei kannata yrittää olla katu-uskottava oman terveyden uhalla. Se on näköjään heti, kun yritän kuulisti pukeutua säätilan mukaisesti, niin kostona on kipua ja tuskaa. Pää pitää peitellä, muuten hermo ärtyy.

Onneksi täältä on tänäänkin suurin osa vielä virkistyspäivillä. Saa rauhassa tehdä kaikkea. Ihan siis töitäkin.

keskiviikkona, tammikuuta 19, 2005

Hullu saa olla

Voi räyhäkkä mikä päivä.
Valuin lopen uupuneena metrolla itäisen periferian kauppakeskukseen, jossa yhytin pankkikorttini, apteekin ja buranapaketin. Tai no ibusalia se on, mutta kaikki särkylääkkeet kulkevat näköjään yleisnimellä burana.

Kaksi nelisatasta nappia valautin elimistööni jo apteekissa, ja siitä lähti päänsärky taittumaan väsymyksen puolelle.
Koko ilta menikin sitten koomatessa ja nyt ei nukuta. Paitsi ehkä ihan vähän.

Juttelimpa messengerissä (kyllä tälläinen mummelikin tietää messengerin, ja olen mä irkannutkin!) erään tuttavani kanssa, josta tuli tuttavani vahingossa. Irkissä hän luuli minua joksikin muuksi, mutta koska juttelu sujui niin olemme jatkaneet sitä nyttemminkin.

Tämä poika on ihan oikea hullu. Älkää pahastuko tuosta termistä, hulluhan _saa_ olla, mutta tyhmä ei.
Mutta.. minulle on tässä sitten valjennut myös se, että tätä raasua on paiskattu sitten sillä tyhmyydelläkin.
Vai mitä sanotte tästä: minulla ei syystä tai toisesta näkynyt näytöllä ollenkaan tuo alapalkki. Siis tuo missä näkyy kello, auki olevat ohjelmat jne.
Kysäisin sitten tältä tutultani messengerissä että "paljonko kello on?"
Vastaus: "Ai nyt vai?"

Tuo nyt oli tuorein esimerkki.
Muutenkaan, en missään yhteydessä tykkää siitä, että kysymykseen vastataan vastakysymyksellä. Jotkut tekevät niin aina. Töissänikin on sellaisia ihmisiä monia. Mrr.

Eh. Tämän nuorukaisen tuntemisen myötä olen oppinut tietämään, millaista on pakko-oireisen henkilön elämä. Hänellä tämä oireilu näkyy peseytymisenä ja siivousintoiluna. Siis sellaisena, että kirjahyllyn kirjatkin pitää suunnilleen vatupassilla laittaa suoriin riveihin, muuten ahistaa.

Minua ahistaa aamulla, jos en nyt mene väkisinmakaamaan itseäni.

Heikko happi

Pääni räjähtää, eikä tässä terveysihmisiä täynnä olevassa talossa ole buranan puolikastakaan missään. Apteekki olisi toki ihan kävelymatkan päässä, mutta pankkikorttini on kotona ja käteisvarat maata kiertävällä radalla.

Kävin ostamassa pomolleni kaksi muovilaatikkoa Kodin Anttilasta. Ajattelin, että toiminnan keskittäminen oman pään ympäriltä toisenlaiseen toimintaan auttaisi, mutta ketunvillat.
Kävin myös pummammassa keittiöstä kahvia, koska saunaa, tervaa eikä viinaa ole tässä nyt kätevästi saatavilla.

Kotiinlähtöaikaa odotan kiivaasti.

Epävirkeä sorvaaja

Suurin osa työpaikkani henkilöstöstä on ah niin virkistävillä talvipäivillä. Virkistävillä talvipäivillä on kaikkia kivoja työpajoja, työryhmiä ja vaikka mitä ylivirkistävää!

Noh, me vapaaehtoisesti sorvin ääreen jääneet epävirkistäytyjät olemme tietenkin varanneet näiksi kahdeksi luppopäiväksi kaikkea sellaista toimintaa, mitä ei koskaan muulloin meinaa ehtiä tehdä.

Ja tämän johdosta jo nyt työhuoneeni muistuttaa enemmän kaatopaikkaa kuin toimistohuonetta. Eri kivaa.

Mielenkiintoisia tilanneraportteja seuraa myöhemmin.

Vaikka eilen näin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan alusta loppuun eutanasian, se ei kuitenkaan tullut uniini.
Jostain syystä nyt kuitenkin pääni joka kohtaa särkee, joten olen varmaan työstänyt asiaa yöllä, ehkä itkenytkin unissani? Onkohan sellainen edes mahdollista?


tiistaina, tammikuuta 18, 2005

Pupu on pois

Nyt on meidän rakas ihana reipas ja ihmisläheinen kääpiöluppakorvamme päässyt vaivoistaan.

Koko alkuillan oli hautajaisfiilis, eikä tässä nyt vieläkään kukaan riemusta varsinaisesti kilju. Punaisia silmiä, punaisia neniä ja käytettyjä nenäliinatolloja täällä on nyt eniten havaittavissa.

Olin kaksistaan eläinlääkärillä tyttären kanssa. Saimme olla läsnä koko toimituksen, eli eutanasian, ajan.
Ensin kani sai rauhoittavan piikin. Se oli jo niin jyty satsi, että ei pysynyt kani enää tolpillaan. Hetken päästä hänelle sitten annettiin sitä eutanasia-ainetta, eli yliannos nukutusainetta. Pikkuhiljaa alkoi kanin hengitys hidastumaan- hidastum- hidast- hid.. h....
Sen jälkeen kanin sydämeen vielä pistettiin ainetta, joka lopetti sydämen toiminnan välittömästi, vaikka kai se hengityksen lakkaamisen jälkeen aika pian olisi tapahtunut muutenkin.

Lääkärillä ei ollut mikään kiire saada meitä pois jaloistaan, niinpä kani sai pötköttää tutkimuspöydällä meidän silitettävänä niin kauan kun halusimme. Halusimme sitä ehkä noin kymmenen minuuttia, kunnes lähdimme tyhjän kantohäkin kanssa kotiin.

Surullinen olo :(

Arpia, kissoja, luuseriutta..

Oottelen tässä yksien printtien tulostumista, ennenkuin lähden kotiin. Jossa sitten odottaakin raskas matka eläinlääkärille :'''''(

Olen tässä sillävälin kun kone työstää hommia puolestani käynyt sadassakiljoonassa blogissa ja tässä omia meemejäni ilman kuvia:

Arpimeemi.
Arpia on. Vesirokkoarpia ja muutama pieni leikkausarpi. Eivät ole näkösällä juurikaan, eivätkä missään nimessä millään tapaa kiinnostavia. Ylläri.

Kissoista.
Meillä on tosi hieno kissa. Se on ollut meillä vasta puolitoista vuotta ja se on ensimmäinen kissa kuka on koskaan asunut saman katon alla kanssani. Kissat eivät ole, tai ei ainakaan meidän kissa, ollenkaan sellainen, minkälaisen luulin kissan olevan.
Se on seurallinen ja selkeästi perhekeskeinen. Ei mikään omien polkujensa tallaaja, vaikka ulkona liikkuukin välillä.

Luuseritestissä sain jonkun 59% luuseriuden. Se on kuulemma normaaliarvo. Jihaa olen normaali.

Armollinen printteri sylkäisi viimeisen paperin ulos aiheesta "Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun Liike".

Minä kävelen nyt punaisilla kengilläni punaisen ristin ovesta ulos, jatkan vihreällä ratikalla oranssiin metroon ja ihmettelen harmaata ilmaa matkalla kohti valkoista kotitaloani.

Nörttien nörtti

I am nerdier than 11% of all people. Are you nerdier? Click here to find out!
Niinkuin näkyy.
Eipä juuri enempää voisi olla tyhjänpäiväinen olo. Aamulla meni kaikki enempi vähempi pieleen. Sain tärvättyä varmaan puoli tuntia pelkästään siihen, että laukkasin ympäri taloa etsimässä tavaroitani.
Se kuulkaas raivostuttaa ylipaljon.

