maanantaina, helmikuuta 28, 2005

Voi elämä.

Mitähän sitä keksisi..
Vaikka hiihtolomaviikko on eteläsuomessa ohitse, niin täällä töissä on edelleen hiljaista.
Olen hyvin tehokkaasti lukenut blogeja. Uusia ja vanhoja, tuttuja ja vähemmän tuttuja, uutuuksia ja vanhuuksia..

Kyllähän nyt niin on, että mulla taitaa olla tylsempi elämä kuin itse käsitänkään. Ja sen myötä myös tietenkin elämää tylsempi blogi.

Mutta minkäs hiton mä oikeastaan haluankaan voida näille tosiasioille:
- en ole niin susiruma, että jaksaisin pitää ko. aihetta blogini kantavana teemana
- en ole niin kaunis, magee, sexikäs enkä cooli, että nuokaan aiheet kovin pitkään kantais
- en omista mitään kiinnostavia riippuvuuksia. En siis ole narkkari tai pilleristi
- en omista pakkomielteitä, en bulimiaa, en anoreksiaa, en syömishäiriötä, en alkoholismia
- minulla ei ole mitään kroonista sairautta, niinkuin ei perheellänikään
- en ole homo, lespo enkä edes bi-seksuaali
- uskonnolliset asiat eivät kiinnosta
- politiikka ei kiinnosta
- urheilu ei kiinnosta
- tietotekniikka ei kiinnosta
- unista kertominen ei kiinnosta. Varsinkin muiden unista lukeminen on ehkä tylsintä. Ainakin pitkät selostukset.
- laulun sanojen pasteaminen ei kiinnosta.
- kaikki testit ja meemit on blogintäytettä, mihin tulee itsekin joskus sorruttua. Tämä uusin traktorihenki menee täysin yli. Mikä hiton traktorihenki? Olenko liian urbaani vai mikä on kun en tajuu?
- minulla ei ole mitään trendikästä tai edes kovin trenditöntäkään harrastusta
- minulla ei ole rakkaushuolia
- minulla ei ole niin merkittäviä rahahuolia, että niistä viitsisi kertoa


Korostetaan nyt vielä, että en minä noita yllämainittuja asioita itselleni kaipaa, enkä sellaisia ylenkatso, joilla jotain noista on. Mutta tarkoitan vaan sitä, että elämäni on niin keskinkertaista peruspertti-eloa, että mahtaa kiviäkin kiinnostaa?

Kutka-rotta ihossa

Ärsyttävä maanantai. Siis ei tässä nyt muuten mitään niin elämää suurempaa ärsytystä ole kuin se, että olen pukenut aamulla likaisen paidan päälleni! Siis kiesus miten noloa kun rinnuksissa komeilee ruokalista ja epätoivoinen käsipyyhe-käsisaippua-hinksuttaminen on tehnyt tahrasta kolminkertaisen siihen nähden mitä se alunperin oli.

Toinen ärsytyskynnystäni nostava tekijä on ihoni. Yleensä olen hyvinkin paksunahkainen, eikä ihooni iske mitkään talvikutinat eikä kevätrutinat, mutta tänään on jotain pistelyä havaittavissa kauttaaltaan joka paikassa ja mielikuvissa siintää haave isosta kosteusvoidepullosta ja isoista käsistä, jotka levittää voidetta selkään. Selkää nimittäin kutkattaa eniten.

Eilen oltiin kummitytön puolivuotispäivillä. Oli se ihana. Vähän meinasi vauvakuume oirehtia, mutta illalla kotona ajattelin, että ei ole mitään järkeä yrittää vauvaa saada aikaiseksi, jos ainoa motiivi siihen on, että voisi jäädä töistä pois. Aika on kullittanut kotiäitiysmuistot enkä yhtään pahaa päivää saa mieleeni nousemaan niistä ajoista, vaikka kuinka yritän kaivella.

Olen sitäpaitsi jo niin wanhakin, että pitää alkaa odottamaan ennemmin seuraavan sukupolven jälkeläisiä. Hoivaan niitä sitten.

sunnuntaina, helmikuuta 27, 2005

Terminologiaongelma

Turnauskestävä ex-kännialma täällä moi! Turnauskestävä siis siinä mielessä, että en pode karpulaa. Jee. Ehkä kiittäminen on uutta kevätuutuuskarpelaattoria tästäkin, mene ja tiedä.

Kun siis minähän täällä latteassa tavisblogissani kertoilen - ylläri ylläri- itsestäni ja perheestäni, niin nyt olen huomannut, että mulla on terminoloogisia ongelmia. Siis että miten perheenjäseniäni täällä nimittelisin. Minä nyt olen minä, minäminäminä, tuttavallisemmin mä.
Pitäisi keksiä joku blogikutsumanimi miehelleni. Vaikka mun mies on siis mun mies, niin haluaisin jonkun sketsikkäämmän nimen puoliskolleni, kuten idolillani Kaurallakin on.
Sitäpaitsi, miehiähän on jokapaikassa. Jos vaikka kerron että "mies tuli sisään ja empäs kerrokaan mitä sitten teimme", niin joku ohikulkumatkalla oleva satunnainen lukijahan voisi vaikka luulla, että naapurin mies tuli sisään.

Entäs sitten lapset.. Vanhin nyt on esikoinen, ja nuorin kuopus, siinähän ei mitään kummosempaa ole, mutta entäs nämä kaksi välimallia?
Olen tätä ennenkin pähkinyt, että millä koodeilla heistä kerron, jos siis jotain kerron. Kun on kolme tyttöä, niin pelkkä tytärettely voi kuulostaa siltä, että olen seonnut. Joku satunnainen lukija ainakin voisi luulla että nyt toi eukko kyllä kirjottaa mitä sylki sormiin tuo. Jos siis vaikka kerron näin:" Olin tyttäreni kanssa saunassa samaanaikaan kun tyttäreni siivosi huonettaan.Tyttäreni kävi sillä välin mummolla kun olimme saunassa tyttäreni kanssa ja tyttäreni saatua siivottua huoneensa tyttäreni toi mummolta tuoretta pullaa. "

Kuopus, keskipus, keskikoinen ja esikoinen? Kuopus, melkein kuopus, melkein esikoinen ja esikoinen? Eeeeiiii. Pikkutyttö, keskityttö, isotyttö ja poika? Nimien alkukirjaimet A, A, I ja E. Kaksi aata hämää ja mä olen E.

Että on mulla taas isot ongelmat, sano.

Tänään kohta jossain vaiheessa lähdetään kummityttären puolivuotisjuhliin. Ainokaisen lapsen vanhemmat vielä jaksavat juhlia tuollaisiakin :D

lauantaina, helmikuuta 26, 2005

Kännipolkkaus osa 2

Hik hei, täällä känni-alma. Eiku känni-ilma, elma.. mikä hitto mun nimi nyt onkaan.. joku kännitäti nyt anyway kuitenkin.
Tuli tosta ilmasta mieleen, että on se ilmoja pidellyt.

Yritän raivokkaasti tyhjennellä saksalaista olutta. Tää ei oo mitään Lidlistä hankittua, vaan ihan autenttista saksa kamaa. Heil Kalja! Ongelmallista on se, että yritän rennon kuulisti juoda suodaan tölkin aukosta ja toi aukaisurinkula on koko ajan klyyvarissa kiinni. Hik hei, hankalaa. Pitääkö tässä nyt vallan konservatiiviksi äityä ja lasi hakee, hä?

Mä en nyt enempää kännipolkkailekkaan. Olen tylsä ja jätän teidät ja menen harjoittamaan tylsää peppuseksiä. Tsau.

HIk.

Virtuaalikrapula

Kyllä tää polkkaaminen vaan on intensiivisesti koko kehoon vaikuttavaa toimintaa, ainakin tälläsellä laholla eukolla.
Eilen tuli muisteltua sanamuunnettuja wiisuja, muuntelemattomiakin toki. Samaten tuli niin kovia flashbackejä teinivuosien pussihalpisviinakänneistä pururadan metsikössä, että melkein tunsin sen teinihiprakan kehossani.
Ja niinhän mä sen sitten tunsinkin.
Aamulla heräsin jo ennen kasia juuri tasan tarkkaan sellaiseen tunteeseen, mikä minulla teininä oli pururatakuntoiluiltamien jälkeen. Kun paha olo piti oksentaa huoneessani olevaan kukkapurkin suojaruukkuun, ettei kukaan hokaa. Kun parin tunnin ykäämisen ja nukkumisen jälkeen keho oli taas toipunut ja valmiina uusiin koitoksiin, kuten hirveään järjestelyyn siitä, että kenet saa hakemaan kaupasta lisää teinixkuntojuomaa pururadan katveeseen.

Mutta koska minulla ei toki mitään oikeaa krapulaa ollut, niin en alkanut etsimään mitään salaista oksupaikkaa makkaristamme, vaan kahvillahan se sitten tokeni. . Nyt siivotaan kuopuksen kanssa yhteistuumin sen huonetta, koska hän ei voinut nukkua siellä viimeyönä, koska "siellä on torakanpesä". Joku ötökkä siellä oli eilen vaeltanut, joka kuopuksen mukaan oli torakka, isosiskon mukaan koppakuoriainen, toisen siskon mukaan hämähäkki ja isoveljen mielestä dinosauruksen dna: ta. Oli nyt mitä tahansa elollista, elotonta tai muinaisjäänteistä fossiilikasvustoa, niin kohta se lie pölyimurin uumenissa kaikenlaisen eliöstön hautausmaalla.

Eilen kieltäydyin baarikutsusta. Mies ei jaksanut lähteä, enkä viitsinyt lähteä pariskunnan mukaan kolmanneksi pyöräksi. Enkä muutenkaan. Perjantai-iltaisin koomailu on keskimmäinen nimeni.

Ai niin, mitäs mä täällä oikeestaan länkytän, imuriahan minä olin hakemassa.

perjantaina, helmikuuta 25, 2005

Lupokas perjantaiaamu

Perrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrrjantai!! Hip hip jee!

Aamulla herättyäni, olikin menetettyä nuoruuttaan juhliva (lukulasit ovat kuulemma vankka merkki siitä) mieheni kera kaverinsa vielä pilemeiningeissä. Kaljaa mokovat kittasivat ja kertoivat tyhmiä juttuja.

Aamuepäsosiaalisuuteni kai sitten latisti herrain meiningit, ja mieheni meni nukkumaan ja kaveri lähti kotiin. Mutta perhana, olen tottunut tiettyihin aamurutiineihin keskenäni, ja ne ovat melkeimpä pyhiä! Aivan totta hei!
Nämä rutiinit jo horjuivat näiden koko yön pilettäneiden könsikkäiden toimesta mutta suurin katastroofi oli, kun ne katkesivat tylysti juuri kun istuin Nyt-liitteen keralla vessassa ähkimässä.

Pilekaveri palasi pimpottamaan ovikelloa, johon kukaan muu ei reagoinut mitenkään, paitsi raivokkaaseen haukuntaan äitynyt koira. Ei auttanut muu
keskeyttää pyhä toimitus ja juosta pallokalsarit kintuissa ovelle. Kyllä meinasi mennä kaikki pieleen!

Täällä sitä nyt onnekkaasti ollaan ja perjantaikin on ja töitä ei ole, paitsi jotain olen saanut tuohon haalittua, kun olen koko viikon niitä tehokkaasti lykännyt tähän päivään.

Kommenttiosastossani esitettiin kysymys, että mikä minulla on Maukka Perusjätkää vastaan.
Kerronpa sen tässä, koska edelleenkin omaan kommenttilaatikkoon kirjoittaminen on minusta vähän outoa. Vähän samalla tavalla outoa, kuin että lähettäisi itselleen tekstiviestin.

Maukka Perusjätkä oli kerran samoissa (lapsen, ei omani) syntymäpäiväkemuissa kuin minäkin. Maukka oli lapsen isän kaveri, ja oli näin ollen pyydetty mukaan juhlaan.
Minulla ei henkilökohtaisesti ole herra Maukkaa vastaan yhtään mitään, mutta synttärisankarilapsen mielestä tämä oli varsin pelottava ilmestys.
Niinpä seuraavana vuonna kun oli taas saman sankarin juhlien aika, oli heidän kotiovessaan seuraavanlainen lappu kirjoitettuna (lapsen käsialalla ja pelottavilla pääkallon ym. kuvilla varustettuna):
TÄÄLLÄ ON TÄNÄÄN MAIJAN 8-VUOTISSYNTTÄRIT. KAIKKI TERVETULOA, PAITSI MAUKKA PERUSJÄTKÄ!

Niin että tästä ..paitsi Maukka-jutusta on vaan kehkeytynyt sellainen vakiosanonta, joka ei oikeesti tarkoita sitä, etteikö Maukka olisi ihan tervetullut kommenttiosastolleni kahville. Huuuh, jopas helpotti;)

Joissain blogeissa (en jaksa linkittää, olen laiska), kuten Junakohtauksessa ja ADHD-vaimon blogissa ollaan meemeilty takahuonetarjonnan muodossa.
Siippani on noiden raidereiden kanssa pähkäillyt useaan otteeseen, mutta yksi on jäänyt erityisesti mieleen.
Stewie Wonder esiintyi Helsingin vanhassa jäähallissa, ja toki ja tietenkin tälläinen vaatimuslista hänelläkin oli.
Hän halusi back stagelle ison, kokovartalopeilin. Sokea mies. :O

Sen vähäisen kokemuksen perusteella, mitä minä olen backstageilla notkunut (pääsimpäs leijumaan, pääsimpäs!!), niin ykköstoive olisi toki se, että vessassa olisi paperia. Ei mul vaatimattomana ihmisenä nyt muuta tuu mieleen. Kyllä jotkut loimulohet ja vuosikertaviinit olisi vähän kuin helmiä sioille, ainakin jos ne pitäisi nauttia esim. Tavastian takahuoneessa. Niin legendaarinen paikka kun se kuulemma onkin.

Sillä murhatulla tytöllä, joka on siis puolituttu, tai .. hmm. puolitiedän hänet, on huumehörhöilytausta. Pitihän se arvata. Mrr, saakelin kakarat kun ei pelkkä viina riitä nupin sekoittamiseen! Toista se oli minun nuoruudessani kun saatiin nohevasti nuppi sekaisin pururadan metsikössä Marlin Hölmöilevää omppuviiniä, Minttusuklaata, Porvoon lankkua, Golden Vodkaa tai Gin Lemonia ryystäen. Nih.

torstaina, helmikuuta 24, 2005

Murha tuttupiirissä

Luin aamulla jo Hesarista, että nuori neito oli Laajasalossa murhattu kotonaan.
Kuten niin tyypillistä minulle on, tuijotin vaan osoitetta, että mahtaako olla sama talo missä yhdet tuttavani asuvat... Oli uhrin nimikin mainittu, mutta mikään kello ei kilkattanut jähmeissä aivoissani.
Töissä vilkaisin iltapäivälehdet. Murha oli tietenkin lööpeissä asti, lehdissä sitten oli uhrin kuvakin ja mitä lie. Mikään kello ei kalkattanut jähmeissä aivoissani.
Tulin kotiin, ja mies kertoo melkein heti että "se murhattu tyttö on Samin isosisko". Jo alkoi kello kilkattamaan. Jähmeissä aivoissani.

Niinhän se on. Sami on poikani kaveri, ja tunsi tietenkin tämän siskonkin. Ei tämä uhri minulle mikään hyvä tuttu ole, mutta kuitenkin.

Poikani kavereineen istuvat tuolla suht järkyttyneinä. Mustasukkaisuusdraamasta tässäkin kai on kyse. Hitto. :(

Pyörremyrskyn jälkeen on poutasäääääää

Huh huijaa, vähintään tunti vielä tehokasta peukaloinpyöritysaikaa jäljellä.

Yhtä asiaa en jaksa lakata ihmettelemästä. Ja se on sellainen asia, että kun minulla noita omia jälkeläisiä on neljin kappalein, niin ilmeisesti se on muulle kansalle signaali siitä, että minä olen erityisen lapsirakas, ja että rakastan kaikkien lapsia aina ja jokapaikassa.

Mutku ei se juttu ihan noinkaan mene. Minulla on välillä tosi paljon sietämistä omissanikin (joko kollektiivisesti kaikissa tai yksittäiskakarassa- tilanteesta riippuen) välillä taas ihan yhtälailla voisin syleillä koko maailman lapsia ja aikuisia ja eläimiä ja autoja Love, Peace and Understanding - t-paidassani, kukka hiuksissani ja varpaat paljaina. Mutta mikään automaagioletus se ei ole..

Tänään ahkeran peukalonpyöritykseni keskeytti pyörremyrsky. Juu-u. Koska siis olen lapsekas ihminen, niin toki ja tietenkin ja tottakai halusin"hoitaa" kahta työkaverin täystuhoa sillä välin kun äiti hoiti kerroksissa vähän asioita.

Tulihan sitten samoin tein uusi keväinen boheemi-ilme tännekin. Värikopioita otettiin käsistä, naamoista, saksista, pipoista... Jokaista tavaraa hiplattiin ja kuskattiin johonkin. Ei tuo nyt vielä mitään, mutta kun pienempi kaveri päätti alkaa kuskaamaan itseään pahvilaatikossa nokkakärryillä, niin siinä kohtaa olin jo revetä naurusta ja vähän raivostakin siinä sivussa. Se ei nimittäin ollut mikään maailman vienoäänisin suoritus se.

Toinen asia mikä on tänään minua ihmetyttänyt on miehen avuttomuus jossain asioissa.
Siis tässä tapauksessa puhun omasta miehestäni.

En äkkiseltään pysty keksimään mitään sellaista vehjasta, mitä mies ei pystyisi korjaamaan tai ainakin selvittämään mikä siinä on vikana. Se osaa remontoida, tehdä ruokaa, pestä ikkunoita, korjata autoa, miksata bändejä, ajaa rekkaa.. No siis vaik mitä.

Mutta annas olla kun pitäisi mennä vaikka optikolle, kun ei lukeminen tahdo enää sujua normaalinäkimillä- eli omilla silmillä.
Sain puhelun : "mitä mun pitää tehdä, minne mun pitää mennä, mitä mun ptiää sanoa, sattuukse se, maksaako näöntarkastus, paljonko rillit maksaa..."

Heh hee. On se rankkaa.

Kevätuudistus

Ja taas tyhjänpanttina täällä sorvaamossa kökötän. Mutta ei se mitään, meillä oli kotona eilen kivaa. Teimme miehen kanssa ah niin trendikkäitä
kevätdekoreerauksia kodossamme.

Olohuoneemme on yleensä kymmenkunnan (omat ja kaverit) kakaran valtaama, ainakin silloin kun kulttisarja Salatut Elämät tulee telkusta. Eilen minä ja mies valtasimme olkkarin. Muutoskohteenamme olivat nojatuoli ja sohva.

Mies parkkeerasi itsensä nojatuoliin ja minä makasin sohvalla- koko illan! Mikä uudistus! Ei nahistelevia kakaroita, ei ruokatarvikkeita pöydillä, ei karkkipapereita. Olohuoneen kaaos vaihtui kahteen kuorsaavaan mursuun! Mikä muutos!

Pallokalsareista selvisin tänä aamuna kunnialla, ja onhan se jo sentään jotain.

Ja arvon Kaura ja Ammu. Kahvitarjoilu järkätään tänään omalla sisäänkäynnillä varustetussa kommenttilaatikkoyksiössäni. Tervetuloa!
Kaikki muutkin on tervetulleita. Paitsi Maukka Perusjätkä.

keskiviikkona, helmikuuta 23, 2005

Nolon tilanteen täti

Taas on yksi turhista turhin työpäivä melkein loppuun lusittu.
Ärsyttää tälläinen läsnäolopakko. Mielummin räkisin kattoon himassa, kuin täällä.

Täällä ei tapahdu mitään, ei sitten niin yhtään mitään. Olisin näiden kahden työpäivän aikana ehtinyt suorittaa kansantanhukirjekurssin tai nyplätä pitsistä mattoja tai mitä kaikkea, mutta ei täällä pysty keskittymään tuollaisiin. En, vaikka hautakammiossakin on varmaan vilkkaampaa kuin täällä tällä hetkellä.

Mutta eilen oli kuulkaa juhlavaa! Kun raahauduin kotiin, oli kaksi tuntia saunassa istunut puhtoinen mies kokkaamassa ruokaa, jääkaappi notkui elintarvikkeita ja sekalaisen sälän kaappi halpaa viinaa. Jeh. Nautin tosin vaan hyvästä ruuasta, skumppaa tissutin virtuaalisesti Ohi Ammutun
kommenttilootassa. Hik!

Nyt ramaisee hillittömästi. Ei tosin johdu työnpaljoudesta siis se. Aamulla tapahtui pieni ympäristökatastrofi täällä. Olin ängennyt farkkujen alle sellaiset ah niin eroottiset pallohousut, jotka ovat kyllä pyjamanhousut, mutta tänään ne toimittivat pitkien kalsareiden virkaa. Menin niitä sitten tuonne omaan yksityisvessaani riisumaan, mutta kesken housujenvatkaamisen huomasin, että minuahan peijooni sentään pissattaa.Pestessäni käsiäni, harjasin myös hiukset ja irvistelin peilikuvalleni.

Näinkin monen toiminnan tuoksinassa unehdin, mitä alunperin olin vessassa tekemässä ja niinpä esiinnyin ainakin vartin täällä ne yökkärihousut jalassani. Onneksi niitä ei nähnyt kuin yksi ihminen, ja sekin on niin hörhö, että tuskin huomasi asustuksessani mitään kummallista. Aijaijaijai. No ei se mitään, kerrankos sitä. Onneksi ne oli edes pitkät kalsarit.

Nyt minun pitäisi mennä änkeämään ne takaisin säärieni suojaksi. Tää talvi on niin kuvottavaa aikaa kun pitää vaatteiden kanssa rehata puoli päivää, ennenkuin voi ulostautua ovesta.

Ja ainahan on olemassa sekin vaaramomentti, että lähden tonne ratikoimaan ja metroilemaan pallokalsareissa. Pitänee keskittyä asiaan nyt oikein perinpohjin.

tiistaina, helmikuuta 22, 2005

Minäminäminäminä-meemi

10 vuotta sitten minä...
1. Olin kotirouva (hoitovapaalla). Se oli ihanaa aikaa.. Ei sitä tietenkään silloin aina osannut kauheasti arvostaa, mutta jälkeenpäin aika on todellakin kullittanut muistot.
2. Asuin kerrostalossa ahtaasti. Neljä huonetta ja keittiö voi kuulostaa isolta asunnolta, mutta sitä se ei ole kuudelle henkilölle. Muutimme asunnossa kaksi kertaa makkarimme paikkaa jotta lapset saisivat omaa tilaa ja lopulta ajauduimme olkkariin parvelle.
3. Olin vain muutaman lemmikkieläimen "äiti". Silloin meillä oli vaan kääpiöhamstereita ja kani. No, ei sinne muuta olisi mahtunutkaan. (paitsi mahtui sinne sitten yksi koira myöhemmin)

5 vuotta sitten minä...
1. Olin saattanut äitini, serkkuni ja tätini hautaan kuukauden välein. Serkku oli äitin hautajaisissa ihan hyväkuntoisena, mutta 10 päivää sen jälkeen kuolo vei.
2. Olin takaisin työelämässä, ja täällä olen edelleenkin.
3. Muutin rivariin. Neliömäärä melkein kolminkertastui. Oma makkari tuntui alkuun ihan luksukselta, ja onhan se sitä toki vieläkin.
Hieroimme tuosta asunnosta kauppaa yli puoli vuotta. Tämän puolen vuoden aikana mieheni sai mm. avomurtuman jalkaan.

3 vuotta sitten minä..
1. Tulin käsivammaiseksi. Olen sitä osin vieläkin, mutten paljookaan.
2. Omistin kouluhaluttomuutta potevan lapsen. Huh, se oli rankkaa. Silloin tuli menetettyä usko kaikkiin kukkahattutäteihin, ainakin koulukuraattoreihin. Asiat kun ei yleensä koskaan voivottelemalla parane.
3. Harkitsin ekan kerran tissien pienennysleikkausta. Jos se onnistuisi ilman leikkausta, olisin tehnyt sen jo.

Vuosi sitten minä..
1. Aloitin bloggaamisen. Tammikuussa 2004.
2. Tapasin bloggaajia livenä. Kuukkeligaalassa.
3. Koin hyperiloa kun kouluhaluton lapsi olikin taas kouluhalukas. Kun otin ohjat omiin käsiini, ja jätin kaikki kukkahattutädit toimistoihinsa voivottelemaan, niin asiat järjestyivät. Ja ovat kunnossa edelleenkin.

Tähän asti tänä vuonna minä...
1. Olen ollut kolme kertaa kännissä. Ei kai tätä tarvi enempää selittää?
2. Olen kirjoittanut paperista päiväkirjaa joka päivä. Ja sen vuoksi muistankin sen, että olen ollut tänä vuonna kolme kertaa kännissä. Voisin myös kertoa kaikki ruuat, mitä meillä on kotona laitettu ynnä muuta kiintoisaa.
3. Olen ollut ehkä eniten kotona kuin ikinä. Tällä saattaa olla yhteys kohtaan 1.

Eilen, tänään ja huomenna minä...
1. Iloitsin/iloitsen mieheni kotiinpaluuta
2. ------------------- ----------------------
3. --------------------------------------.
Toivon, ettei etukäteen hehkuttamani miehen jälleennäkeminen lässähdä johonkin tyhmään..
Minä kun oon sellanen enemmän spontaanin toiminnan nainen. Olen sitä mieltä, että jos ei mitään odota, ei voi pettyäkään, ja parhaat jutut sattuvatkin näin ollen odottamatta.

Mut en mä usko. Että mikään pieleen menee.

Ihan paras tiistai

Huolimatta siitä, että minulla oli liudennettu erä kudetta ylläni talsiessani aamupakkasessa metroasemalle, askeleeni olivat kevyet ja innosta lähes pomppivat.
Näin ne mielialat vaihtelee, vastahan minä illalla olin kuin myrskynmerkki ja kirjoitin vihapostauksen vatkaavista puuhapete-ihmisistä. Nyt niitä ois voinut olla vaunu täynnä- ei ärsytä mikään.

Mies soitti aamulla kello 7.15. Se on nyt Suomessa \O/. En ole uskaltanut oikein kunnolla hehkuttaa sen paluusta, kun inhorealistina tiedän, että vaikka mitä mutkia voi aina matkaan tulla. Jihaa, jipii, ihanaa, ihkua, fantsua!

Tämä kaksi ja puoliviikkoisjakso, minkä mies oli matkalla, tuntuu ihan kolmen vuoden pituiselta. Vaikka aika tunnetusti menee nopeasti, kaksi ja puoli viikkoa on ihan pieni aika ihmiselossa, niin silti.

Paras tiistai tänään.

maanantaina, helmikuuta 21, 2005

Kuole paska puuhapete

Jos aivojeni raivolohkon ylälaatikosta kaivamani kuvittellinen Jatimaticci olisi ollut oikea, olisi metrossa vastapäätä istunut öyhöttäjä ollut satakertainen vainaa, ja minä huomisissa lehdissä luokiteltuna samaan kastiin kuin se taannoinen kirvesmiesmurhaaja.

Niin monet monet asiat ja seikat sitten saattavat ärsyttää joukkokuljetusvälineissä. Nämä änkeäjät, tunkeajat ja mahtailijat ovat tietenkin yksi joukkio, mutta toinen iso ärsyttäjäjoukko on sellaiset puuhapetet, jotka KOKO matkan ajan toimittavat jotakin kummallista vatkaamisoperaatiota.

Tänään tälläinen oli mies, joka iski ison kaupan paperikassin viereensä penkille, toisen laukun syliinsä ja sitten se vatkaus alkoi. Se rapisteli paperikassiaan koko ajan, kun kaivoi sieltä matkaevästä. Joka toki noin vartin matkalla on ymmärrettävää. Sitten laukusta kansio esiin, povarista kynä, toisesta povarista kännykkä, kolmannesta povarista silmälasit, kassista evästä raivokkaan rapinan säestyksellä, sitten lasit taskuun, sylilaukusta joku lehtiö esiin, paperikassista evästä, hanskat lattialta ylös, kännykkä povariin, evästä kassista, kansio takas laukkuun, kynä povariin, nenäliina taskusta, kansio esiin laukusta, evästä kassista.
Ja tämä kaikki siis oikein silleen tosissaan touhuamalla.