Hakaniemessä olikin sitten saapunut tihkusade, kotopuolessa sitä ei vielä ollut.
Untuvatakki on ehdottoman väärä vaatekappale, mutta kun ei muutakaan ole. Kaikki ratikat meni nenän alta ja plöh.

Enpä jaksa nyt valitella enempää. Palaan asiaan tai sen viereen.


maanantaina, tammikuuta 17, 2005

Iloa ja surua

Ensin hyvät uutiset:
Maanantaista huolimatta, töissä ei ottanut mikään pahemmin pattiin, mitä nyt vähän otti yks täti välillä vähän, mutta jos näin ei olisi käynyt, olisin luultavammin joutunut salaisen lobotomialeikkauksen kohteeksi.
Toinen hyvä uutinen oli se, että nyt- vihdoinkin- kohdalleni osui lääkäri, joka todella tiesi mitä teki ja wipiii, jään henkiin. Kaikki aiemmat diagnoosit voi heittää roskikseen.
Ihminen kun sattuu olemaan kokonaisuus. Jos käsi on kipeä, ei vika välttämättä ole kädessä. Eikä se käsi parane sillä, että siihen tungetaan kaikenmaailman kääreitä- niinkuin ei muuten niskakaan. Oireita kai nyt voi helpottaa vetämällä vaikka relaksanttiset perseet olalle, mutta ei se vaivojen syitä kadota mihkään.
Eli yksinkertaisesti. Olen niin tuhannen jumissa, että menen hierojalle. Ehkä myös kiropraktikolle, ja vaikka tämä lääkäri kuinka vakuutteli sen ammattitaitoa niin kiropraktisuus peloittaa minua. En tiiä miksi.

Sitten ne huonot. Todella huonot.
Yksi kaneistamme, jos niitä voi mihinkään järjestykseen laittaa niin kivoin niistä, pääsee huomenna kanien taivaaseen, eli sille suoritetaan eutanasia :(
Se on niin kipeä, alatisairas, että sen on parempi päästä pois.
Vaikka se on surullista, niin ei me voida antaa sen kitua ja kärsiä vaan sen takia, ettemme raaski luopua siitä.
Tänään se oli vapaana, ja jo viiden minuutin vapauden jälkeen se meni pöydän alle nukkumaan. Sitä on kiikutettu lääkäriltä toiselle, sitä on lääkitty kaikin mahdollisin tavoin, ja sen häkki on varustettu mahdollisimman huolella- mutta kun on sairas niin on sairas. :(
Lasten suru tässä taas raastaa melkein sydämen irti rinnasta. Eläinten kuoleman kohdalla kohtaa aina tuplasuru. Surettaa kun eläin on poissa, ja surettaa kun lapset suree.

Ai niin. Mulla on myös lääketieteellisessä mielessä liian isot tissit. En tiedä kuuluuko tämä uutinen sarjaan hyvät vai huonot uutiset.

Älä tule paha maanantai, tule hyvä

Kiitos lääkitykseni, nukuin viime yön älyhyvin, vaikken yleensä niin tee su-ma välisenä yönä.
Mikähän siinäkin on, että sitä jännittää ja kylvää kauhuajatuksia että "mitä jos en herääkään aamulla ajoissa" yleensä juuri tänä kyseisenä yönä.
Ihan kuin maailma siihen kaatuisi. Jos ei herää ajoissa, niin sitten herää myöhässä ja ei kai siinä sen kummempaa sitten.

Aamulla kävellessäni metrolle haistoin ilmassa jo kevään. Vaikka oli pimeätä ja satunnaiset jouluvalot vielä muistuttivat kyseisen juhlan läheisyydestä, niin silti.
Koska tämä talvi nyt on ollut tälläinen epätalvi tähänkin saakka, niin ei tarvisi kyllä enää mitään pakkasia ja lumimyrskyjä tullakaan. Kevättä peliin vaan ja heti. Kohta varmaan päivän pidentyminenkin alkaa näkymään.

Mulla on älypaljon töitä- Aasian katastrofia, ensiapukoulutusta ja tänään vielä oma lääkäri taas, osa 2. Viimekertaisen lääkärin ohjeiden noudattamatta jättäminen ei johtanut perikatoon. Pää on yhä paikallaan, vaikken sitä millään vaahtomuovilipareilla pönkittänytkään. Hyvä mun pää\O/.

sunnuntaina, tammikuuta 16, 2005

Sunnuntai- angst

Hokasimpa juuri, että sunnuntaipäiväni noudattavat aina samaa kaavaa. Aiemmassa postauksessani mainittu hommien suunnittelu vs. koneelle jumittuminen on vain yksi osa sitä samaa kaavaa toistavaa kokonaisuutta, mistä sunnuntaipäiväni yleensä muodostuvat.

Yritin äsken oikein tosissani miettiä, että mitä harraste- tms. toimintaa voisin kehitellä itselleni, että näistä sunnuntaipäivistä tulisi jotain muutakin kun toinen toistensa kopioita. Mutta jos nyt jonkun hienon sunnuntaiharrasteen itselleni keksisinkin, niin sitten saisin stressin siitäkin, että sunnuntaina pitää sitoutua johonkin suoritukseen. Sitten varmaan kaipaisin näitä tylsiä joutavia päiviä.
Sunnuntaisin maanantai tuntuu joltain uhkaavalta ja suurelta peikolta, mitä se sitten ei kuitenkaan ole. Mutta sunnuntaisin se tuntuu siltä. Kaikki mahdolliset seuraavan viikon tapahtumat- tiedossa olevat ja tiedostamattomat- tuntuvat äärimmäisen suurilta ja vaikeasti suoritettavilta möykyiltä. Joita nekään ei sitten kuitenkaan todellisuudessa ole.

Tämäkin sunnuntai on taas täysin identtinen kopio mistä tahansa sunnuntaista- johon tosin joulun seutu teki piristävän poikkeuksen.

Sunnuntaisin minulla on _aina_ pyykkipäivä. Sunnuntaisin myös saunon, huolimatta siitä, vaikka olisin saunonut perjantaina ja lauantainakin. Siis aina. Sunnuntaisin en yleensä pue edes vaatteita päälle. Ei houkuta sää ulkoiluun ja omalla pihalla savukointi ei paljoa panostusta vaatetuksen osalta kaipaa.

En nyt äkkipäätään keksi mitään sellaistakaan _kivaa_ toimintaa, mistä voisin tehdä kotona tapahtuvan sunnuntairituaalin itselleni, ilman mitään sen kummempia sitoumuksia tai suorituspakkoja. Vaikka kuinka yritän miettiä, kaikki ideat johtavat johonkin sellaiseen, mikä on hyvin lähellä siivousta, järjestelyä, huushollausta. Ei kiitos. Teen em. toimia ihan tarpeeksi muutenkin. Lukeminenkaan ei tunnu mitenkään spesiaalilta, koska en jaksa lukea koko päivää kuitenkaan, ja luen muutenkin joka päivä.. ja vali vali.

Jos pyhittäisi sunnuntait manuaalisten kirjeiden kirjoittamiseen.. Nykyisten sähköisten viestimien aikakautena käsinkirjoitettu kirje on riemastuttava ylläri. Tälläisiä ylläreitä minulle siunaantuu aika-ajoin, ja silloin päätän että mä kans, mutta aina se vaan jää. No siinä on yksi pieni idea. Vaikka tuskin saan koko päivää tärvättyä kirjoittamiseenkaan, niin oishan tossa kuitenkin edes jotain.

Sunnuntait oisivat kyllä oivia leffankatselupäiviä. Telkkarista kun ei tule kuin urheilua urheilun perään ja se ei kiinnosta ei. Pari hyvää leffaa ja pari käsin kirjoitettua kirjettä.. Hmm..

Jotain helppoja käsitöitä olisi just oikea aika tehdä sunnuntaisin, mutta tällä hetkellä käteni ei kestä sellaista aktiviteettia.