En tarkoita, että metrossa pitäisi istua kuin sipit ripillä tai seisoa kuin kyrpä häissä, mutta joku tolkku pitäisi kaikenmaailman turhanaikaisella puuhastelullakin olla. Ei tämäkään puuhapete siis saanut mitään muuta aikaiseksi, kuin jotain suuhunsa tungettua sieltä kassista. Muuten se vaan vatkasi.

Noni. Tulihan tämäkin järistyttävä asia nyt purskahdettua ilmoille.

Kotona odotti toinen kuvittellisen Jatimaticin kaivelukeikka aivolohkon ylälaatikosta. Lapset eivät olleet tehneet mitään niistä asioista mitä olin pyytänyt. Sain primitiivi-huutoraivokohtauksen, ja kun palasin kaupasta, oli kaikki asiat hoidettu. Kannatti siis primitiivi-huutoraivota.

Onneksi mies tulee huomenna. En jaksaisi enää päivääkään olla ilman sitä täällä. Täähän on vähän niinku polttareita viettäs. Vika ilta poikamiesnais-sinkku-vanhapiika-keikkaleski-kaksinhuoltajayksinhuoltaja- rouvana.
Jipii.

9 havaintoa tästä aamusta

1. Heräsin tasan puoli tuntia sen jälkeen kun olin läväyttänyt herätyskännykän suoraan kiinni, kulkematta torkkuherätyksen kautta.
2. Huomasin, että aamutoimet sujuivat varsin huljakkaasti, kun myöhäisen iltasuihkun ansiosta ei tarvinnut käydä suihkussa muuta kuin vähän huuhtomassa yötä itsestään.
3. Aamutoimet sujuivat muutenkin omituisesti, kun ei niitä säestänyt lasten herätyskellojen piipitys eikä aamuäreät ipanat.
4. Mun lempikengät on taikaisat! Ne on aina sopivat, oli jalassani sitten millaiset villasukat, ohkasukat tai ei sukkia ollenkaan.
5. Kun lähdin töihin, oli ulkona valoisaa ja linnut lauloivat.
6. Metrossa oli todella tyhjää.
7. Ratikasta oli jäänyt vuoro väliin, ja tietenkin paikalle rymisteli museokoksivaunu. Siellä ei ollut todellakaan tyhjää.
8. Töissäkin taitaa olla hiljaista. Ei oo puhelin soinut eikä ovi käynyt.
9. Minulla on mukava olo.

sunnuntaina, helmikuuta 20, 2005

Humppa hei

Tärväsin koko saakelin päivän tämän läävän kunnostamiseen.
Miten tää voi aina olla samanlaisessa kaaoksessa.

Ehkä se on se, että kun tavarat, kamat, roinat ja asiat jakautuvat tasaisesti koko taloon, yleisvaikutelma on ihan siedettävä. Mutta sitten kun alkaa kokonaisvaltaisesti kokoamaan sitä tavaramäärää, tuntuu ettei siitä eestaas, ympäri ja takaisin laukkaamisesta tule loppua.

Jätin imurointi, pyykki ja jotain järjestelyasioita huomisille hiihtolomakkaille.

Onneksi mua oottaa ihanan puhtaat ja raikkaat petivaatteet sängyssä. Ainoa vitsaus piilee siinä, että minun pitäisi vielä raahautua suihkuun. Ihan pakkorako on kyseessä, koska tossa jossain vaiheessa iskin väriainekset päähäni. Ei nämä päässä viitsi nukkumaan mennä.

Kerran kyllä menin. Oli appiukon hautajaisia edeltävä ilta, ja päätin värjätä jollain hillityllä ja hartaaseen hautajaistunnelmaan sopivalla värillä pääni. Hiukseni olivat silloin aika kirkkaanpunaiset, ja päätin jotain ruskeaa iskeä päälle, etten oo liian räikeä.

Ruskean värin imeytymistä ootellessa nukahdin sohvalle. Josta heräsin noin 8 tuntia myöhemmin, värit edelleen päässäni.
Ikinä koskaan milloinkaan eivät hiukseni ole olleet yhtä huikaisevan oranssit kuin sinä aamuna. Mitään pelastustoimia ei ollut tehtävissä, niin ei auttanut itku markkinoilla. Eikä edes itku hautajaisissa. Oranssi oli ja pysyi.

Olen muuten vilpittömän kateellinen kaikille hiihtolomalaisille. Mrr.

Tämän te ehdottomasti haluatte tietää

Postasin edellisen kirjoitukseni (jota blogilista hylkii eikä niinku päivitä sitä, mrr) jo heti kasin jälkeen aamulla.
Sen jälkeen tärväsin yli kaksi tuntia tietokoneen ääressä, yhtä korttipeliä pelaten. Fiksu minä.

Sitten sain itselleni sisäisen huutoraivarin. Kun astuin täältä alakerrasta pois, niin nenääni tulvi hirvittävä tunkkainen haju, ja päätin että nyt jumatsukka, vaikka menis henki, niin laitan töpinöiden talon kuntoon.

Nyt olenkin jo siivonnut kaikki kaksi huonetta! Mopannutkin oikein. Tosin näissä kahdessa huoneessa ei ole mikään vielä paikallaan, kun lattiapinnat paljastaakseni nostin tavarat sohville, sängylle jne. Mutta ei se mitään.

Jos tämä tahti jatkuu, olen valmis aamulla neljältä. Ja nyt tietenkin harmittaa eilinen velttoiluni, minun lie pakko ängetä jonnekin auki olevaan kauppaankin vielä tänään. Pakko vinguttaa miinuksella möllöttävää pankkikorttia, muutoinhan toki laittaisin penskat asialle.
Mutta kaupat on auki vielä neljä tuntia, ja jos tämä tahti pitää, olen saanut siihen mennessä jo seuraavat kaksi muutakin huonetta siivottua.

Hip hei.

Ehkä tarmokas sunnuntai

Vietin eilen täydellisen aivot narikassa - päivän.
En tehnyt yhtään mitään, vaikka ei minulla ollut edes krapulaa.

En pukeutunut koko päivänä, en siivonnut, en viettänyt aikaa tietokoneella, en käynyt kaupassa. Päiväunet sen sijaan nukuin ja ruokaa tein. Siinä kaikki.

Eilen oli täydellinen sunnuntaifiilis ja tietenkin tänä aamuna oli hienoa todeta, että tänään ei ole kuitenkaan maanantai. Koska tänään aion kuitenkin touhuillia kaikenlaista, niin tämä päivä tuntunee lauantailta ja huomen aamulla on tietenkin se vaara, etten tajua että onkin maanantai, enkä muista lähteä töihin. Hankalaa joskus tämä elämä!

Tämän päivän suunnitelmat olivat suuret. Ensin ajattelin, että siivoan koko talon, joka huoneen, pesen lattiat ja pyyhin ovet ja järjestän ehkä pari kaappiakin.
Seuraavaksi mietin että karsin ainakin kaapit listalta, että jos vaan perussiivoaisin täällä.
Nyt minusta tuntuu, että odotan niin kauan kun kakrut herää ja nakitan jonkin heistä viemään haisevan roskapussin ulos ja minä voisin värjätä hiukseni.
Ans kattoo nyt, mihin suorituksiin tässä vielä intoudun, vai josko mihinkään. Pitää itse järkätä itselleen tälläisiä jännitysmomentteja, ettei käy tylsäksi elämä;)

lauantaina, helmikuuta 19, 2005

Kännipolkka

Tämä on kännipolkkaus. Aito ja originaali. Kiitos ja anteeks, jo etu- jälki- ja jäljettömyyskäteen. eh he he ,että olenkin vitsillinen. Okei, pitäisi varmaan olla ottamatta huomioon kirjoitusvirheet, mutta minkäs minä säntillisyydelleni voin.

Olin baarissa Jukan kanssa. Jukka on entinen naapurin setä, nyttemmin vaan setä. Ai että oli hubaa.

Sen kunniaksi kerron teille ison salaisuuden. Okei, tiedän että tämä on jo menneen talven aihe, mutta wanhuuttani saanen anteeksi.

Kävipä tässä kerran niin, että mieheni kera minun, todettiin että kunnon autaallisen eläimellisiin seksikontakteihin emme toistemme kanssa pääse omassa kotonamme. Liikaa korvia, liikaa aukeavia ovia, liikaa yhtä jos toista vähemmän yllättävää lapsiperheen juttua. .

Niinpä päätimme yöpyä Kampissa, Helsingissä, eräässä hotellissa.

Noh, sillähän nyt ei tämän kertomuksen osalta ole juurikaan merkitystä, että matkalla hotelliin, minulla oli kengännauha jäänyt auki. Eikä sillä, että miespuolisoni astui sen valtoimenaan lepattaneen nauhan päälle sillä seurauksella, että minä aurasin Kampin seudun kadut omalla olemuksellani. Eikä myöskään sillä, että käteni murtui, mutta tajusin sen vasta sen vasta seuraavana päivänä.

Oli oikein hieno huone, varustettuna ehkä noin kanankakalla vuoratuilla seinillä. Naapurihuoneessa kävikin jo aikamoinen ryske, mutta mitäpäs siitä.

Aikamme siinä sitten romantiseerattuamme, käteeni alkoi koskemaan. Siihen murtuneeseen. Mieheni päätti olla mulle hyvin hellä. Noh, yksityiskohtiin en tässä mene menemän, mutta jossain vaiheessa yksityiskohtaa saimme loistoidiksen! Mieheni tyhjensi hotellin kertakäyttöisestä saippuapussista koko satsin peppuuni. Kyllä- peppuun. Liukasteeksi tai jotain.

Nooooooooooooooooooooooooooooh, kaikki oli kivaa ja ei kivaa ja nukuttuakin tuli ehkä jonkin verran, kunnes valkeni aamu ja hotelliaamiaisen jälkeen koitti kotimatkan aika. Hotellista metroasemalle oli muutamankymmenen askelen matka, ei suuri suoritus.

MUTTA. Paitsi että ranne oli kipuinen, niin se nyt oli sivuseikka. Jukranpujut. Minua alkoivat riivaamaan tietyt biokemialliset päästö-ongelmat. Eipä siinä vielä mitään, kyllä tähän maailmaan pieruja mahtuu. Mutta. Koska olin saippuoiduksi tullut niin. No arvaattekos. Päästöjen mukana tuli tietty ilmaa, mutta bonuksena myös spermaa ja saippuakuplia! Onneksi olin vaatteet päällä, joten kuplat puhkesivat pikkareitteni uumenissa.

Mutta kotona! Melkein teki mieli lapsille ja lastenvahdille näyttä että Kattokaa!

No et tällästä. Kiitos Touhulan äidille (anteeksi, en tässä peppu flashbackin hurmiossa osaa linkittää) joka olisi kaljalle lähtenyt, jos etäisyydet olisi toimineet paremmin.

Kiitos ja anteeksi paljon.

perjantaina, helmikuuta 18, 2005

Latistuslässähdysmahalasku

Töissä meni hyvin, jopa pakkopullainen tiimikokous sujui ilman sen suurempia hammastenkiristelyjä.

Ratikassa oli aasialaissyntyinen vanhempi rouva, jolla oli hätä päästä Viking Linen laivaan.
Oli jäämässä siinä Siljan pysäkillä pois. Ystävällismielisesti sitten opastin häntä ja suunnilleen talutin Senaatintorin pysäkiltä kadun toiselle puolelle ja Katajanokan ratikkaan.

Tämä rouva sai siinä jossain hötäkässä puhelun, joka selkeästi nosti pikkurouvan tunteet pintaan. Jos sitä puhetta pitäisi jotenkin kuvailla lyhyesti, niin se kuulosti tältä: PANG PANG JAA PANG. Sellaisella tietyllä nuotilla tietty.

Metromatkalla sain idiksen, että tänään taitaa olla se ilta, että minä laittaudun baarielämän pariin. Kauppareissun ja kotiutumisen jälkeen tuntui vielä enemmän siltä. Sitten menin verkkopankkiin ja sen jälkeen alkoi tuntumaankin siltä, että jos johonkin laittaudun, niin sohvaperunointiin. Tilillä kun komeili kaikki - 51 senttiä. On mulla vähän liverahaa tuolla, mutta luultavammin huomennakin pitää jotain syödä.

Nyt en sitten tiedä, että vituttaako mua suunnattomasti, vai olenko tyytyväinen, että herra Sampo teki lähtemättömyyspäätöksen puolestani. Sen tosin tiedän, että huomenna kroppani ja pääni ja lompakkoni ja koko luomakunta varmaankin kiittää herra Sampoa.

Sitäpaitsi, ei mulla ois kai ollut ketään baarikamuakaan. Yksi potentiaalinen meni tänään naimisiin salaa maistraatissa (sain tekstiviestin asiasta äsken), ja luulen että hän ei ehkä ehdi lähtemään baariin. Yhdellä toisella on muuta sovittua menoa. Yksi on raskaana, yks on hullu, yksi on käsi rikki, yksi on liian kaukana, yhden kanssa joutuisin ääntelemään liikaa sosiaalisia jne.

Tällästä tää joskus on. Jos joku haluaa lähteä baariin kanssani akselilla itä-helsinki-keskusta (kaikki metroradan varrella sijaitsevat paikat käy siis myös) niin huutakaa hep. Ei tarvi tarjota, kyllä mä jotain keksin.

Seiso väkevästi sänkys edessä

Kyllähän tämä nyt naista syö, peijooni vieköön.

Jos minun pitäisi pusertaa jokin positiivinen puoli itsestäni julki, niin kertoisin olevani aamuvirkku ja ettei minulla ole aamuisin mitään vaikeuksia herätä ja nousta, vaikka tietenkin sitäkin joskus tulee vitkuteltua ties kuinka monen torkkuherätyksen verran.

No nyt tuokin positiivinen piirre on minusta karissut. Eilen ja tänään minulla on ollut suunnattomat vaikeudet ylösnousemuksen kanssa.
Ei kaksi aamua tietenkään välttämättä merkitse sitä, etten enää ikinä ole aamuvirkeä, mutta silti. Siltisiltisilti.

Arvo Ylppö-vainaa sanoi 100-vuotishaastattelussaan, että ihmisen unentarve vähenee kun ikää karttuu.
Tämän kyllä tiesin muutenkin, mutta millä on selitettävissä se, että vielä joitain vuosia sitten minä olin sekä iltavirkku, että aamuvirkku? Nyt en ole sitten enää kumpaakaan.
Jos Arvolle riitti neljän tunnin yöunet, niin milloin koittaa se hetki vanhenemisessa, että oikein huljakkaiden päiväunien pituus riittää yöunien pituudeksi?

Ehkä nämä turhanpäiväisistä rutiineista irtipyristelyt tekee väsyneeksi. Tänä aamunakin tein niinkin raggarimaisen teon, että karautin autollani sellaiseen parkkihalliin, missä en ole ikinä ennen käynyt. Wahuu.

Tänään on perjantai, ja se on jopa kivempaa. :)

torstaina, helmikuuta 17, 2005

Räyhäkkä aamukin näköjään

Räyhäkkä ilta jatkuu räyhäkällä aamulla. Yö sentään oli rauhallinen, tai ainakaan mitään havaintoja rauhattomuudesta ei minulla ole.

Suoriuduin tämän aamun rutiininomaisista (kuten pukeutumisesta) askareista äly vauhdilla. Päätinkin sitten juhlan kunniaksi kaivaa auton hangesta ja ajaa sillä Itiksen parkkihalliin. Josko se siellä vähän sulaisi poloinen.

Sitten tulin tänne töihin ja huomasin, että tästä päivästä ei voi tulla mikään muu kuin räyhäkän hyvä. Tietohallintotiimistä kehoitettiin testaamaan Googlen kaikkitietävyyttä seuraavalla hakulauseella:

Nyrppää täkkiä ja päreeseen. Eihän tuossa lauseessa toki paljoa järkeä ole, mutta Googlen lisätarkennuskysymysosiossa on sitten sitäkin enemmän ehkä :D
Nauroin tolle ehkä minuutin ainakin putkeen. Jee.

Mies kotiutuu ylihuomisen ylihuomenna! Näin se tämäkin aika on sitten soljahtanut.

Nyt alan valmistautumaan aamukahveiluun Kauran kans.
Kohta on valmista :D

keskiviikkona, helmikuuta 16, 2005

Räyhäkkää iltameininkii

Nyt tiedän, miten Pavlovin koirain lailla koulutettu elimistöni reagoi roimaan rutiineista poikkeamiseen.
Eli siihen, että otan piristeet aamun sijasta vasta iltapäivällä. Mikä raggarimainen teko muuten, hei.

Elimistöni reagoi siihen niin, että aina illan tullen olen ihan hullu. Hullumpi kuin yleensä. Olin tossa aiemmin iltaisin niin väsynyt, etten jaksanut olla edes yhtään hullu.

Mutta nyt. Olen säästänyt kyllä lapset yhden alastoman naisen rivitanssiesitykseltä, mutta sen sijaan olen laulanut kitapurje pinkeänä, kaikkea mahdollista. Pelle Miljoonasta Queeniin. Täytyy kyllä sanoa, että vaikka kuin olen musiikkikoulun kasvatti, niin Freddien imitointi on tuskaa. Miten voi yhdellä miehellä olla kolmen ihmisen ääniala? Tai siltä se ainakin kuulostaa.

Sen lisäksi olen esittänyt pantomiimejä, improvisaatioteatteria ja operettia. Olen ollut naistentansseissa moppi partnerinani. Eeeei tarvi luulla, että oisin mopilla lattioita pessyt. Se oli vaan mun kavaljeeri. Luiseva, mutta kiva tukka sillä oli. Sellanen moppitukka.

Täytyy sanoa, että kivempaa tää on kuin koomassa sohvalla makaaminen. Lapset voivat olla toista mieltä, mutta niiltä ei nyt kysytä.

Hei olenko ehtinyt missään vaiheessa haukkumaan Viivi Avellanin Viiviä? Nyt kun se länkyttää viihdeuutisissa päivittäin niin voIhan PeppU. Sillä on ehkä maailman omituisin intonaatio. Siinä kohtaa, missä puheäänessä tulee jonkinlainen kiekaisu, jos siis on tullakseen, niin Viivipä vetää sellasella madalletulla.. Äh mitä minä tässä nyt Viivin puhetyyliä selostamaan.

Keskellä viikkoa

Tästä saattaa sutviutua ihan siedettävä päivä. Must vähän tuntuu siltä.

Aamulla kotona minulla oli suru aamutakissa. En löytänyt kissaa mistään, ja sydäntäni riipaisi ajatus, josko se on illalla jostain pujahtanut pakkaseen ja värjötellyt koko yön ulkona. Minähän nyt en täysin selvillä ole kissojen pakkasensietokyvystä, voiko ne paleltua ulos?

Helpotus oli suuri, kun mennessäni päivän asuvalintoja tekemään, kissa naukaisi vaatekorista.

Illalla käydessäni viimeisellä tupakoinnin poltolla pihalla, koirat tapansa mukaan änkesivät mukaan. Tötsäpäinen avaruuskoira oli enemmän kuin huvittava näky, kun se sillä päässään olevalla muovikaulurilla kolasi lunta.

Tänään kirjoitan reissuvihkoon vähän vastinetta noista lasten jälki-istunnoista. Tyttöseni luokalla on selkeä kolmijako: kiltit tytöt, villit tytöt ja pojat. Näitä villejä tyttöjä muistetaan jälki-istunnolla ihan naurettavista syistä, kuten eilisessä postauksessain kerroin.
Aion kysyä opettajalta sitäkin, että jos joku joskus tekee oikeasti jotain todella pahaa, miten sitä sitten aiotaan rankaista, kun jälki-istunnon voisi melkein liittää lukujärjestykseen, niin tavanomaista se tuolla luokalla on. Ja kaikkea muutakin kirjoitan, on taas kertynyt parin viikon aikana plakkariin kaikenlaista sanottavaa.

Parisen viikkoa sitten kun olin vuotuisessa oppilaan, vanhemman ja opettajan välisessä kehityskeskustelussa, opettaja kysyi onko korviini kantautunut, että koulussa tapahtuisi kiusaamista. Vastasin että kyllä, sinun - arvon opettaja- toimesta sitä tuntuu eniten tapahtuvan.

Haluan edelleen kuitenkin tässä yhteydessä painottaa sitä, etten mä todellakaan ole sellainen äiti, ettenkö kykenisi näkemään omassa kullannupussani mitään vikaa. Tässä ei ole siitä kyse.

Olin taas tänään hetken urani huipulla. Revin vanhasta puhelinluettelosta karttasivut, liimasin ne liimakansikoneella kasaan ja nyt on yhdessä talomme autoista hieno ja ilmainen pääkaupunkiseudun kartasto.

Edessäni pöydälläni on tämän päivän iltapäivälehdet. Tuosta viereisestä kaupasta ne haetaan viestintätiimiimme joka päivä. Olisi melkein parempi olla avaamatta koko lehtiä, kun jo kansilehdellä mainostetaan: Jasmin puhuu abortistaan. Ei niinku todellakaan voisi ehkä vähempää kiinnostaa mikään asia tällä hetkellä. Ja jos sellainen hetki tulee, että asia alkaa kiinnostamaan, niin viekää minut baariin. Tai jonnekin.

tiistaina, helmikuuta 15, 2005

Jälki-istuntoa

Mielentila on taas kohentunut normaalitasolle.

Teinpä sitten niin, että vietin iltani kirjallisuuden parissa. En tosin lukenut riviäkään, vaan aloin taas kerran grymsteeraamaan Lundiastoamme. Se ei ole vielä saavuttanut niin kivaa muotoa, missä se voisi olla, ja sen saavuttamiseksi tarvitaan runsasta taistelua hyllyjen asentelun parissa, kirjojen vatkausta eestaas ja pähkäämistä, että järjestäisikö kirjat kirjailijoiden mukaan aakkosissa, väreittäin vaiko aihepiirettäin. Siinäpä pulma! Nyt ne on lähinnä kokojärjestyksessä.

Samalla kun vatkasin kirjoja, kuuntelin Telvis-gaalaa telkusta. Eipä ylläreitä minkään suhteen. Paitsi ehkä sen, etten ilmeisesti ole yhtään niin telkkarifriikki, mitä olen antanut itse itseni ymmärtää. Iso osa sekä ohjelmista että niiden tekijöistä oli outoja. Tai melko outoja ainakin.

Nyt menen nuhaisen kuopuksen viereen nukkumaan. Se on ottanut isän paikan ja nukkunut joka yö vieressäni siitä lähtien kun iskä lähti reissuun. Siis sen iskä. Minähän en miestäni isättele, eihän se mun isä ole.

Huomenna pitää taas kirjoittaa kuopuksen opelle vähän kummastunutta viestiä. Minun pikku-enkelini on tätänykyä joka toinen päivä jälki-istunnossa. On ihan oikein, että lasta rangaistaan, jos hän ei käyttäydy kunnolla, mutta nämä syyt.. Hoh hoijaa. Oikeesti, ei mitään järkee. Vai mitä mieltä olette tälläisistä viesteistä opettajalta:

"Tänään luokan tytöt juttelivat välikössä, ja jäävät jälki-istuntoon silloin ja silloin"
" Anni ei suostunut lainaamaan koulun kypärää luistelua varten. Syyksi hän ilmoitti, että ei halua täitä päähänsä" (koulussa riehuu edelleenkin täiepidemia, ja haravoin täikammalla tyyppien päänahkat verille täällä päivittäin). Anni jää tämän "kypäräkapinan" takia jälki-istuntoon silloin ja silloin"
" Anni ja luokan tytöt arvostelivat ruokalassa kouluruokaa. Heidän mielestään se oli pahaa" Jälki-istuntoa...
"Anni meni pukukopista hakemaan avaimiaan, vaikka siellä oli ekaluokkalaisia vaihtamassa luistimia jalkaan..." Jälki-istuntoa...

Minusta nuo nyt ei ihan jälki-istuntoon oikeuttavia tekoja ole, ainakaan yksittäisinä tekoina. Nämä em. tapahtumat ovat siis tapahtuneet viikkojen aikana, yksi tuolloin toinen tällöin.

Ehkä mä en vaan tajuu.

Kriisirutinaa

Minuun iski iltapäivällä pienimuotoinen kriisi. En nyt ihan sekunttikellosta sen kestoa mitannut, mutta sisäisen myrskykelloni mukaan sen kesto oli 7 ja puoli minuuttia. Eli <-----tuolta se tuli ja ----> tonne se meni.
Kriisin aihiona oli tällä kertaa rutiinit.

Rutiinithan ovat ikäänkuin rakennuspalikoita tavallisen arjen pyörittämiselle. Jos rutiineista raggaroituu liiaksi poikkeamaan, näistä rakennuspalikoista tulee dominopalikoita. Yksi poikkeama rutiineista johtaa toiseen, toinen kolmanteen jne.
Kuulostaa tympeeltä, ankeelta ja kaavamaiselta, mutta sitä se tavallinen arki kuulkaa usein on. Ainakin kaavamaista.
Eikä tämä nyt tarkoita sitä, että jokainen päivä on ranskalaisin viiruin suunniteltu tarkan minuuttiaikataulun mukaisesti, ja pienikin poikkeama aiheuttaa kaaoksen. Ei oikeestaan sinnepänkään.
Tälläisen karavaanin eteenpäin kuljettamiseen vaan niitä palikoita tarvii. Jos palikat on levällään pitkin ja poikin, hetkellisen vapaudenhuumantunteen jälkeen arki lyö kolmin käsin naamalle.

Mutta silti rutiinit joskus ahdistaakin. Niinpä tänään aloin heti raggaroimaan tavoilla, jotka ei vaikuta mihinkään, paitsi että itselleni tuli tunne että ei tässä nyt sentään ihan samaa kaavaa kaikki päivät toista.
Niinpä lähdin paljon aikaisemmin töistä kuin yleensä ja kävelin himaan eri reittiä. Aatelkaa! Niin , enkä mennyt kauppaan. Ainoa peruselintarvike, mikä meiltä puuttuu on limu. Minähän en kakaroiden limukuliksi ala. Jos janottaa niin vettä virtaa hanasta, tai sitten saavat itse kävellä kauppaan hakemaan addiktionsa kohdetta. Nih.

Päiväkännit ois kova sana. Hmm.. tai alkuiltasauna.. tai päiväunet. Tai jotain. Mulla on hyvä kirja alkulehdillä. Nyt on taas sellainen lukemattomuusaika ollut. Josko yrittäisin kaivaa lukuhaluni esiin.. Jotain.

Tuiki tavis tiistai

Taas on ties kuinka monesko elämäni tiistai edennyt onnellisesti yli puolen päivän.
Tämän tiistain pelastus saattaa olla piristekokeiluni kakkosvaihe, eli se että nappaan piristeet kahden aikaan iltapäivällä.

Tein niin jo eilen, ja vaikutukset olivat.. hmh.. ehkä hieman arveluttavat. Energiapuuskassani kun päätin siis korjata koiranpennun kaluaman pölkkärinjohdon, ja lisäksi esitin lapsilleni yhden hengen rivitansseja iltapesun jälkeen, lähes nakuna.

En tietenkään ottanut huomioon lainkaan sitä seikkaa, millaisia traumoja lapsille tästä mahtaa koitua. Vielä ei ainakaan ole kuopuksen koulusta soitettu, ja jos jostain soitetaan pöllömmästäkin syystä, niin juuri sieltä. Ehkä kaikkea toivoa ei ole menetetty.

Kävin lounastamassa työpaikan syöttölässä. Ei tietenkään pitäisi (eikä saisi?) valittaa ruuan tasosta, mutta helskatti jos nimikkeellä appelsiinikalkkuna on sellaista kuravellin väristä lientä, jossa kalkkunapalat etsivät toisiaan, ja seassa lilluu vielä lämpimiä appelsiininpaloja, ja koko sekasotku näytti vähintään kerransyödyltä, niin saa kai sitä nyt vähän urputtaa?

Kumma kyllä, ruuan laadulla ja määrällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että joka kerta ruokailun jälkeen alkaa nukuttamaan aivan hervottomasti. Niin nytkin. Krooh...

maanantaina, helmikuuta 14, 2005

Kaikki toimii- kaikki elää

Oikosulkuasentaja Elma- electric täällä taas moi.
Kaikki talomme sähköllä toimivat mestat toimivat- ja edelleen jopa sähköllä.
Ihmis- ja eläinhenkien menetyksiltä vältyttiin, tulipaloja ei syttynyt eikä kukaan saanut uutta permanenttia hiuksiinsa sähköavusteisesti.

Miehelle soitin ja varovasti kerroin, kuinka äiti on vähän säätänyt. Vähättelin tietenkin vähän kaikkea. "vähän vaan poksahti, vähän vaan kipinät sinkoili, vähän vaan en vaan tajunnut että sulakehan se vaan.."