Aika heikolla hapella on ideariiheni juuri tällä hetkellä, joten ehdotuksia otetaan vastaan. Olen kovasti koittanut varastaa ideoita muiden kirjoittajien blogeista, mutta ei ole oikein napannut niiltä osin.

Tästäkin postauksesta tuli tälläinen ääneen ajattelulitania. Sunnuntain vika.

Tyypillinen sunnuntai

Tämä sunnuntai noudattaa jo liian tutuksi käynyttä kaavaa, ja se tottavie potuttaa minua.

Tyypillinen sunnuntaini kulkee siis miltei poikkeuksetta näin:

Herään aamulla melko varhain. Pohdin tovin, että jatkanko unia, vai nousenko ylös. Päätän nousta ylös, koska varhaisesta ajankohdasta riippuen voin aamukahvin ja hesarin jälkeen puuhastella kaikessa rauhassa kaikkea kun jälkikasvu on vielä unten mailla. Ihan kun noin isot lapset muutoinkaan häiritsisi puuhiani, mutta yhä se vaan ajatuksena minussa istuu. Ja aikaisesta heräämisestä johtuen voin sitten ottaa ihanat päivaunetkin siinä vaiheessa kun olen saanut kaikki askareeni tehtyä.

Saatuani kahvin ja hesarin päätökseen, päätän lähteä alakertaa vatkaamaan pyykkiä. Mutta sitä ennen kuitenkin istahdan koneelle ja tutkailen blogimaailman kuulumiset. Ehkä kirjoitan itsekin jotain, jossa totean, että hei olen reipas, alan aivan tuotapikaa touhustelemaan.

No, aamuhan on vasta nuori, voin toki ihan hyvin pelata vaikka jotain tietsikalla, lukea tarkemmin blogeja, pähkäillä oman top-listasijoitukseni ailahtelevaisuutta, olla kuitenkin välittämättä siitä ja huomattuani, että olen saanut ainakin kaksi tuntia tärvättyä koneella, bloggaan ehkä siitä, että hemmetti kun jumituin tähän, mutta nyt alan touhuamaan.

Tällä välin ainakin osa jälkikasvusta onkin herännyt. Noh, keittiötä ei siis ainakaan kannata mennä raivaamaan, kun aamupalastavat siellä. Mitähän sitä sitten tekisi kun olin juuri päättänyt raivata keittiön. Noh, jos vaikka tulisi koneelle siksi aikaa tekemään jotain...

Huomaan taas pari tuntia vilahtaneen kuin mustaan aukkoon. Viimeinenkin aamupalailija on vatsansa täyttänyt, minä olen viettänyt laatuaikaa tietokoneella ja se päiväuniaikakin olisi käsillä...

Sitten alkaa ottamaan pattiin oma saamattomuus, ja teen päivän ensimmäisen kotitaloudellisen työn- laitan pesukoneen päälle. Sitten livahdankin taas koneelle, kun pesukone on niin lähellä konetta- enhän mä muuten toki, en.

Ja suunnilleen tätä rataa kulkee koko päivä. Eihän sitä arkena kerkeä koneella olemaan nääs. Jossain vaiheessa huomaan kellon käyvän jo iltaa, ja aikaiseksi aiottu saunominen tapahtuu joskus iltamyöhällä. Sitten pitääkin käydä vielä tietenkin koneella tarkastamassa viime hetken asiat. Ettei vaan mitään suurta ja mullistavaa mene ohi silmieni.

Nyt ei varmaan enää kukaan ihmettele, miksi pidän välillä kotikonelakkoja. Nyt voisi olla taas sellaisen aika..

lauantaina, tammikuuta 15, 2005

Koiranpahoinpitelijä

Mun tyttäreni parhaan ja pitkäikäisimmän ystävän isä on raivohullu.

Se äijänretale, paska-aivo nilkki, limanuljaska raivotautinen älykääpiö potkaisi tänään meidän koiranpentua kylkeen. Ja tämä vain siitä hyvästä, että ihmisrakas pentu oli pahaa aavistamatta tepsutellut tämän raivohullun äijän perässä, kun tämä meni makkariinsa- raivottuaan ensin syyttä suotta sekä tyttärelleni, omalle tyttärelleen, parille koiralle ja muillekin eteen tulleille objekteille, kuten varmaan esim kumisaappaille.

Tekisi mieli tehdä rikosilmoitus tai jotain moisen takia. Mä kun en hyväksy ruumillista väkivaltaa, en ihmisiä enkä eläimiä kohtaan. Perkeleen vitjake.

Vaikka minunkin mies on välillä oikea varsinainen auringonpiste, nipottava ja nalkuttava, naama norsun vitulla kulkeva raivostuttava tyyppi , niin tuohon ukkoon verrattuna kyllä oikea kultakimpale.

Hän muuten suvaitsi soittaa tänään vihdoinkin ihan ajan kanssa. Heillä on mennyt oikein kivasti Pyhätunturilla. Palokunta käynyt kolme kertaa paikalla ja sellasta. Onneksi kuitenkin turhaan, palohälyttimet vaan ovat kuulemma kovin herkät ja ne taas laukaisevat automaattiihälytyksen.

En viitsinyt hänen pikkulomansa viimeistä iltaa pilata valituksella omasta oireilevasta ruhosta. Todetkoon sitten huomenna tilanteen.

Hilipatihippan

Julistin itseni terveeksi kuin pukki ja päätin potea vasta sitten, kun magneettituubissa loikoilun jälkeen saan lopullisen tuomion.
Aloitin siis siivoamisen. Onpas yllättävää toimintaa. Ainahan mä siivoon, tai ainakin suunnittelen siivousta, tai mietin että pitäisi siivota tai jollain tapaa mutten vaan ajattelen siivoamista.

Eilen illalla nukahdin traagiseen aikaan sohvalle sillä seurauksella, ettei sitten unettanut illalla yhtään. Niinpä tutustuin huolella blogeihin, myös aivan uusiin tuttavuuksiin siis.

Kovasti on kahtiajakoista blogimaailman liikehdintä, ja se on pelkästään hyvä. Jos kaikki kirjottaisivat samoista asioista samalla tavalla, niin aika ykstoikkoiseksi kävisi.

Itse kuulun siihen kategoriaan, että tykkään lukea ihmisten jokapäiväisestä elämästä, eli just näitä "menin kauppaan- ostin kalaa"- tyyppisiä kirjoituksia. Vaikka nämä kaupassa käyvät, kalaa ostavat, siivoavat, sairaat, terveet, äidit, isät, sinkut.. ovat ventovieraita ihmisiä, niin silti minusta on mukava seurata, miten muitten ihmisten arki sujuu.

Vaikka nk. huumoriblogit ovat toki ihan hauskoja (tai no, ei kaikki ole edes sitä) , niin itse en jaksa päivästä toiseen lukea näitä "katselin kun Kampin työmaan kaikki kaivinkoneet lensivät vaahtokarkeiksi naamioituneena ja laskeutuivat Kaivopuistolaisrouvan peruukkiin lepäämään. Tällä välin, juuri kun meinasin heittäytyä pitkäkseni, katostani laskeutui yläkerran leveäperseisen vanhanpiian lattiamopin säämiskäiset lipareet ja sekoittivat hiusvahalla siloittamani ajatukseni tuhannen päreiksi ympäri Forumin kauppakeskusta.."

Mutta jokainen tyylillään.

Koira puri mua jalasta, jonka tyhmänä laitoin hänen ja tappelukaverinsa (koira myös) väliin. Sen verran fiksu tämä koiraskoira kuitenkin on, että tajuaa heti rähinöityään mennä kylppäriin, joka on hänen häpeäkoppinsa.

perjantaina, tammikuuta 14, 2005

Nyt naurattaa jo

Nyt kun olen kipuinen ja miehetön, niin päätin tämän vaikean yhtälön edessä delegoida tämän päivän kauppareissun lapsille.
Jo eilen annoin rahat ja ohjeet: "ostakaa mitä haluatte".

No enhän mä tänään enää muistanut koko delegointia, ja menin kauppaan suoraan töistä. Autokin kun odotti kauppahallin parkkiksella.