Mutta kyllä on siis ihan päätön sulakelogiikka. Että yhden sulakkeen takana on esim yhdestä huoneesta vain yksi pistorasia, vaikka niitä on huoneessa useampi. Ja kaikkee tollasta.

Toivottavasti loppuviikosta ei olisi enää sähköinen tunnelma. Mies tulee ens maanantaina! Enää viikko! Oikeestaan vajaa viikko jos tarkemmin aatellan. Hej! Hej! Hej!

Nainen ja kolvi ja seuraava sukupolvi

Heleijaa!
En tiedä kuinka mittavat tuhot sain talossamme aikaiseksi, mutta IMURI SENTÄÄN TOIMII!

Aloin nähkääs korjaamaan sitä syötyä imurin johtoa itse. Kolvi ja ennakkoluuloton asenne kehiin vaan. Ei kukaan oo kolvaaja syntyessään, eikä se edes ollut vaikeeta.

Mutta. Ensiyrittämällä ei kaikki mennyt ihan putkeen.. Taas tuli pistokkeesta se sama saakelin ilotulitus ja räiskintä, ja tällä kertaa myös sulake paloi. Mutta hitto kun en voi ymmärtää tämän talon sulakejärjestelmän epäloogisuutta. En vaan voi.

Sähkötaulussa on parikymmentä sulaketta, nimillä "valaistus 1, valaistus 2, apukeittiö (mikähän sekin on?), askartelutilat (mitkä hitin askartelu... )
Nyt ei sitten yläkerrassa toimi kahden huoneen kattovalot, eikä alakerrassa yhden. Kaikki muu toimii, joten ilmeisesti pitää vaan runkata sulaketaulun kanssa niin kauan että toimintaa ilmenee.

Onneksi on next generation. Poikaseni yhdellä kaverilla on joku sähkömittauslaite ja sähkötaito muutenkin. Hän tulee tänne tsekkaamaan juttuja.

Mut ei hätää. Jääkaappi, hella ja telkkari toimii. Niin ja tietsikka. :D

Lumessakahlaajat

Haa, olen ajan hermolla.
Minullakin kun on nyt omakohtainen ja tuore kokemuslisäosa kerrottavanani imetysasiaan.

Tänä aamuna, noin kello kuuden jälkeen se tapahtui. Hakiessani Hesaria postilaatikosta kahlasin puolimetrisessä hangessa, kylpytakin helma hankea auraten. Lumi siveli hyytävästi paljasta pohjetta ja tuuli tuiversi.

Silloin tajusin sen. Taaperoimeväistä paljon wanhempi ja voimakkaampi kaverimme, Luonnonvoimat, olivat imuttaneet kaiken kevään rinnastani - ja toisestakin.
Ja nyt minulla ei sitten ole enään kevättä rinnassa. Pahuksellista.

Muutoin, ilman tätä tyhjentävää imetyskokemusta, minulle ei kuulu mitään uutta eikä ihmeellistä.
Tarpominen metroasemalle oli aamulla melkoista tamppaamista, mutta kylmyyden tunteelle tuli oiva revanssi ratikassa, kun pääsin taas koksivaunun kyytiin.

Hiljaiselta ja koomakkaalta vaikuttaa toistaiseksi toiminta tässä talossa.

sunnuntaina, helmikuuta 13, 2005

Kohtuukiva sunnuntai

Hyvin neutraalilla tunneskaalalla on tämä päivä edennyt.
En ole kokenut mitään sunnuntai-ahdistusta, joskaan en mitään hillitöntä riemuakaan, eli ihan tavis päivä.
Sunnuntait on siedettäviä vain sen takia, ettei ole töitä ja saa aamulla nukkua pitkään. Eikö kuulostakin vähän ankeelta, mutta silti tuo on mielipiteeni sunnuntaipäivistä. Sunnuntai on vähän niinkuin arkipäivien tiistai.

Kakrut on ruokittu, pyykit on pesty ja sauna on lämpeemässä. Mies voi hyvin ranskanmaalla, me voidaan hyvin täällä. Avaruuskoira marttyroi kupu päässä, mutta sekin on vain väliaikaista.
Saunan jälkeen aattelin ehkä viihdyttää (tai kiihdyttää) itseäni, nähdäkseni kerrankin Diilin alusta loppuun. Siinä taitaa olla ihan tarpeeksi extremeä tälle päivälle.

Kaura
, yksi lempiblogistikoistani, kirjoitti tänään taas kerran juuri hyvin kieltämisestä. Minä olen mestari siinä. Vasta äitini kuolinvuoteella kykenin myöntämään, että on se sairas. Ettei äitin tilaa voi kieltää eikä keksiä mitään hienoja omia diagnooseja.

Kun vanhimmalla tytölläni tuli ongelmia koulussa, kielsin senkin. Asialle tehtiin koko ajan jotain, en minä asiaa retuperälle asti kieltänyt, mutta silti kielsin sen. Omalla kummallisella tavallani. Kun asia korjaantui, siitä päästiin yli, se korjaantui ja kaikki oli taas okei, silloin vasta annoin itselleni luvan myöntää, kuinka vaikea tilanne oli.

Kun kuopus oli parivuotias, sille oli mennyt rikkoutuneesta Pyrex-uunivuokasta lasinsiru jalkapohjaan. Se oli just siinä kohdassa jalkaa, mikä ei osu maahan, ellei ole lättäjalka. Siru ei sitten kaiketi vaivannut mitenkään. Ja vasta myöhemmin mekin saimme siis kuulla että kyseinen vieras esine siellä jalassa oli. Oltaisiinhan me se yritetty saada pois, tai käännytty ammattiauttajien puoleen.
Yhtenä iltana lapsi peuhasi sohvalla ilman sukkia ja huomasin että jalkapohjasta lähti molemmin puolin jalkaa kaksi viivaa säärtä pitkin ylöspäin. Verenmyrkytys.

Mies lähti kaahaamaan lastenklinikalle. Olin hermostuksesta nääntymäisilläni kotona, mutta silti yritin tarmokkaasti kieltää itseltäni, että sellaset viivat mitään vaarallisia ole. Ehkä ne oli kynää? Tai huulipunaa! Joo huulipunaa ne varmaan olikin! Vähän noloo viedä lapsi lääkäriin huulipunan takia...

Nyttemmin olen vähän jo joustanut, en ihan noin vakituisella jämäkkyydellä ole heti kieltämässä kaikkea. Yritän päästä siitä kokonaan eroon, mutta kai se sitten on joku typerä suojautumiskeino sulattaa ikävä informaatio ikäänkuin pätkittäin.

Täällä päin Suomea taas tuulee ja lunta kieppuu joka suuntaan. Mies taas kertoi, että hitsit kun hiekkaa lentää silmiin siellä meren äärellä. Hitsipä niin :)


lauantaina, helmikuuta 12, 2005

Jippii

Valmista tuli. Kyllä nyt kelpaa. Ihanata.

Pitää vissiin olla kiitollinen, etten esim kuollut sen imurin sähkönäytöksen kanssa.

Menen sohvalle odottamaan, että kersat saa ruuan valmiiksi. Ja tänäänkään en taida baariin lähtä, vaikka vähän nyt taas tekisi mieli.

Voihan vee ja joukko muita kirosanoja

Nyt kuulkaa risoo ja urakalla.

Sain kun sainkin tämän läävän siihen kuntoon, että oli aika ottaa imuri esiin.
Otin, laitoin töpselin seinään ja PADAM RÄKS POKS. Kipinät lentelivät, ja hirvittävä rätinä täytti ilman.

Automaattirefleksinomaisesti vedin töpselin irti seinästä. Eipä ihme että tälläinen pienimuotoinen ilotulitus tapahtui pistokkeen tuntumassa. Pölynimurinjohto on ilmeisesti koiranpennun toimesta kaluttu tuhannen päreeksi, ja se että se ylipäätään muistutti ulkoisesti johtoa, johtuu vaan siitä, että se oli muutamalla onnettomalla päällysteen riekaleella vielä kasassa. Johto on kaluttu sisuksiaan myöten, jotain sinistä ja kuparinväristä lankaa sieltä puski ulos.

Ihan niinku tää läävä ja tän epäsiisteys ei vituttaisi muutoinkin, joudun taas käyttämään vanhaa paskaa imuria, joka mielestäni vaan siirtää pölyä paikasta toiseen sen sijaan, että imuroisi sitä sisäänsä.

Täällä on muuten hiljaista porukkaa nyt. Kun tämä imuriepisodi tapahtui, sain totaaliprimitiivisen raivokohtauksen. Tiättekö sellaisen, että kitapurjeet saa hyvän tuuletuksen, suusta tulee sellaisia sanoja, joiden muodostumiseen ei mitenkään voi itse vaikuttaa. Ne vaan tulee. Huutamalla. Ehkä toivotin taas muutaman nelijalkaisen elikon tervemenneeksi uunipataan, vaikkenhan mä tietenkään sitä oikeasti tarkoita.

Eilen leikattu koira muuten on muutoin ihan hyvävointisen näköinen, mutta sen päässä oleva tötsä kai loukkaa kunniaa enemmän kuin menetetty miehuus.
Mutta jos tötsän ottaa pois, se alkaa heti nuolemaan sen palleja. Ja se ei käy.

Hemmetti, kurkku tuli kipeeksi huutamisesta. Meen nyt vanhalla prutkulla koittamaan saada jotain aikaiseksi.

Pieni väliaikaraportointi

Eilisen pähkäilyni tulos:

Hinasin ahterini sohvalle, jossa ajattelin hieman rentoutua. Sen jälkeen sitten tekisin mitä jaksaisin, ja tokihan jaksaisin aloitella edes jotain. Laittaa edes pyykkikoneen päälle, jos ei muuta.

Heikoin lenkki näytti pyörivän ruudussa, ajattelin itseksein vähän pröystäillä triviaalinippelitiedoilllani, ja todistaa että minä olen paljon fiksumpi kuin kukaan telkkarin kisaaja.

Kierros yksi. Kuka oli... Sitä en koskaan saanut tietää. Että kuka oli ja mitä oli. Uni vei voiton.

Heräsin kello puoli 11. Puhelin soi, ja naapurin mamma pyyteli baariin. Sanoin etten mä. Pitää pysyä ajokuntoisena, jos vaikka koiran leikkaushaava alkaa vuotamaan tai jotain. Tuo ei ollut edes mikään tekosyy, tajusin itsekin pähkäilyjeni jälkeen, että ei lapset juuri eilen olisi halunneetkaan minun mihkään lähtevän, ne ei vaan hennoneet sitä sanoa, kun niin harvoin kuitenkaan missään olen.

Katsoin sitten jonkun leffan, jossa yh-isä, tai ainakin melkein yh-isä eleli poikansa kanssa ja ihastui saman kylän tyttöön ja toki lapsen äitikin astui kuvioihin ja uusi työpaikka toisaalla ja vaikka mitä. En tiedä vieläkään edes leffan nimeä, mutta esitysajankohta kummastuttaa vieläkin. Tuo oli ihan sellanen sunnuntaipäivien perheleffa.

Leffan tiimellyksessä kävin tekstiviestimuotoista verbaalisodankäyntiä poikani kanssa, joka olisi halunnut majoittaa puoli kylää kotiimme, ja minä kun sen kielsin, niin asiasta piti hieman heittää muutama kärkevä sananen puolin ja toisin. Lopuksi kuitenkin teimme sovun. Eikä täällä ketään ylimääräisiä missään näy, poika on kyllä palannut kotiin.

Tänään heräsin ensi kerran puoli kasilta. Ajattelin vielä jatkaa noin puoli tuntia uneksintaa, kello kasihan on sitten oikein sopiva aika nousta ja aloitella suurraivaus. Noh, pitää kyllä itsekin ihmetellä logiikkaani. Miten sitä muka puolen tunnin päästä heräisi ilman herätystä? Heräsin kaksi tuntia ja vartin myöhemmin.

Nyt olen tässä, juon kahvia ja kohta alkaa rätti, imuri, moppi, roskapussit, pyykkikone, kuivuri ja sensellaiset siivoustekniset välineet suihkimaan ihan urakalla. Minulla on vaan se ongelma, etten tiedä, mistä alottaisin.

Toivon että seuraava postaukseni tapahtuu mielettömässä survivor-hengessä hehkutuksenomaisin lausein varustettuna.

perjantaina, helmikuuta 11, 2005

kastroitu koira ja pähkäilevä mutsi

Nyt sekä minä, että miehuutensa menettänyt koiraskoiramme olemme kotona.
Koiran leikkaus oli mennyt hyvin, nyt vaan koirapolo on ihan pökerryksissä. Asetettiin se paksun saunatakin päälle lattialle nukkumaan huoneeseen, missä se yleensäkin aina nukkuu.

Sillä on nyt sellanen muovitötsä päässä, ettei se pääse nuolemaan haavojaan. Muut kaksi koiraa sekä kissa ovat selvästi jotenkin hyvin myötätuntoisia potilasta kohtaan. Liikkistä.
Onni-koirasta tulikin sitten perheen ainoa mies-eläin, kun kissa, kani ja nyt koirakin on kastroitu. Hmm no on rotat ja chincillatkin poikia, mutta kuitenkin.

Nyt minua riivaa ihan hirveä jakomielinen olo. Minulla on kolme vaihtoehtoa mitä tekisin, enkä saa sopua aikaan pääni sisällä, saati mitään päätöstä tehtyä siitä mitä tekisin..
1. Tekisi mieli mennä baariin. Oli jotenkin veemäinen työviikkoki kerta.
Asian hyvät puolet: saisi ikäänkuin huuhdeltua paskan viikon kurkusta alas ja sittemmin viemäriverkostoon.
Asian huonot puolet: olen huomenna krapulassa, ja vaikka itse sen kestäisinkin jotenkuten, tämä läävä ei. Ja krapulassahan ei voi siivota. Voi saada vaikka sydänkohtauksen.

2. Voisin mennä ottamaan tirsat, ja jos ne virkistävät minua tarpeeksi voisin sen jälkeen puuhastella jotain pientä. Tai katsoa telkkaria. Tai mitä vaan.

3. Voisin aloittaa kunnolla siivoamisen samantien. Koittaa saada vaikka pari huonetta valmiiksi. Täällä on ihan jokaikinen huone hirveessä kaaoksessa. Jos joku ihmettelee hidasta tahtiani, niin kerron vielä, että meillä on 11 h+ keittiö. Aika paljo. Ja voin kertoo, että vaikka täällä ois 23 ja puoli huonetta ja kolme keittiötä, niin kaaosta varmaan riittäisi silloinkin joka paikkaan.

Niin että hitsi vie.

Taidan pitää baarittoman vapaaillan. Mikähän siinäkin on, että sitä on aina perjantai-iltaisin ihan puhki. Jos meillä olisi nelipäiväinen työviikko, maanantaista torstaihin, niin olisko sitä sitten aina torstaisin puhki?
Epäilen että ei, ja siksi mä aion anoa presidentiltä tai poliisilta, tai joltain, että työviikot muutettaisiin nelipäiväisiksi, että mä jaksaisin tehdä kaikkee kivaa enemmän.

Katumusta

Edition hiukka edellistä postaustani. Alkoi itseeni niin paljon yököttämään typerät vertauskuvani, että parempi oli pyyhkiä ne lähimpään madonreikään.

Juttelin äsken lounaspöydässä entisen luottamusmiehemme kanssa, joka on minun luottonaiseni edelleenkin monessa asiassa.
Hän kehoitti minua olemaan aivan hissukseen tästä tallentajaprobleemasta.
Sitten jos siitä minulle suostutaan ilmoittamaan niin aloitan mesoomisen. Luottamusmiestoiminnassa olleen ihmisen mielestä minä en liioittele asiaa, vaan kyseessä on ilmiselvä työsyrjintä.

Että tällänen väliaikaistiedoitus tällä kertaa.

Tänään pitäisi aloittaa kodin suurraivaus-siivous. Siellä on likaista, sotkuista, pölyistä ja kaaoksellista. Ajattelin varata asiaan koko viikonlopun. Teen hitaasti ja varmasti huoneen kerrallaan kuntoon. Hyvin suunniteltu on puoliks tehty. Kun oikein kovasti suunnittelen, ehkä mun ei tarvi laittaa tikkua ristiin.

Ylemmän TasonTissit

Minua alkaa pikkuhiljaa kyrsimään tää lähes koko blogimaailmaa järistyttävä tissi- ja ytmnatmn- vouhkaus.

Eikö se jumatsukka ole jokaisen äidin ja lapsen ja perheen oma asia, saako lapsi ravintonsa tissistä, pullosta, mukista tai vaikka kultalusikasta.
Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, että pitkään jatkuvalla imetyksellä on jotain tekemistä jonkun seksuaalisuuden kanssa.

Voi pyhä jysäys. Minusta tälläisiä epäilyjä lausuvat ihmiset kärsivät itse jostain vakava tason seksihäiriöstä.

No entäs nää ylemmän ja alemman tason ihmismääritelmät. Huvittavinta tässä on se, että kaikki itsensä ATM- äijiksi julistaneet valittavat pilden puutetta. Eli siis. Jos ei naisilta pimppia heru, mies on ATM.

Milläs sitten on selitettävissä se, että eräskin bloggaaja kehua retostelee syrjähypyillään ja avioliiton ulkopuolisilla panokeikoillaan. Minun kategoriassani tuollainen mies on alimman mahdollisen tason hyperparasiitti. Mutku ei, mies saa- hän on siis ylempää tasoa.

No joo, piti vielä vähän nillittämäni jostain, mutta sokerirasituskokeesta palannut työtoverini tuli keskeyttämään ja nillitysaatokset katosivat jonnekin. Ehkä vaan hyvä niin :)

Olen tässä miettinyt, että miten toimisin sen eilen kuulemani asian kanssa, eli sen, että vieraan vallan edustajat vallottaisivat koneeni tallennusmielessä.
Yksi vaihtoehto on mennä itkemään pomolle.
Toinen vaihtoehto on olla, kuin en tietäisikään asiasta, ja sitten jos asiasta saan jonkin sortin ilmoituksen jostain taholta, teen asiasta spektaakkelin
Kolmas vaihtoehto on tyytyä kohtaloon, mutta jättää kaikki sellaiset työt tekemättä, jotka koneen kautta minulle tulevat

Oo tässä nyt sitten hullu viisas.

torstaina, helmikuuta 10, 2005

Kiukusta väsähtänyt työläiskotiäiti täällä moi

Kiukkuni on laantunut, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että meinaan antaa periksi ja suostua kynnysmatoksi töissä. Vedän tässä vaan henkeä.
Toisaalta sitten ajattelin niinkin, että eihän ne mahdollisesti koneelleni saapuvat tallentaja-alienit mitään syöpäkasvaimia ole. Häipyvät varmaan viikossa parissa.

Noh niin tai näin, huomenna on perjantai ja keskimmäinen koiramme päätyy huomenna pallittomaksi, noin niinkuin kansankielellä sanottuna. Toivottavasti se raasu ei sitten ole kovin kipeä. Meillä on kokemusta kissan ja kanin kastroinnista, mutta koirilla tämä proseduuri on kuulemma paljon isompi.

Kävin töistätullessa anopin luona. Se on aika huonossa kunnossa :/ Niin kauan kuin minä olen hänet tuntenut, niin hän on ollut aina enempi vähempi heikossa hapessa, mutta nyt se taitaa olla ihan oikeasti.

Minähän olen tuntenut anoppini kohta 30 vuotta. Jos en ole aiemmin kertonut, niin kerron sen nyt. Siis tämän, että mieheni ja minä olemme ala-astekavereita. Yläasteikäisinä aloimme olemaan kimpassa ja sitten meistä tuli teinivanhempia. Tai ainakin melkein sellaisia. Nyt meillä on neljä lasta, jotka ovat kaikki teinejä tai ainakin lähes sellaisia. Voi tätä elämänkevättä.

Jotta tästäkin postauksesta tulisi mahdollisimman sekava, niin kerronpa senkin, että tullessani anopilta auton radiosta tuli Zen Cafen "Todella kaunis"- kappale.
Tätä kyseistä orkkaa kuuntelevat kuulemma taideopiskevat runotytöt. En saa itseäni mahdutettua tuohon sabluunaan mitenkään, ja silti minunkin mielestä ZC on hyvä bändi.

No jos nyt oikein kaukaa haetaan, niin olen opiskellut taidetta (jos viulun- ja pianonsoitto sellaiseksi lasketaan) ja lukenut Pieni Runotyttö- kirjan varmaan 10 kertaa. Hah.

Josta sitten tulikin mieleeni, että lapseni ovat aikojen saatossa harrastaneet tai harrastavat yhä seuraavia asioita: koripallo, jalkapallo, sähly, paini, partio, rippikoulun isoistoiminta, kuvataidekerho, eläimiin liittyvät harrastukset (esim hamsterinäyttelyt ja sen sellaiset), kitaran ja rumpujen soitto.

Nyt kuopukseni haluaa alkaa soittamaan pianoa, jollainen meillä siis kotona on, ja haluaa että minä opetan. Siitä voi tulla joko äly kivaa tai sitten vaihtoehtoisesti tosi kauheeta.

Viikonloppuna siivoan tämän läävän ja nyt menen nauttimaan viimeisistä sotkuisista hetkistä täällä residenssissäni.

Vihainen työntekijä täällä hei.

Tänään aamuni alkoi hyvin. Kaikki meni ihan putkeen ja nappiin.

Tätä suhteellisen hyvää fiilistä kesti sitten siihen saakka kun puhuin puhelimessa työkaverini kanssa, jonka toimipiste sijaitsee toisella puolella kaupunkia, vaikka täysin samaa puljua organitoorisesti ollaankin.
Hän on tietohallintotiimistä ja kertoi minulle asian, joka sai vereni kiehumaan.

Laskentapuolella (eli juuri näillä käytännöllisyyden ihmeaikuisilla- kirjanpitotädeillä) on hirvittävä tallennusruuhka. Johtuen vuodenvaihteesta, tilinpäätöksestä, Aasian katastrofista...

Heille tulee talon ulkopuolisia tallentajia ruuhkaa purkamaan. Hyvä niin, mutta ei täällä ole ylimääräisiä koneita eikä huoneita.
Ei hätää! Onhan täällä esimerkiksi minä ja minun kone! Tähän on buukattu joku tallentaja ja helvetti että meinaan kynsin hampain pitää kiinni siitä, ettei näin tapahdu.

Minä en halua ketään tänne nurkkiini loisimaan. Tämä on mun työhuone! Mun kone! Mun!
Perkale että täällä herrat isot herrat vaan tekee päätöksiä kysymättä edes mielipidettä niiltä, joita asia koskee.
Jos minulta olisi edes kysytty asiaa, olisin saattanut pitkin hampain suostua , mutta kun kuulen asian näin, minuun iskee hillitön räyhähenki ja alan vihaamaan kaikkea mikä liikkuu ja silleen.

Jos tähän nyt kaikesta uhostani huolimatta joku tantta tulee istumaan, niin minä en aio lukea yhtään sähköpostia, en hyväksyä yhtään sähköistä laskua, en huomioida yhtään työpyyntöä, mitä koneen kautta minulle tulee. Sitten kun hommat ei suju, pyörittelen vaan silmiäni ja kohottelen hartioitani ja sanon lakonisesti että "se on kuulkaa voi voi".

Aamulla kotona alkoi pihalta kuulumaan onnetonta mouruamista. Kissapolo oli viettänyt yönsä ulkona. Se oli ihan kylmissään ja silmistäkin vuoti vettä. Se varmaan itki. Ruokittuani nälkäisen kissan, vein sen kuopuksen sänkyyn. Lähtiessäni kävin tarkastamassa että lapsella on herätys päällä. Oli muuten eri söpö näky, lapsi ja kissa saman peiton alla, pää samalla tyynyllä.

Monissa akkainlehdissä on säännöllisin väliajoin artikkeleita, miten voittaa syysmasennus, joulustressi, kevätväsymys, kesälomastressi, kesäkilot, joulukilot, ahdinko, väsymys, laantumus...
Näissä artikkeleissa sitten usein kehoitetaan myös laatimaan lista oman elämän plus- ja miinuspuolista.

Aattelin ihan huvikseni koksata tälläistä keittiöpsykologiaa itseeni, ja aloin hartaana miettimään hyviä asioita elämässäni.
+ terveet lapset, täyspäinen mies, kiva koti, mukavat lemmikit, vakituinen työpaikka sekä itsellä että miehellä, keskinkertaisen turvallinen elämä, ei isoja talousvaikeuksia (vaikka joskus kassakriisi onkin päällä)...

- liukkaat kelit, työhuoneen valtaavat Alienit, rikkonaiset rei'ittäjät, finni leuassa..

No joo. Kyllähän tollasella merkintätyylillä nuo miinuspuolen asiat tuntuvat kärpäsenkakalta tässä maailmankaikkeudessa, kun plussapuolen asiat ovat kuitenkin noinkin vahvat ja merkitykselliset sekä tässä hetkessä että pitkässä juoksussa.

Mutta kun ei tämä elämä ole sellaista, että sitä jokaisen asian edessä, mikä tuntuu inhalta, alkaisi vaan heti kelaamaan tuota plus-listaa. Ei toimi ainakaan minun kohdalla.

Katsotaan nyt kuin tässä käy. Sisäinen uhoni on ainakin kova. Mutta mitä luultavammin tämäkin laantuu pieneksi pihinäksi sitten kun tallentajien armada lipuu ovesta sisään.

keskiviikkona, helmikuuta 09, 2005

Juilihuili

Pidän tässä taukoa. Taukoa hillittömästä selittämättömästä pahantuulisuudesta, mikä minua on riivannut iltapäivästä saakka.
Onkohan minusta tulossa wanha kiukkuinen täti. Wanhahan toki jo olen, mutta vielä kiukkuinenkin?

Kaikki alkoi mennä pieleen töissä. En voi tajuta ihmisiä , jotka voivat olla niin epäkäytännöllisyyden multihuipentumia kuin meidän töissä yksi joukkio on.
Kyse on kirjanpidon tädeistä. En tunne heidän siviilielämäänsä sitten niin yhtään, mutta jos se on samanlaista kuin työelämässä toimiminen, niin heidän kotonaan ei taatusti ole yhtään ehjää vehjettä.

Tänään tapahtui rei'ittimien joukkotuho heidän toimestaan. Eikö niinku ees talonpoikaisjärki sano, että sitä lävistintä käännetään sinne suuntaan, missä reikiä tarvitsevat paperit sijaitsevat. No ei. Sitä väännetään väkivalloin väärään suuntaan niin kauan, että se hajoaa.

Sama juttu kopiokoneiden kanssa. Yksinkertainen paperitukos, jonka selvittämiseksi ilmestyy koneen näytölle jopa ohjeet, suomenkielellä, saadaan kyllä selvitettyä, mutta koneen sisältä jää aina ja iänkaikkisesti ja aamen aina myös joitain osia käteen. Jotka ei tottavie sieltä irtoa ihan noin vaan, vaan siihen tarvitaan ihan voimaa ja väkivaltaa.

Lähdin savu korvista nousten töistä ja tietenkin ratikkana oli sellainen vanha museokyplooppiratikka. Ne on erittäin herttaisia vehkeitä, mutta ei talviaikaan. Koksivaunuja ovat, niin kuumia sisältä, että siellä jopa tuoksuu saunalle. Ja kysympähän vaan, kuinka moni teistä käy saunassa toppatakki päällä?

Ratikassa oli myös äiti, joka yritti väenvängällä opettaa noin neljävuotiaalle lapselleen, miten päin jossain kielessä laitetaan aksenttimerkki kirjainten päälle. Lasta kiinnosti vain ratikan nappulat ja jutut, mutta äiti vaan jankkasi aksenteista niin, että teki mieleni käydä vetämässä sitä ämmää pataan.

Kotopäässä olikin sitten tiet taas niin ihanan liukkaita, että joka paikka kipeytyi pelkästä köpöttelystä.
Kotona meinasin ratkaista ruokaongelman tekemällä kaikista nelijalkaisista vapaana kulkevista kotieläimistämme uunipaisteja.
Kissa oli repinyt vessapaperirullat kivaksi silpputohjoksi ja koirat nyt vaan muuten ärsyttivät.

Vielä tässä illansuussa lupauduin hakemaan pojan kaveriltaan vähän matkan päästä, koska sillä oli kantamuksia.
Juma. Yhtä lailla kun köpötän kävellessäni, niin kaasujalkani kevenee köröttelyjalaksi liukkailla teillä. Eiköhän joku hemmetin teinihinuri roikkunut niin autoni perässä kiinni, että teki mieli vetää liinat kiinni äkillisesti ihan vaan huvin ja urheilun kannalta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita niinku.