Saavuin kotiin ehkä noin viisi minuuttia omien kauppa-apulaisteni jälkeen. Nyt on sitten kaksinverroin kaikkea. Se mikä tässä naurattaa on se, että kauppakassiemme sisällöt on melkein identtiset. Ai miten niin me ostetaan aina Reilu-paahtoleipää, Brazil-mokka kahvia ja tiettyä samaa kinkkua? :D

Nyt viikonlopun kunniaksi annoin eteisessä keskimmäiselle koirallemme lapaseni. Läheskään aina kun en anna, koska sitten sitä saa aamulla etsiä ties mistä sohvan alta. Ei mennyt kuin sekuntti, kun nuorimmainen pentukoira pölli lapasen Oskulta, ja siitä seurasi tälläinen lapasenvetokilpailu hampailla kisa. Annettuani toisenkin lapasen koirien käyttöön, alkoi suuri lapasralli. Koirat kirmasivat ympäri taloa, kummallakin lapanen suussa.

Kun lapasrallijuoksentelu alkoi kyllästyttää, koirat parkkeerasivat lapaseni vierekkäin eteisen lattialle. Hah ja heh :)

Nyt aattelin vähän siivota ja ehkä sitten koitan saada itseni kasaan tiukoin tukitoimin. Tai sitten en. Epäilen nääs vieläkin minkään ylimääräisen vehjaksen tarpeellisuutta pienessä jomotuksessa.

Vitutuksen multihuipennus

Eilenhän vakaasti päätin lopettaa itseni alituisen tutkailemisen kipujen ja kolotusten suhteen, ja niin teinkin.
Kaikki meni ihan kivasti niin kauan, kunnes ei enää mennytkään.

Erinäisten tapahtumien ja tilanteiden jälkeen istuin työpaikkalääkärin vastaanottohuoneessa, ja tulen istumaan vastakin. Siitä tulee noin toinen kotini, koska nyt aletaan nimittäin tutkimaan urakalla että missä vika.

Eilinen oli kuitenkin akuuttikäynti, juurikin näiden erinäisten tapahtumien takia.

Tämä ensimmäinen diagnoosi on nyt sitten sellainen, että minulla on hermo pinteessä niskassa- tai tuossa kaulan sivussa- lihakset on kivikovat, hermo jumissa ja vielä tulehtunutkin. Veri nais. Nyt sitten syön kaksin käsin nappeja kuin karkkia ikään ja koska tilanne hyvin ärtynyt, joudun käyttämään pari päivää (no okei, viikon) niskatukea :((

Onneksi ulkoisten tukilaitteiden käyttö pitää minimalisoida tälläisessä ei-tapaturma-tapauksessa, joten sellaista jäykkää tällinkiä käytän pari tuntia päivässä ja sitten sellasta pehmeää "tarpeen mukaan".

Voin paljastaa, että minua vituttaa kuin pientä oravaa. Tietenkin eilen kun lähdin sieltä lekurista, minun piti käyttää sitä pienempää tötteröä kaulassa. Onneksi se sentään piiloutui kaulaliinan alle aika tehokkaasti. Oli eri kivaa purjehtia pää tanassa ja jonkinverran sekaisinkin jonkun piikkilääkityksen takia ruuhkassa, joten niskan tuenta päättyi jo Rautatienaseman metroasemalla minun osaltani. On tässä pää pysynyt pystyssä aiemminkin, epäilen että niin se tulee pysymään jatkossakin.

Eilinen ilta meni sitten täysin jossain vitutuksen ja apatian välimaastossa.

Mies lähti keskiviikkona sinne Pyhätunturille, eikä siitä ole sen koommiin kuulunut. Mutta minä en ainakaan sille soita. Vaikka ois pää kainalossa, niin en. Saakelin örveltäjä.







torstaina, tammikuuta 13, 2005

Ura urkenee

Olen hyvin fakkiutuvaa tyyppiä. Tapasin mieheni jo ala-asteella, mutta yläasteikäisinä eksyttiin samoihin kotibileisiin. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Aloitin tässä työpaikassani aivan julmetun kauan aikaa sitten. Ja täällä ollaan edelleenkin myös.

Olen tehnyt täällä vaikka mitä, mutta kaikista kummallisimpiin töihin olen joutunut tehtävissä, jotka eivät ole omia työtehtäviäni, eikä kenenkään muunkaan tässä talossa.

Milloin olen laukannut ympäri kaupunkia etsimässä juuri tietynlaista punaista "punaisen ristin punaista" paperinarua sidottavaksi ulkomaisten vieraiden lahjuksiin, milloin olen säestänyt pikkujouluissa yhteislauluja pianolla, välillä olen taas selkeästi siivoojan roolissa, olen myös toiminut sivarin ohjaajana, eli sehän tarkoittaa samaa, että olin sen pomo? Aiemmin ala-aulan ikkunan somistus kuului minulle, sain vapaat kädet aina siihen saakka, kun järjestön ilmettä uudistettiin, ja ilmepoliisit alkoivat vahtimaan ikkunan dekoreerausta. Sen on parempi näyttää nyt lähinnä hautaustoimiston ikkunalta kuin miltään muulta. Ilme. Pöh.

Ja on niitä kaikkia muitakin juttuja ja hommia, mitä tähän pitkään työuraani mahtuu. Tänään toimin sitten ensimmäistä kertaa HENKIVARTIJANA! :D
Harmi, etten saanut siihen hätään mitään Vartija- Security haalareita käyttööni.
Joo, henkivartiointi liittyy huomattavan, siis käsittämättömän ison, rahasumman noutoon Senaatintorin Nordeasta. Olin vahtimassa, ettei rahoja ryöstetä ja rahankuljettajaa kolkata. Vähänks oli hienoo.

Nyt alan taas paahtamaan perustehtävieni parissa. Rok.

Perhepeti, huono peti

Minäkin pääsin sitten viimeyönä kokemaan nk. perhepedin ihanuuden. Isän rellestäessä jossain päin Suomea, halusi kuopus tulla viereeni nukkumaan. Ja sehän sopi tottahan toki.
Noh, kuopuksen kissa seurasi tietenkin perässä. Ei siinäkään mitään, kissa on varsin mukava olio.

Silloin kun lapset olivat pieniä, ja lähes joka yö joku tai jotkut nukkuivat sängyssämme, ei käsitettä perhepeti ollut vielä olemassakaan. Silloin puhuttiin omista sängyistä ja isin ja äidin sängystä. Sänkyjen nimet ei muuttuneet, oli nukkujien kokoonpano mikä hyvänsä.

Tänä aamuna voin vilpittömästi sanoa, että perhepeti on varsinainen huonon unen tyyssija, varsinkin jos perhe koostuu viimeöisen kokoonpanon kaltaisesti. Minä, kuopus ja kissa.

Kuopus vissiin kasvaa unissaan tai jotain. Hirveä sätke jaloilla. Välillä sain iskuja omiin jalkoihini, välillä vatsaani (joka onneksi on hyvin pehmustettu omasta takaa). Kissa teki välillä jotain syöksyjä pääni päällä, kaivautui peittoni alle ja kutitti ihoani, välillä pyydysti jotain minulle näkymätöntä.
Jossain vaiheessa koira tuli raapimaan ovea. Kaipaili vissiin vakkarinukkumakaveriaan, eli kissaa.

Kissa ei halunnut jättää kuopusta, koira ei halunnut jättää kissaa, minä olisin halunnut jättää kaikki, mutten jaksanut, jotenka loppuyön koirakin nukkui perhepedissä. Koira kuorsasi, kissa mourusi, kuopus sätki, minä nukahtelin ja läimin aina välillä naamani päälle tunkevia karvaotuksia toisaalle.

Että olipas perhepedissä sutinaa.

Tänään päätin, että lopetan itseni alinomaisen tarkkailun. Johan sitä nyt oireilee siitä, kun on kokoajan viisarit ojossa tutkailemassa että sattuuko nyt johonkin ja kuinka paljon. Kyyyllä minä sinne lekuriinkin tässä joku päivä.


keskiviikkona, tammikuuta 12, 2005

Huljakasta menoa hammaslääkärillä

Jos sitä osaisi olla vähään tyytyväinen, niin nyt olisi syytä.
Hammaslääkäristä selvitty ja hengissä yhä. Eikä oikeastaan ollut edes kamalaa. Mutta on se vaan kumma, että vaikka hoidettava hammas on puudutettu- tai itseasiassa puoli naamaa- niin silti siinä hammaslääkärin lavitsalla makaa lailla pingotetun jousen.
Hammaslääkäri oli venäläinen, mutta hyvin puhui suomea.

Lohjenneen paikan alta paljastui reikä, joka oli syvä kuin Inarinjärvi. Vaan se on nyt kunnossa ja hip hei. Eipähän vihlo enää kuuma, kylmä eikä karkki.

Ensin kuitenkin purenta- ja asentohommia suoritti toinen hammaslääkäri. Kalustoni kuvattiin, suuni oli täynnä kaikenlaisia muotteja, piti purra, irvistellä ja narskutella.

Joku tarkempi lausunto tulee postissa kotiin, mutta eipä taida epämääräisten naama/kaula/niska/olkapää/käsikipujeni syynä ainakaan leegot olla. Toisaalta hyvä. Ajatuskin jostain mittavasta hampaiden ulosvetourakasta tahi hammasraudoista.. ei kiva. Raudoissa nyt ei mitään vikaa, mutta tiedän että tälläisen vanhan kääkän oikomishoito kestäisi vuosia.

Koko illan olenkin sittemmin ollut ihan koomaeinari. Telkkaria katsoin mitäännäkemättömin silmin ja nyt olen menossa nukkumaan. Missä on kaikki tarmokkuuteni?

Huomenna vissiin sitten pitää tilata aika vartalolääkärille. Hitsi. Musta tuntuu, että ne saattaa sittenkin purra.

Vimmaisaa vammailua

Ennakkopeloista huolimatta nukuin viime yön kohtuuhyvin.
Asiaan varmaan vaikutti illalla ottamani relaksantti-nappi, jolla on erittäin väsyttävä vaikutus.
Lisäksi tein hieman muitakin toimenpiteitä.

Olen nukkunut noin vuodenpäivät käsi lastassa. Tälläisellä yölastahoidolla kun on kuulemma saavutettu merkittäviä tuloksia medianushermon pinnetilojen hoidossa, jopa puukotuksilta lääkärien toimesta on vältytty tällä yksinkertaisella hoidolla.

En nyt tietenkään tiedä, että kuinka kauan tätä yöhoitoa sitten pitää harjoittaa ja millon todetaan että ei se nyt tainnutkaan auttaa.

Tähän yövehjakseen saa kaikenlaisia hienoja lisävarusteita, ja eilen ihan varmuuden välttämiseksi asensin ne kaikki paikalleen. Ehkä oli hätävarjelun liiottelua lepuuttaa sormia erillisellä sormienlepuutusjutskalla ja asentaa jotain ylimääräisiä metallijäykistimiä siihen, mutta epätoivon hetkellä sitä on valmis vaikka mihin. Ja ehkä tuokin auttoi. Tuskin ainakaan haittasi.

Tänään menen hammaslääkärille. Eilen varasin ajan ja ilmoitin akuuttihoidon lisäksi tarvitsevani hermokonsulttia. Juuri niinkuin Stello
kommentissaan kertoi, minullakin tuli tämä hammashomma mieleen lähinnä näiden naamakipujeni takia.
Sain siis pidennetyn ajan ja erikoishammaslääkärin. Täytyy tässä mystisessä vammailussa tämäkin kivi vielä kääntää.

Yksi mikä minua ei lakkaa ihmetyttämästä tässä koko infernossa on se, että vaikka olen laukannut lääkäriltä toiselle, olen ollut Töölön sairaalan käsikirurgin tutkittavana moneen kertaan, minulle on tehty ENML-kokeet, eli mitattu käden hermojen sähkökäyrät (tai jotain sellaista), labrakokeita on otettu lähinnä poissulkevalla periaatteella (minulla ei siis luojan kiitos ole kilpirauhasvikaa eikä MS-tautia), ja vaikka diagnoosia ja hoito-ohjeita on yhden mapillisen verran niin yksikään lääkäri tai hoitaja ei ole kertaakaan käsillään koskettanut kättäni tahi niskaani.
Kyllä minusta tuntuu, että lihasten jumittamisellakin saattaisi olla joku osanen tässä, ja sellainen nyt ei varmaan vaatteiden läpi silmin näy?

Nyt olen sen verran sisuuntunut tähän hemmetin kipuiluun ja kirjaviin lausuntoihin sen syistä, että kirjoitan kaikki mahdolliset asiat ja kysymykset paperille, sitten menen lääkärille ja ehdotan sille, että voisikos hän myös hieman kosketella minua?

Mies lähtee tänään sitten pikkujouluilemaan. Mälsää.

tiistaina, tammikuuta 11, 2005

Metrovaunussa ompi tunnelmaa

Kuulostelin itseäni ja oletettuja luulotautejani töissä. Kättä särki, kipua tuikki jokasuuntaan sähköiskumaisesti ja pääkin jumitti. Naama oli myös vähän kipeä. Myös jokainen em. kohta on kosketusarka.
Silti mietin pitkään, että riittävätkö em. syyt lääkärisedän luokse könyämiseen.
Päätin, että ei vielä

Päätin myös hyötykävellä taas Kaisaniemeen. Ei liikunta voi ainakaan nääs pahaksi olla.
Voihan helvetin hitto. Kaikki Helsingissä puhaltavat tuulet osuivat reittini kohdalle, naama kipeytyi entisestään ja niin kaulaliina sai uuden tehtävän. Siitä tuli naamaliina.

Haistatin hitot kaikille, jotka mahdollisesti töllistelivät kummallista käärinliinahyypiötä, mun naamaan sattui ja suojelin sitä viimalta. Nih.

Metroasemalla sitten vapautin pääni toppauksista, ja olikin jo sopivan hiki muutenkin pinnassa. No eikö metrosta tietenkin hajonnut tokavikan vaunun ovet juuri Kaisaniemessä. Koko vaunu tyhjennettiin ja pimennettiin sillä seuraamuksella, että se vaunu missä seisoin oli jopa täydempi. Tietenkään en voinut suojautua ihmisiltä, ja joka puolelta tuntui satelevan tönäisyjä käsivarteeni, ja jokainen niistä sai aikaan sähköilmiön. Helskatti, ois vissiin pitänyt sittenkin varata lääkärille aika.

Metro oli ja pysyi täytenä koko matkan, mutta töniminen sentään helpotti heti Herttoniemessä.

Täälläpäässä sitten tuuli jos mahdollista vielä raisummin. Taas kaulaliinaa naaman eteen ja pipoa syvemmälle päähän ja huppua ja eikun outoilemaan kotiin päin. Täällä on vissin niin paljon kylähulluja muutenkin, ettei kukaan tainnut edes kiinnittää huomiota käärinliinamummoon.

Nyt olen siis kotona. Olen useasti toivonut sitä, ettei minun tarvisi heti kotiovesta astuttuani alkaa raivaamaan kakaroiden sotkuja keittiöstä, syystä ettei kokkaava mieheni kotiuduttaan taas saisi koripallon kokoista hernettä nenäänsä ja koko perhettä pahantuuliseksi akkamaisella motkotuksellaan..
Nyt en voinut, en kertakaikkiaan kyennyt pystymään. Otin kolmea erinlaista nappia, ja jo vähän helpottaa. Kirjoittaminen ei sentäs satu, mikä onni!
Ja just tänään kun oisin ollut ihan keittiönraivaustuulella.

Mies tuli kotiin ja minä purskahdin itkuun. Se oli jo lähdössä kiidättämään mua jonnekin sairaalaan suunnilleen, mutta lähetin sen kiidättämään itsensä kauppaan ostamaan aina lääkitsevää suklaata. Sitä voi hyvin syödä purukaluston sillä puolella, jossa ei ole reikää.