Kun tultiin, niin koira karkasi ovesta. Taas aloin jo melkein patakinnasta kaivamaan esiin, mutta onneksi koira pelasti itsensä tulemalla sisään samantien. Joskus on käynyt niinkin, että koiria on metsästetty tuolla pitkin kyliä pakastekatkarapupussin kanssa. Ne on niiden erikoisherkkua. Ihme tyyppejä.

Nyt tulin tähän ja alkaakin jo vähän helpottamaan kun sain purettua kaiken tänne. Jos jotain hyvää tästä päivästä hakee, niin lapset eivät ole tänään ärsyttäneet yhtään. Kissa nukkuu ja sekin on taas oma valloittava itsensä ja koiratkin ovat rauhoittuneet ja ovat kuitenkin ihan ihania.

Sorvikelpoinen taas.

Täällä sitä taas ollaan, kustannuspaikalla.
Ei ollut mitään syytä jäädä kotiinkaan, olo on sen verran hyvä.

Saanen kertoa, mistä tämä työmoraali minuun on oikein iskostunut.

Ensinnäkin. Minä en todellakaan luule olevani korvaamaton. Minä en töihin tule, jos olen oikeasti kipeä (eilen olin). Se, että minulla ei ole sijaista, toki stressaa minua hieman, mutta jos olen sairas, se ei ole enää minun ongelmani siinä kohtaa. Tästä ei siis ole kyse.

Kyse on ensinnäkin siitä, että meillä kun saa olla kolme päivää ilman lääkärintodistusta pois töistä joko oman tai alle 10-vuotiaan lapsen sairauden takia, niin arvatkaapa vaan onko täällä vakiokiintiö ihmisiä, joilla tämä kolmen päivän poissaoloputki toistuu hirvittävän usein?

Minulle on sinänsä aivan sama, onko ihmiset pois lorvikatarrin tai ihan oikean katarrin vuoksi, minun työtaakkaanihan se vaan keventää, mitä vähemmän täällä on ihmisiä paikallla.

Mutta. Tiedän monia työnantajia, jotka vaativat lääkärintodistuksen jo yhdenkin päivän poissaolosta. On monia sellaisia tauteja, jotka tulevat ja menevät, ja yleensä ihan päivässä parissa. Esimerkiksi vatsatauti kuuluu tähän kategoriaan. Ei sen takia tarvi lääkäriin raahautua, se kyllä paranee itsekseen.

Täällä minun työpaikallani on jo puhuttu että josko täälläkin tiukennettaisiin tuota poissaolopäivähommaa. Enkä oikeastaan ihmettele. Se mikä tässä ottaa vaan pattiin, että minunkin kohdalleni on noita vatsatauteja joskus osunut, enkä osaa juuri tällä hetkellä kuvitella mitään sen kauheampaa kun lähteä eritteitä uhmaten raahautumaan lääkärille. Lähellä sijaitsevaan arvauskeskukseen ei pääse, ei ikinä. Työpaikkalääkäri on keskustassa.

Voisihan se tietenkin olla ihan extremeä istua metrossa ripulit pöksyssä, mutta en halua kokeilla, enkä halua että joudunkaan kokeilemaan ihan vaan sen takia, että tyypit lintsailee. Koitan siis omalla vaatimattomalla panoksellani estää sen, ettei tuota tiukennusta tulisi.

Toinen syy on sitten tämä: Minulla oli tässä aiemmin työpari, kollega jonka kanssa teimme samoja hommia, tuurasimme toisiamme lomien aikoina ja sairastapauksissa. Ja voi että voikin viriili nuori mies olla alati sairas! Hänen poissaolojensa myötä minulle iskostui työmoraali, ja silloin päätin etten ikinä koskaan milloinkaan ole turhaan pois töistä.

Saanko nyt jonkun ansiomitalin ja kirkkaamman kruunun ja palkankorotuksen ja työhaluttomuuseläkkeen, kun olen näinkin pyhimysmäinen?:)

Muutoin ei mitään raportoitavaa toistaiseksi. Palaan asiaan, jos sellaista ilmenee ja luultavammin palaan, vaikkei ilmentyisikään.

tiistaina, helmikuuta 08, 2005

Työmoraalin romahdus (?)

Heräsin yöllä sellaiseen tunteeseen, ikäänkuin suolahappoa olisi kurkkuuni kaadettu.
Ja eikä siinä vielä kaikki. Tämä tunne muotoutui jonkinlaiseksi suolahapokkaaksi poikittaiseksi mailaksi kurkkuuni.
Samaan aikaan kun poikittainen maila kurkussani koin suurta sairauden tunnetta, työmoraali istui olkapäällä ja kuiskutteli korvaani: ei riitä poissaoloon moinen tunne! sehän on vaan tunne, ei mitään todellista! älä havittelekaan mitään sairaspoissaoloa! se ei käy!

Vaiensin uhmakkaasti moisen moralistin örinät korvissani, siirsin herätystä kahdella tunnilla eteenpäin ja päätin aamulla joko lähteä hyvin myöhään töihin tai en ollenkaan töihin. Valitsin vaihtoehdon b. Täällä ollaan. Soittaessani töihin, nenäni parahiksi tukkeutui pahaan jamaan ja kuulostin ainakin tosi sairaalta.

Jotta työmoraalini pääsisi oikein mässäämään tästä poissaolostani, niin kävin hakemassa Lauttasaaresta auton korjaamosta. Metrolla ja bussilla menin, ajoin huolletulla autolla kotiin. Ja eksyin Ruoholahteen, uskokaa- sinnekin voi siis eksyä!

Työmoraalisesti tiukkiksena pelkäsin tietenkin, että josko joku työkaverini näkee minut vaikka metrossa aamulla. Siksipä varmuudeksi en kammannut hiuksiani, en meikannut, en käynyt suihkussa enkä pukenut rintsikoita päälleni. Sairaana pitää olla takkuinen, ruma, haiseva ja riipputissinen nääs. Ja arvatenkin mahdollinen kohdalle osunut työkaverini olisikin halunnut heti tarkastaa tissieni statuksen. Tietenkin.

Palattuani kaupan kautta kotiin melkein riemastuin, kun tunsin itseni niin kipeeksi. En siis suotta oo pois töistä!
Nyt sitten odotan tokanuorinta koulusta, sillä kun on tänään synttärit. Loihdin kohta juhlatarjoilun pöytään. Kaikki muut koulukkaat täällä jo ovatkin.

maanantaina, helmikuuta 07, 2005

Ihana maanantai

Ihanaa kun on maanantai! <3

Ja nyt te kaikki, jotka juuri aloititte mittavat itsenne, perheidenne, lemmikkieläintenne ja sokeritoukkapopulaationne pelastautumistoimet, koska yksi täyskahjo maanantaidiggari on liikenteessä, niin venatkaa hetki, mä selitän.

Arkisin herään noin kello 6. Muu perhe vetää vielä siihen aikaan sikeitä, mutta siinä aamukahvin aikoina alkaa sitten eri puolilta taloa kuulua herätyskellojen kalkatusta. Tai oikeammin herätyskännyköiden piipitystä, mutta sama asia.

Nykyrytmini mukaan suoriudun ovesta pihalle siinä seiskan-puoli kasin välillä. Olen sitä ennen saattanut satunnaisesti nähdä joitain unentokkuraisia perheenjäseniäni, mutta miestäni en poikkeustiloja lukuunottamatta koskaan. Sillä on kasilta vasta herätys.

Työpäiväni pituus on liukuva, mutta se on normioloissa noin 8-16, joskus pidempi, joskus lyhkäsempi. Riippuu asiainlaidoista. Yleensä palaan kotiin noin tuntia ennen miestäni, koska hän käy töittensä jälkeen aina kaupassa ja tekee perheelle ruuan.

Kotona jaksan olla valveilla vain noin neljä- viisi tuntia siitä kun olen sinne töistä palannut. Ilta jää siis aika lyhkäiseksi tällä iltaunisuudella.

Ai niin.. se selitys. No siis sehän on se, että koska olen päättänyt pärjätä tosi hyvin tämän pitkän miehettömän kauden, niin kuten arkipäiväni kuvauksesta näkee, olen normaalisti läsnä mieheni keralla vain sen muutaman tunnin illassa.
Joten, näissä arkipäivissä ei hänen poissaolonsa tunnu niin paljookaan. Viikonloppuisin se tuntuu. Tajuutteko? Ai ette. No ei se mitään:)

Mulla on edelleen sellanen ärsyttävä olen vähän kipee/en ole yhtään kipee/olen kauheen kipee- olo. Nuha vaanii nenänielussa niin, että välillä tekisi mieli työntää sieraimesta joku pieni pulloharja ja hinkata tuolta noita sisuksia kunnolla. Sisäinen nenä-kurkku-kutka päättyy sitten aina aivastelupuuskaan.

Ratikassa olisin toivonut nenäni täystukkoa. Miten kaikki Helsingin nahka- ja mokkatakit sattuivatkin juuri siihen ratikkaan.
Minulla ei ole ko. vaatteita vastaan mitään eettistä kettutyttönäkökantaa eikä mitään sellaista, minä vaan en voi sietää nahkan ja mokan hajua. Onneksi kaikki nahkavaatteet eivät lemua, mutta jotkut... voi oksetus.

Menenpä muistaessani soittamaan hierojalle. Perun tämänpäiväisen ajan. Ajatus räkälammikosta hierojan lattialla ei innosta, ja siinä kun naama lattiaa kohden makaa hoitolavitsalla, niin sellaisen lammikon mahdollisuus on mittava. Jopa todennäköinen.

sunnuntaina, helmikuuta 06, 2005

Ei oikein mtn

Hyvin semipäivä. Kaikki tunteet, ajatukset, teot ja tapahtumat vain tulevat ja menevät, ilman sen kummempaa hekumaa, fiilistä saati kliimaksia.

Flunssa on ja ei ole, välillä se puskee jostain nenäontelon syvyyksistä ihmisten ilmoille, jolloin pienen hetken tunnen itseni vähän kipeeksi, kadotakseen sitten taas. Ja sitten en tunne itseäni oikein miksikään, en sairaaksi enkä terveeksi.

Päivä on kulunut nopeasti, mitään sunnuntai-ahdistusta ei ole ehtinyt mukaan tarttua.
Huomasin juuri, että aikaisempina sunnuntaipäivinä olen kokenut jonkinlaista hysteriaa mm. pyykkien kanssa. Ihan kun arki ei lähtisi kunnialla käyntiin, jos omistamistamme kiljoonasta lakanasta vaikka kaksi jäisi pyykkikoriin pesemättöminä.

Tänään ei tunnu yhtään siltä. Laiskasti olen silmäillyt, että itselläni on jotain puhtaita riepuja vartaloni suojaksi huomenna, muilla pyykeillä- likaisilla tahi puhtailla- ei ole mitään väliä.

Minua ei kalvaa ikävä miestänikään juuri nyt, niin voimakkaaseen tunteeseen ei ole resursseja.

Minusta tuntuu, että tälläinen olo saattaa olla ihmisillä, joilla on jonkinsortin lääkitys päällä. Ei suuria iloja muttei suuria surujakaan, vaan lähinnä sellainen puoliksi välinpitämätön rauhallisuuden tunne.

Poikani poloinen oli eilen lähemmäs 40 asteen kuumeessa. Jos jostain ikävästä asiasta pitää kaivaa hyviä puolia, niin ainoa sellainen on sitten itsekkäästi ajateltuna se, että se oli ainakin sitten eilen kotona. Ei tarvinut sydän vinossa miettiä että missähän se huitelee.. Kukaan muukaan lapsista ei lähtenyt minnekään eilen. Liekö aavistivat, että minusta mikään ei ollut sen mukavampaa. Aina kun olen miehetönnä, vastuu ja huoli lapsista tuplaantuu, kun mies ei ole täällä sitä jakamassa kanssani.

Eilen katsoin missikisoista sen verran, että näin lopputuloksen. Minusta nämä kaikki palkintosijoille yltänyttä tyttöä olivat kuin identtiset kolmoset. Ehkä ne olikin, en minä niiden nimiä tiedä.

lauantaina, helmikuuta 05, 2005

Väliaikaistiedote

Aloin terapeuttis-ikävänkarkoitussiivoamaan yhtä huonetta täällä.
On aivan ihanaa kun on huone, joka on aivan käsittämättömässä kaaoksessa, ja kun siitä pikkuhiljaa muotoutuu ihmisasuttava.
Ei lie tarvi edes tarkentaa, että kyseessä on lapsen huone.

Joo, olkootkin että lasten osuus kotitöissä on Hesarin mukaan lisääntynyt, mutta on siinä kyllä sellainenkin juttu, että monen lapsen myötä myös asuntojen koot yleensä lisääntyy. Eli minusta tollaset tutkimukset on ihan turhanpäiväisiä. Jos yksi lapsi siivoaa yhden oman huoneensa tai neljä lasta siivoavat yhteensä neljä omaa huonettaan, niin mihin se vanhempien kotityön osuus vähenee?

Niin ja sit sellanen jutska, että minuun tuli viime yönä flunssa. Sen olotila vaihtelee, välillä se on kovasti päällä, välillä se on heikko aavistus jossain kurkunperällä. Ja se, kenen huonetta terapiasiivoan on nyt kuumeinen ja kipee. Sellasta.

Jatkamaan käy tieni. Tulin vaan kertomaan nämä tärkeät asiat samalla kun haen imurin.

Nysse lähti :/

Mies sitten lähti reissuun noin kolmeksi viikoksi.
Reissun pituudeksi on määrittynyt kaksi ja puoli viikkoa, mutta koska kokemuksesta tiedän, että aina voi tulla jotain säätöä ja viivytyksiä niin puhutaan nyt kolmesta sitten.

Nyt on jo vähän ikävä, vaikka lähdöstä on jo 10 minuuttia. Eilen illalla tosin melkein odotin hänen lähtöään. Mies kun päätti nostella itsensä kera vähän lähtömaljoja, ja se päätyi sellaiseen ääliömäiseen pikkukänniin, jonka seurauksena kello kahden aikaa yöllä etittiin sen kenkiä, pukua, solmiota, sitä, tätä ja jopa tuotakin pitkin taloa. Ärh. Pakkaaminenhan tietenkin kannattaa jättää yön pikkutunneille. Toisaalta, olis niitä etitty ilman sitä kännäysjuttuakin, ei sen puoleen.