Hitto että elämä voikin olla välillä vammaisaa.


Tänään vietän ISI-päivää

Kyl kyl, eikä viettämälläni ISI-päivällä ole mitään tekemistä miespuolisen äidin vastakohdan kanssa, ei.
Tänään kaikki on yhtä konditionaalia. Minun pitäisi perehtyä ensiapuopettajien täydennyskurssin materiaaliin mitä pikimmin. Minun pitäisi myös siivota työhuoneestani joulukoristeet pois. Ennenkaikkea muuta minun pitäisi tilata aika hammaslääkäriin. Pitäisi myös tilata aika fysiatrille ja ortopedille. Käteni on taas ihan supervammainen ja sille pitäisi saada jotain hoitoa.

Sen lisäksi, että minun pitäisi tehdä kaikenlaista, minun myös täytyisi, olisi pakko ja tarvitsisi hoitaa asioita ja juttuja ja sellasta.

Tälläinen isi-päivä siis tänään, mutta ei se mitään, me kolminkertaistamme sen ja mitä ikinä tänään olisikaan pitänyt tehdä, lisätään huomiseen pitämisten pottiin.

Tälläisiä nämä tiistait ovat. Sen lisäksi jostain syystä potuttaa äly paljon juuri nyt se, että anoppini jaksaa vihoitella minulle siitä, kun loppiaislounaalla en lampaana myötäillytkään kilttinä miniänä hänen länkytyksiään, vaan vastustin häntä! Mä, pahisminiäraggari!

Mies kera jokaikisen työkaverinsa, lähtee vuotuiselle "pikkujoulu"reissulleen huomenna Pyhätunturille. Viis päivää hirveää rokroudareitten örmyämistä. Sääliksi käy. Siis Pyhätunturia.


maanantaina, tammikuuta 10, 2005

Ohi ohi ohi ohi

Eka työpäivä on onnellisesti ohi, ollut jo peräti neljä tuntia. Ja olen menossa nukkumaan.
Tätäkös tämä nyt sitten tulee olemaan taas.... ehdin olla pari hassua tuntia perheeni parissa, ja nekin unen ja valveen rajamailla.
No ei varmaan, alku aina hankalaa ja viime yökin oli varsin vähäuninen ja työpäivä alun hiljaisuuden jälkeen varsin vilkas.
Excelöin eilisiä lahjoituksia, joita julkkikset ottivat vastaan maikkarin hyväntekeväisyysjutskassa, johon liittyi siis se Länsiareenan konserttikin.
Jumalauta että osaa olla huonokäsialaisia kirjoittajia. Tässä kohtaa propsit lähtevät Simo Frangenille, Arttu Harkille ja Anna Hanskille. Heillä oli ainoat selvät käsialat. Semiselviä oli sitten opetusministerillämme, Haatainenkossenyton, Eija Ahvolla ja en nyt muista kellä, mutta suurin osa oli sellasta harakointia, että kryptologin kyvyistä ois ollut apua.
Yksikin yritys oli kirjattu siten, että en saanut sitten millään kevätjuhlakuviolla oikeaa nimeä arvottua sille firmalle, kunnes Fonectan Finderi avitti sen verran, että hokasin varovaisen arvioni olleen vissiin jokaisen kirjaimen kohdalta väärä. Uujea.

Mutta nyt sitten sinne nukkumaan. Kaunista yötä.

Sorvaten ja viilaten

Kolmeviikkoinen loma on nyt takana.

Nukuin viime yön ihan äly huonosti. Jännitin varmaan herätystä, mielessä pyöri kaikkea tyhmää ja tuuli ulvoi nurkissa niin, että pelkäsin myös sitä, pääseekö mies kotiin Länsi-autoareenalta vai viekö tuuli satakiloisen melkein parimetrisen jässikän mukanaan.

Täällä sitä nyt kuitenkin ollaan. Metro- ja ratikkamatkat meni jossain huurussa, koska mikään erityinen ei ärsyttänyt. Täällä on hiljaista kuin huopikastehtaassa. Liekö katastrofiväsymystä ilmassa tai tyyntä myrskyn edellä tai tyyntä myrskyn takana tai jotain. Pomolla on kuulemma kuitenkin taas putki päällä, eikä sitä täällä näy. En tosin kauheasti kaipaakkaan.

Tavallaan kuitenkin ihanaa, että arki on taas alkanut. Yleensähän sitä "pestään arjen pölyt pois" esim perjantaisin, mutta minä hinkkasin itseäni eilen perusteellisesti saunassa ja pesin lomanihkeyttä itsestäni.

Katsoin tietty myös Apua Aasiaan konsertin. Muutamia huomioita siitä:
Kirka Babizin on varmasti noin huonoin laulaja Suomessa, Irina on livenä yhtä hirveä kuin levyltäkin ja viimeinen loppulaulu kuuluu mielestäni hautajaisiin. Tuossapa pikaanalyysi ohjelmasta.


sunnuntaina, tammikuuta 09, 2005

Tehoton Erwin

Ei osunut myrskytuulet kunnolla kohdalleen täällä periferiassa. En tietenkään mitään tuhoja ja onnettomuuksia kaivannutkaan, mutta kun tästä nyt niin kovin etukäteen varoiteltiin, niin odotin kyllä jotain vuosituhannen luonnonnäytelmää.
Paljon rajummin täällä nurkat vinkui ja puita katkoontui joulun alla. Mikä lie adventtimyrsky sitten olikaan se nimeltään.

Juuri tällä hetkellä voisin tehdä vanhimmasta koirastamme rukkaset tai jotain. Mikä ihme vanhuuden vipi sille on oikein iskenyt, kun se on eilisen jälkeen kussut kahteen eri sänkyyn! Hemmetti, kun pentukin on jo sisäsiisti, niin nukkumaanmennessä koirankusenhajuiset yllärit sängyssä saa adrenaliinit kohisemaan siihen malliin, että siinä jää Erwinkin toiseksi. Jostain kai tuo osoittaa mieltään, mutta mistä.. siitä meillä ei ole aavistustakaan.

Mies on tehnyt kolme päivää duunia tämäniltaisen Apua Aasiaan- konsertin takia Länsi-Autoareenalla. Tietenkin avustusjutskat on hyviä, ymmärrettäviä, ihania, kunniallisia, hyveellisiä ja mitä kaikkea. Mutta anteeksi nyt vaan, minä en voi välttyä sellaiselta ajatukselta, että nämä avustustempauksetkin kilpailevat siitä, että kellä on suurin, kaunein ja tuottavin tapahtuma.

Nämä näkyvimmät tapahtumathan ovat siis televisiokanavien järjestämiä tukikonsertteja. Loppiaisen aikoina tuli jo TV1:n ja TV 2:n yhteinen taltiointi, joka oli suht minimaalisin puittein järjestetty studiotaltiointi. Esiintyjiä oli laidasta laitaan, Kirkasta Irinaan ja Pepe Willbergistä Lea Laveniin. Ehkä siis hiukan iäkkäämpää kansanryhmää kosiskeltiin näillä artisteilla.

Tänään sitten MTV3 kantaa kortensa avustuskekoon, SPR:lle, ja esittää suorana tukikonsertin Länsi-autoareenalta, jossa esiintyykin sitten jo vähän popimpaa artistia, kuten Hanna Pakarainen! Muita en nyt millään muista, mutta jotain Idols-tyyppejä siellä ainakin esiintyy.

Mutta missä on Neloskanava? No järjestää tietenkin kaikista suurimman ja kauneimman ja hyväntekeevimmän konsertin Hartwall-areenalla. Esiintyjinä siis kaikista suurimmat ja kauneimmat- Him ja Rasmus! Ja tuotto toki SPR:lle tästäkin tukikonsertista.

Jos Sub-tv tai joku vastaava vielä järjestäisi hyväntekeväisyyskonsertin, niin siellä sitten esiintyisi varmaan itse Elvis.

Huomenna alkaa sitten arki. Minua jännittää mennä työpaikalleni.
Tunnen itseni jotenkin rikolliseksi, kun olen lomaillut kolme viikkoa. Olkootkin, että jäin lomalle, ennenkuin mistään katastroofista oli tietoakaan ja että ilmoitin myös olevani käytettävissä, jos maailmalla jyrisee, murisee tai kolisee.
Kukaan ei soittanut. Eli mua taitaa vaan harmittaa se, etten olekaan korvaamaton henkilö :D

lauantaina, tammikuuta 08, 2005

Sunnuntai sunnuntain perään.

Juttelin äsken tyttäreni kanssa. Tämä pitkä joululoma, ja varsinkin uudenvuoden jälkeinen löysäily on saanut kaikki päivät tuntumaan sunnuntailta. Eilen oli sunnuntai, tänään on sunnuntai ja yllättäen huomennakin on sunnuntai. Puhumattakaan kaikista muista sunnuntaista, joita viikkoihin on mahtunut.
Samanaikaisesti odotan töihin paluuta, ja kammoksun sitä. Ehkä kumminkin odotan, koska koulutkin alkavat samana päivänä. Tulee vähän ryhtiä tähänkin joukkioon.

Esikoiseni täytti siis 18. Nyt minulla on ongelmana se, etten todellakaan tiedä, miten minun pitäisi tähän asiaan suhtautua. Ei tälle lapselle minun näkökulmastani katsottuna tapahtunut yhdessä yössä mitään konkreettista. Poika itse sanoi tajuavansa, että tunnen näin. Eikä hänestä ole mitenkään noloa, jos entiseen malliin illalla tiedustelen soittamalla, että onko kaikki hyvin ja silleen. Mutta jotenkin ihmeellisessä ristiriitaisuuden aallokossa tunteet kelluvat tässä(kin) asiassa.
Kai se sitten niin on, että niin kauan kun hän täällä saman katon alla elelee, minulla on oikeus tietää, missä hän liikkuu ja aikooko kotiutua?

Noh, toinen asia, mikä on eilisen jälkeen erityisesti kaihertanut mieltäni on tieto, että lempiystäväperheemme kuopus, 10-vuotias tyttö, on sairastunut masennukseen :/ Vieläpä sellaiseen laatuun (jos niillä nyt eri laatuja on?), joka vaatii pikaista avunsaantia, koska tällä lapsella on itsetuhoiset ajatukset. Hän oli ilmaissut äidilleen, että jos asiat alkavat menemään yhtään huonommin, hän menee asuinpaikkakuntansa vesitorniin ja hyppää sieltä alas :( Lisäksi hän oli ihmetellyt, miksi Aasia-asiaa vatvotaan koko ajan, koska "sehän oli ihana asia niille ihmisille jotka kuolivat, nythän niillä on kaikki hyvin".

10-vuotias..

perjantaina, tammikuuta 07, 2005

Arjessa on imua

Tai ainakin luulen niin.
Vai millä sitä muutoin perustelisi sitä, että viimeisen lomapäiväni kunniaksi heräsin jo kuudelta. Yritin toki väkisinmakuuttaa itseäni vielä senkin jälkeen, mutta jotain puoli seitsemän maissa annoin periksi ja nousin kahvinkeittoon.

Unettomuudelleni löytyy kyllä pari konkreettista syytä. Mietin elämän tärkeitä asioita, kuten verhojen silittämistä ja terassilla lojuvien jätesäkkien roskikseen viemistä. Tälläisiä elämää suurempia juttuja nääs.

Noh, kello on jo kohta kymmenen, ja mitään en ole tehnyt. Lukenut Hesaria paperiversiona ja Ilta-sanomia nettiversiona, lukenut muutamaa blogia, ihmetellyt maailman menoa ja kuulostellut kroppani kuntoa. Hermoni ovat tiukalla :/ Enkä siis tarkoita niitä hermoja, jotka menevät tuolla pääkopan alueella silloin kun hermostuu. Helkatti.

Jos niitä verhoja menis sitten silittämään...

torstaina, tammikuuta 06, 2005

Joulu on jo varastossa

Joulu alkaa pikkuhiljakseen katoilemaan kotinäkymästämme.
Joulu on muuttanut varastoon odottamaan ensi joulua.
Joulu on muuttanut tietyiltä osin myös pölynimurimme pölypussiin, ja tunnetustihan joulun muistoja löytyy vielä juhannuksenakin jostain lattialistojen uumenista.
Joulu on huomiseen mennessä kokonaan mennyttä, kun asennan kaikki Marimekot takaisin ikkunaan ja piilotan viimeisenkin punaisen tekstiilikappaleen piirongin laatikkoon.

Selvittiin mummon ruokailusta mitenkuten. Kummasti se ruoka sitten maistui suunnilleen juuri heränneille lapsille.

Tänään on eilisen huominen

Onpas railakas olo ihan vaan siitä syystä, ettei ole krapulaa.

Tämä alkuvuosi, jota siis kaikki viisi kokonaista päivää on jo takanapäin, on ollut kyllä kaikinpuolin kovin kummallinen.
Krapulat nyt on itseaiheutettuja olotiloja, ja niitäkin on tullut podettua jo kaksi näinä muutamana alkuvuoden päivänä.
Epämääräinen paha ja vellova olo on möyhentänyt kroppaani, en voi millään mittarilla laskettuna sanoa, että lomani olisi ollut kovin nautinnollinen.

Toki ja tietenkin tiedän, että kun arki taas palaa ja tuolla sitä tarvotaan pimeydessä kustannuspaikan ja kodin väliä, niin näitäkin joutilaisuuden päiviä varmasti sitten kaipaa, mutta se mitä minä nyt kaipaan on jonkunlainen rytmi ja ryhti tähän vetelehtimiseen.

Nukuin kaksitoista tuntia putkeen, lapset nukkuvat vieläkin, anoppi kiukuttelee kun en suostunut hänen ehdottamaansa ruokailuaikaan. Menemme siis mummolle syömään, mutta emme todellakaan yhdeltä niinkuin hän ensin ehdotti. Eikä kahdeltakaan, eikä puoli kolmeltakaan.
Lomalla meidän lapset nukkuu aina pitkään- koska myös valvovatkin myöhään. Onko se nyt niin vaikea ymmärtää, ettei raskas lihakastike maistu heti herättyä, tai että en minä ainakaan viitsi alkaa kakaroita edes herättämään vaan sen takia, kun mummon ruoka-ajat niin vaativat.

Tänään ajattelin sitten pikkuhiljaa purkaa joulun pois tästä talosta. Se olkoot sitten se ensimmäinen askel kohti arkea ja "normaalielämää".

keskiviikkona, tammikuuta 05, 2005

Taaskaan en ikinä koskaan enää milloinkaan

Esikoisen synttärikarkelot olivat eilen hupaisat.
Meitä wanhuksia oli koolla kymmenkunta kappaletta. Harvoin tulee näitä ihmisiä tavattua edes erikseen, saati sitten että kaikkia yhdessä.
Teinejä olikin sitten puoli baarillista, mutta ei se mitään.

Kaikki oli siis oikeinkin kivaa ja pilettäminen jatkui aamuviiteen. Heräsin tänään puoli neljältä (15.30) eikä elämä tuntunut yhtään kivalta siinä vaiheessa...

Mä taidan ihan tosissani harkita alkoholin juomisen lopettamista kokonaan. Nämä krapulat käyvät kerta kerralta kamalimmiksi. Mä olen sairastanut a-hepatiitin, joka on maksasairaus. Ihan varmasti siitä on jäänyt jotain tonne maksaan, ja mä kuolen viinaan jos ikinä enää juon.
Jos mä en osaa pitää hauskaa ilman viinaa, niin se on voi voi. Ehkä mä opin edes teeskentelemään hauskanpitoa?

Eiliseen seurueeseemme kuului mies, joka on ollut viisi vuotta juomatta. Ihan vaan omasta tahdostaan lopetti paikoittain aika kovankin viinan kanssa tinttaamisen hän. Alkuun oli kuulemma ollut outoa istua baarissa selvinpäin, ja se viinan tyrkyttäminen ja tuputtaminen oli ollut kuulemma aika hirveää. Oli kuulemma pakko välillä feikata, että lasissa on alkoholia, vaikkei ollutkaan.