Eilen tein itselleni tuskallisen ihmiskokeen. Nyt kun viikonloppu on, niin päätin kokeilla miten minä ja vireystilamme reagoimme vasta työpäivän päätteeksi nautittuihin piristeisiin.
Kotiin saavuttuani keitin puoli kannullista vahvaa kahvia, otin beroccaa ja Möllerin tuplaa. Olinkin illalla sitten niinkin pirteä, että katsoin Salatut Elämät telkkarista. Yleensä en jaksa viitsiä, mutta nyt siis jaksoin. Piristeet siis tehosivat!
Jopa siinä määrin, että sain hirveitä sisäisiä raivareita kun se Salkkareiden yksi blondi typy on niin ääreisyksinkertainen. Se.. no se.. Jenni!
Jos tuollaisissa jokapäiväisissä saippuasarjoissa on tarkoitus, että jokainen voisi poimia roolihahmoista henkilön, johon voisi samaistua tai edes suunnattomasti ihailla, niin mikähän tämän blondi-Jennin olemassaolon koko sarjassa sitten selittää?

Nyt mä alan tekemään jotain mahdollista isompaa ikävää ennaltaehkäisevää, mukaansatempaavaa ja mielekästä juttua. Kyllä mä varmasti kohta keksin, mitä sellainen voisi olla.
Ai niin, mies kävi kaupassakin ennenkuin lähti ja roudasi meille monen päivän ruuat. Ihku se on, vaikka välillä sitä täällä salaa haukunkin.


perjantaina, helmikuuta 04, 2005

Wahuu

Jippii, nyt on juhlavaa.
Tietenkin perjantailla on osittainen syy juhlavuuden tunteeseen. Mutta enemmän on nyt sillä, että kalenteriani rassanneet ylimääräiset menot ja meiningit ovat suoritettu
Tänään oli kuopuksen opettajan tapaaminen, johon olin siis todella latautunut.
Pakko myöntää, että suoritin vuoropuheharjoituksia eilen kotona, jotta olisin oikein pätevä ja muistaisin sanoa kaiken mikä mielessäni oli.
Nukuin jopa hieman huonosti viime yönä, olin mm. alkanut raivoamaan miehelleni unissani ja repimään peittoa hänen päältään.

Aamulla totesin aamutakkini olevan nk. aivan tyhjä, ja päätinkin sitten tavata opettajan ja kuraattorin ihan niine hyvineni tyyliin: sanon mitä muistan. Otan vastaan mitä tuleman pitää, varaudun pahimpaan ja toivon parasta.

Kaikki meni sitten ihan hyvin. Sain sanotuksi kaiken mitä pitikin, ja kuraattorin läsnäolokin oli vain joku muodollinen seikka. Eikä lapseni asiat nyt niin hullusti olekaan, mitä opettajan puheluista ja viesteistä olin luullut. Eli ei edes niin paska reissu, mutta helpottunut olen silti, että sekin on nyt takanapäin.

Lapseni koulun nimi on Karavaanin ala-aste. Karavaanin koulun vanhempainyhdistyksen nimi on Varakaani. Minusta tuo sanakikkailu sopii tuohon yhteyteen kuin nenä päähän:)

torstaina, helmikuuta 03, 2005

Paha pää

Jostain käsittämättömästä syystä olen hirvittävän pahalla päällä.
Ei mitään syytä, mutta silti vaan olen.

Sen lisäksi minulla on pienimuotoinen ongelma. Sanokaa miten saan itsessäni virrat riittämään iltaisin?
Olen aamuvirkku- minulla ei yleensä ole mitään vaikeuksia herätä aamuisin ylös. Työpäivän jaksan yleensä ihan vireessä, kotimatkallakaan en nuku metrossa tms. Mutta annas olla kun pääsen kotiin!
Tätänykyä olen täysin toimintakyvytön heti kun saan kotioven auki. Tämä riippumatta siitä, millainen työpäiväni on ollut.

Yritän venyttää nukkumaanmenemistä väenvängällä, mutta esim. eilen olisin ollut täysin valmis untenmaille reilusti ennen ysiä (21). Joskus ysin jälkeen sitten kampesin sänkyyn ja nukahdin samantien.

Olen napannut aamuisin paria piristettä, tehoa tai ei, mutta kuitenkin. Siis beroccaa ja jotain kalaöljyomega3-kapseleita.
Nyt olen miettinyt, että mitä jos ottaisinkin ne vasta kun palaan töistä? Onko joskus viiden jälkeen iltapäivällä liian myöhäistä nauttia piristeitä? Verottaako se yöunia? Pitääkö tämä vaan testata?

On ongelmia ihmisellä on.

Toinen, varmasti vielä pahempi ongelma on tämä: minä en voi sietää sitä, että kun lauma naispuolisia rouvia kokoontuu yhteen, niin vaikka keski-ikä huitelis kuudenkympin ja kuoleman välissä, niin silti nämä naiset tytöttelevät itseään. "me mennään tyttöjen kanssa tänään ulos.." "me tyttöjen kanssa päätettiin että..."
Tyttö? No heleijaa.

Tää ämmä lähtee nyt kotiin vetämään kaksin käsin piristeitä. Jos saisi vaikka sen verran aikaiseksi, että tekisi edes jotain. Wish me luck.

Sillä minä olen ja elän ja hengitän

Aivosoluni ovat aktivoituneet Excel-taulukon uumeniin. Minusta ei ikinä tulisi kirjanpitoihmistä. Numeroiden kanssa puljaaminen saa silmäni pyörimään päässä ja mieleni sekavaksi.

Nyt ei patit riitä mihkään muuhun kuin täältä hoksattuun rasti-ruutuun teinix-kyselyyn. Toki omilla ratkijärkevillä kommenteilla höystettynä.

Tällä syväluotauksella varmasti tunnette minut kohta paremmin kuin omat taskunne.


[] Minulla on silmälasit.(värillisiä piilareita kylläkin)
[ ] Olen blondi.(en edes henkisesti;))
[ ] Tiedän ainakin yhden kaimani.(en tiedä yhtään ristimä-, enkä lempinimikaimaani)
[ ] Tiedän, missä on Kälviä.
[ ] Olen kaksikielinen.
[ ] Olen riippuvainen netistä.
[ ] Olen riippuvainen huulirasvasta.
[x] Olen riippuvainen.(tissit ehkä vähän riippuu)
[ ] Olen ainoa lapsi.
[x] Minulla on villakoiria sänkyni alla.(siellä voi olla myös tiibetinspanieli, lapinkoira, maatiaskissa, sukkia, kalsareita tai nenäliinoja)
[x] Asun omassa kämpässä.(en tosin käytä kodistani nimitystä kämppä)
[ ] Asun opiskelija-asuntolassa.
[x] Seurustelen. (monien ihmisten kanssa päivittäin)
[ ] Olen ainakin yhden bändin suuri fani.
[x] Olen lukenut kaikki Harry Potter -kirjat.
[ ] Mielestäni Johnny Depp on ihana.
[ ] Inhoan hernekeittoa.
[ ] Syvästi inhoan hernekeittoa.
[ ] Inhoan pinaattikeittoa.
[ ] Syvästi inhoan pinaattikeittoa.(ziisus mitä kyssäreitä, kaikki ruokahan on ihanaa)
[x] Seuraan Kauniita ja rohkeita. (ilmankin tosin pärjään)
[ ] Olen mielestäsi kaunis.
[x] Olen pitkävihainen.(tämä pätee vain yhteen vaimonsa hakkaajanilkkiin, ex-naapuriin)
[ ] Olen lahjoittanut rahaa johonkin keräykseen viimeisen kuukauden aikana.
[x] Minulla on oma huone. (siivouspäivinä niitä ilmaantuu minulle useita;))
[ ] Omistan MicMacin tai Miss Sixtyn vaatteita.
[x] Omistan lökäpöksyt.
[x] Olen rokkari.
[x] Olen poppari.
[ ] Olen hoppari.
[ ] Olen punkkari.
[x] Olen hippi.
[ ] Seuraan muotia.
[x] Meikkaan.
[x] Olen vm. -87 tai vanhempi.(no kai mä nyt lapsiini vanhempi hei oon!)
[x] Minulla on lävistyksiä.(korvalehdissä vainen)
[ ] Minulla on tatuointi.
[ ] Pidän Antti Tuiskusta.
[x] Pidän lapsista. (ainakin omistani)
[x] Tiedän, mikä minusta tulee isona.(iso olen jo, wanhana musta tulee mummo)
[ ] Olin viime kesänä kesätöissä.
[x] Olen käynyt Hartwall-areenalla.
[x] Asun pääkaupunkiseudulla.
[ ] Olen ratsastanut hevosella.
[x] Pidän saunomisesta.
[x] Olen käynyt tänään suihkussa.
[ ] Mielestäni jätkän pitäisi käydä mieluummin armeija kuin sivari.
[x] Olen tyytyväinen nimeeni.
[ ] Osaan lasketella lumilaudalla.
[x] Minulla on ajokortti.
[x] Poltan.
[ ] Olen absolutisti.
[x] Vanhempani ovat eronneet.(ensin erosivat, sitten kuolivat)
[ ] Kaikki isovanhempani ovat elossa.(kaikki kuolleet ennen syntymääni)
[x] Siellä missä asun, on ainakin yksi R-kioski.
[x] Kaupungissani on vähintään 20 000 asukasta.
[ ] Surffailen jonkun bändin fanisivuilla.
[x] Kuuntelen nyt musiikkia.(radiosta tulee joku piisi)
[ ] Olen yksin kotona.(työpaikalla tälläisiä testejä tehdään;))
[x] Tunnen ainakin yhden homon.
[ ] Olin uutenavuotena selvinpäin.
[ ] Olen käynyt discossa viimeisen puolen vuoden aikana.
[ ] Olen riidellyt viimeisen kuukauden aikana.
[x] Minulla on paljon kavereita.
[x] Olen onnellinen.
[ ] Olen itkenyt viimeisen 24 tunnin aikana.
[x] Tykkään jäätelöstä.
[ ] Olen lukiossa.
[ ] Onnennumeroni on 5.
[ ] Olen ollut ihastunut opettajaani.(taisin ennemminkin inhota kaikkia)
[ ] Minulla on sininen hiiri.(vihree ja keltainen kyllä löytyy)
[/] Minulla on musta koira.(on niillä mustia karvoja)
[ ] En tiedä, onko minulla hiirtä tai koiraa.
[ ] En aina jaksa tehdä läksyjäni.
[ ] Todistuksessa minulla oli käytös 10.
[x] Juon monta litraa päivässä.
[x] Pidän maidosta.
[ ] Olen allerginen eläimille.
[ ] Olen allerginen ruoka-aineille.
[ ] Minun pitäisi olla nyt koulussa.
[x] Tämä on tyhmä.
[ ] Ulkona on pimeää.
[ ] Pelkään pimeää.
[x Jompikumpi vanhemmistani on kuollut.(molemmat)
[x] Meillä ei ole akvaariota.
[x] Meillä on iso talo. (tai siis huoneisto. 207 neliötä:P)
[ ] Asun omakotitalossa.
[ ] Asun kerrostalossa.
[x] Asun rivitalossa.
[x] Juon kahvia.
[x] Pidän kahvista.
[ ] Tiedän missä on Ähtäri.
[ ] Olen käynyt Ähtärissä.
[ ] Ähtäri on kiva paikka.
[ ] Asun Ähtärissä.
[ ] Joku tuttuni asuu Ähtärissä.
[ ] Minulla ei ole hölkäsen pöläystäkään missä on Ähtäri.
[x] Meillä on kannettava tietokone.
[x] Ja webkamera!
[ ] En osaa käyttää kahvia.(käyttää!?)
[ ] Minulla on ankara kasvatus.
[ ] Minulla on duffelitakki.(mikähän se ees on?)
[ ] Ei ole kauniimpaa kuin myrskyn jälkeinen sää...
[ ] Elokuvien "The End"-tekstit ärsyttävät.
[ ] Keittiömme kaapissa on hienoja lautasia.(niin tavislautasia kun olla ja voi)
[ ] Minulla on ulkomaalaiset sukujuuret.
[ ] Taulut ovat rumia.
[ ] En ole katsonut ikinä minkään elokuvan lopputekstejä alusta loppuun.
[ ] American Piet ovat hyviä.
[x] Tämä on pisin tekemäni rastikysely.
[x] Tämä on hölmöin tekemäni rastikysely.
[x] Minulla on digitaalikamera.
[ ] Juon teetä.(krapulassa joskus maidon ja runsaan sokerin kera)
[ ] Vihreä tee on parasta.
[ ] Tykkään Sims-peleistä.
[ ] Minulla on Sims2.
[ ] Olen riippuvainen siitä - pelaan joka päivä.
[ ] Ostan jatkuvasti kaikkea rojua.(inhoon rojua)
[ ] En ikinä laittaisi jalkaani toppahousuja.
[x Minulla on rotta.(tai tyttärellä oikeemmin)
[x] Olen pitänyt rottaa sylissä.
[ ] Rotat ovat inhottavia.
[ ] Minulla on kiire.(vaikuttaako siltä?)
[ ] Muut ovat nukkumassa.
[x] Olen aamuvirkku.
[ ] Eipäs kun iltavirkku.
[ ] Minusta ei saa kaunista tekemälläkään.
[x] Minua on sanottu kauniiksi.
[ ] Vatsani on kipeä.
[x] En aio mennä tänään kouluun.
[ ] Säälikää mua!
[ ] Minulla on veli ja sisko.
[ ] Olen keskimmäinen lapsi.
[ ] Hahaa, mulla on pikkusisko! (montakin)(missä vaihtoehto: minulla on kaksi isoveljeä?)
[x] Serkkuja minulla on yli 20.
[x] En tiedä montako pikkuserkkua minulla on.
[x] Mutta sen voin sanoa että paljon.
[ ] Minulla ei ole ystäviä, ei edes kavereita, olen onneton!
[x] Pidän äidinkielestä.
[ ] Olen hyvä äidinkielessä.
[ ] Huomasin tässä jo monta kieliopillista virhettä.(jaa missä?häh?)
[x] Olen puhunut tänään puhelimessa.
[x] Olen kiva.(ainakin joskus)
[x] Olen varmasti.(ainakin)
[x] Äläkä väitä vastaan.(tai väitä vaan jos haluut)

Kiitos ja anteeksi.