Suomalaisilla on kummallinen veljet-keskenään fiilinki aina sillion kun on viinasta kyse. Juomaseuralaiselle ollaan halukkaita lainaamaan vaikka kuinka paljon rahaa, kunhan se vaan pääsee ryyppäämään, eikä rahapulaan vedoten jää kotiin nuokkumaan. Miksei samanlainen solidaarisuus pädekkään enää silloin, jos jollain on pulaa ruokarahoista? Sama pätee sitten tarjoilemisten kanssa. Monesti lasi ei ehdi edes tyhjentyä, kun täysi samanlainen on vaan jonkun toimesta ilmaantunut eteen. Kato ettei kuivin suin tarvi..

Viina on siis viisasten juoma, ja minä en selkeestikään ole mikään kovin viisas. Pitäisi varmaan nähdä joku yököttävä videointipätkä itsestään, jossa silmät kiiluen ja naama turpeana lipitän kaljaa, toista kaljaa, kolmatta kaljaa..... Hyi helvete.

Nyt loppu juominen siis. Ainakin seuraavaan kertaan saakka.


tiistaina, tammikuuta 04, 2005

Asiat saavat mittasuhteen oikean

Nyt loppu tämän ämmän märinät.
Kuten niin tyypillistä tässä viimeisen viikon aikana, sain tänään puhelun, joka alkoi sanoin: oliko siellä ketään sinun tuttujasi....?
´
Tämän kysyjän tuttuja oli. Äiti ja kolme lasta kateissa, isä palannut Suomeen ja tyhjään kotiin. Siis.. ei tälläiseenkään löydy sanoja, ei tunteita, ei ole mitattavissa sen isän tuska.

Tuo jotenkin laukaisi jotain. En minä suremista lopeta, mutta kuitenkin. Eteenpäin on mentävä, vaikka paskaa tapahtuu.

Sain siivottua jotenkuten, nyt menen suihkimaan ja sitten bilettämään. Niin kerta.

Tänään tunnen itseni wanhaksi

Esikoiseni täyttää tänään 18. Täysi-ikäinen. Aikuinen. Voi kamalaa, voi hirveää, arvaatkaapa vaan kuinka tunnen itseni vanhaksi?

Tämä tänään täysi-ikäistynyt poikamme haluaa jakaa juhlapäivänsä sekä ystäviensä, että meidän wanhuksien kanssa! Naurettiin miehen kanssa, että aikoinamme ei meidän villeihin kuvitelmiinkaan ei olisi mahtunut ajatus baari-illasta omien vanhempiemme kanssa. Ehei, se yksi, joka näistä vanhemmista enää on elossa, ei tiedä edes sitä, että me poltetaan tupakkaa. Ja juodaan joskus viinaa!

Tänään entisessä vakipaikassamme (muuttomme jälkeen olemme harjoittaneet enemmänkin vain kalsari- ja saunatakkikännejä) kokoontuu siis sekalainen seurakunta, joka koostuu pojan täysi-ikäisistä kavereista, kummeista, vanhemmista ja muistakin meidän ikäpolvemme edustajista, joilla on jonkunlainen rooli poikamme elämässä. Huisia.

Minun on valitettavasti palattava vielä aiheeseen Aasia. Olen ihan tosissani miettinyt, onko tämä katastroofi ollut vaan joku oivallinen excuse minulle surra jotain omaa patoutunutta suruani, jota en osaa käsitellä, jota en edes välttämättä tiedä... Jotain alitajunnan syvyyksissä piileskelevää traumaa siis.
Tänään lehdessä SPR:n viestintäjohtaja (työtoverini siis) kertoi, että tämä suru saattaa temmata mukaansa sellaisiakin ihmisiä, joilla ei ole ketään omaisia tai ystäviä osallisena tapahtuneessa. Mutta kun itsellä on iso perhe, riittää kun lukee perheiden hajonneen, vain lapset säästyivät/vain aikuiset säästyivät/kukaan ei säästynyt/ .. monenlaisia surullisia variaatioita siis on..
Se vaan koskettaa.

Mutta tänään vietetään juhlapäivää, ihmiset on kummissaan. :)

maanantaina, tammikuuta 03, 2005

Arki on taas.

Vaikka olenkin jouluhässäköitsijä numero yksi, niin tänään lähtee ainakin osa joulukoristeista odottamaan ensi kertaa.
Koska tässä vaiheessa koristeet, jotka vielä vähän aikaa sitten näyttivät maailman kauneimmilta ja tunnelmallisimmilta, tuntuvat nyt vain tunkkaiselta krääsältä.

Tänään katsoin Huomenta Suomea, vaikka ennemmin olisin ampunut Lauri Karhuvaaran. Se on kyllä eri kauhee ukko. Ehkä ihan hyvä toimittaja, mutta sen habitus on muuten jotenkin kovin vastenmielinen.

Mutta hyvä oli että katsoin. Ohjelmassa esiintynyt täti kertoi, että meillä onnekkailla, joita tämä kriisi ei koskettanut henkilökohtaisella tasolla mitenkään konkreettisesti, saattaakin olla nyt just hankalampaa kuin järki määrää. Ei se syyllisyyttä ole, en minäkään nyt niin hullahtanut ole, että kokisin syyllisyyttä siitä, että olen täällä turvassa kun joku muu ei ole... Mutta se on tätä informaatioähkyä ja siitä johtuvaa pahaa oloa.

Niinkuin kerrottu, olen ottanut Aasian kriisin hyvin raskaasti. Olen viettänyt lukuisia hetkiä netissä, katsonut ruumiiden kuvia (en itsekään osaa selittää että miksi), käynyt kaikenlaisilla sivuilla ja valitettavasti myös ääliöitä ja idiootteja imbesillejä täynnä olevilla keskustelupalstoilla.
Olen myös katsonut varmaan noin kaikki ylimääräiset ja alimääräiset uutislähetykset, tiedotustilaisuudet, dokumentit ja ajankohtaisohjelmat, jotka käsittelevät tätä kriisiä.
Olen miettinyt kuinka kauan tuhoalueiden jälleenrakennus mahtaakaan kestää, pääseekö paikallinen väestö koskaan jaloilleen... Ja tietenkin nämä kadoksissa olevat ihmiset- olkoot sitten suomalaisia tai ruottalaisia tai minkämaalaisia tahansa.. En pysty kykenemään tajuamaan sitä tuskan määrää, mikä epätietoisia omaisia ja ystäviä koettelee tälläkin hetkellä..

Nyt täytyy vaan ottaa aikalisä, ja vähentää tiedotusvälineiden seuraamista. Näin se vaan on. Ihmeellinen on ihmisen mieli.

Viimeinen lomaviikko alkoi tänään.


sunnuntaina, tammikuuta 02, 2005

Uusi vuosi, wanhat kujeettomuudet

Vuodenvaihde sujui taas perinteitä noudattaen. Vuoden viimeisenä iltana piletimme meillä noin kymmenen vieraan kera, joimme alkomahoolia kuin viimeistä päivää, ja tämän vuoden ensimmäisen päivän vietin megalomaanisessa kankkusessa.

En taaskaan tehnyt mitään uudenvuodenlupauksia, mutta joskus voisin vielä sellaisen tehdä, että alottaisin uuden vuoden suht koht järjissäni. Eilen en sitä kyllä ollut. Surullista mutta totta on se, että minä, pakkojuhlinnan suuri vastustaja, olen viimeksi ollut uudenvuodenaaton selvinpäin joskus silloin kun olen ollut raskaana/imettänyt.

Nyt on sellainen suuren kankkuspäivän jälkeinen ihme lama päivä. Ikäänkuin kaksi sunnuntaita peräkkäin.

Korvakin on kipeä, laitoin sinne jotain puuduttavia tippoja ja nyt se on sitten puuduksissa.
Ensi viikko vielä lomaa, jihaa.