tiistaina, huhtikuuta 26, 2005

Päivitys päivittämättömistä päivityksistä

Tulin vaan päivittämään tänne kertoakseni, etten enää päivitä tänne.

Vuodatan siis nykyisin tänne. Siis kertakaikkiaan. Tämä oli maksamaton mainos.
Näkemiin.

lauantaina, huhtikuuta 23, 2005

Mä vuodan

Veijon ja blogilistan yhteistyön puutteeseen kyllästyneenä tein tunnarit itselleni tonne Vuodatuksen puolellekin.
Ihan testimielessä aattelin koksata miltä tuntuu olla kahden blogin loukussa, jossain vaiheessa taidan siirtää (jonkun avuliaan ihmisen avustuksella) koko Mutsijäljittämön Vuodatuksen puolelle..

Kas tässä sitten osoite sinnekin. http://elma.vuodatus.net

Ainakin valokuvien lisääminen on niin helppoo tuolla vuodatuksessa, että jos ei muuta niin pidän sitä jonkunlaisena valokuvakansiona ;D

Sisäinen karpelani

Voi horsma.
Sisälläni asunee räyhähenki, joka saa minut kirjoittamaan keskellä yötä panojuttuja tänne ja aamun tullen tämä sama räyhä asettaa karpelan riehumaan päähäni. Ja tietenkin kera pajavasaroiden ja laksatiivisten stimulanttien.

Mutta nyt mä täällä taas olen ihan kilttinä tätinä, häpeän yöllistä kirjoitustani, mutta en poista sitä, koska lasten ja humalaisten suustahan se totuus kuullaan? Olen siis oikeasti varsinainen panokone ja naimahirmu, mutta imitoin vaan kilttiä äiti-ihmistä. No ei vais, olen vähän levoton näköjään vieläkin.

Satuin eilen näkemään baarissa sellaisen ikivanhan tuttavani, joka kuului sellaisen tyttöviisikkoon ja oli ehdottamasti siitä porukasta sellainen typerin kana. Aika on kulunut ja vuodet vierineet ja eilen huomasin että tämä ihminen oli edelleen typerä kana.
Ainakin minusta oli vähän kummallista että monen vuoden jälkeen se huudahti mulle että "herranjumala mitä sulle on tapahtunut?". Minä siinä jo aloin selittämään jotain jostain henkiinjäämiskuvioista, että eihän mulla tässä oo ku jänteet päreenä ja jotain, mutta tämä tarkoittikin mun hiuksia. Olivat kuulemma tummemmat kuin 20 vuotta sitten. No älä?

Kovin on näköjään kummallista, ettei sitä aina ehkä olekaan punapää tahi maantienvärinen. Voi olla siis vaikka moottoritien värinen. Eh he he, oonks mäkin nyt haircut-bloggaja?

Nyt minä lähden apujoukkoineni kauppaan. Sikäli vaarallista touhua lähteä karpelan käynnin jälkimainingeissa, koskapa matkaan saattaa tarttua kaikkea perin kummallista. Kuten vaikka maksamakkaraa.

Kännipolkka kakkonen

Koko ilta meni siinä mielessä vituralleen, että salainen intohimoni kohde, oma salainen mussukkani ja rakastettuni- me menimme koko illan ristiin kuin mitkäkin ristipissat vessassa. Mussu, kuinka monessa baarissa joit ? Minä menin 27. jälkeen sekaisin.

Noh, tällästä tää elämä on, aika kallista. Siksipä kerron teille mitä tein tässä kerran yks kesä.

Olin sellasen yhden raavaan rok-roudarimiehen ja neljän sellasen omituisia höpöttelevän kääpiö-älämölöjoukon kanssa lomamatkalla Parikkalassa tuttuperheen luona.

Asuivat nämä tutut Parikkalan juna-aseman välittömässä viereksessä. Noh, aikamme, eli noin ehkä tunnin, tuttujemme luona vietettyämme aloimme katsomaan paikkoja" sillä silmällä", elikkäns vaanimme että missäs sielllä nyt sitten voisi naida napsauttaa, jos oikein kova naida-napsauttamisen tarve tulee..

Iik ääks ja voi DAAA, ei paikkoja! Lapsia, aikuisia ja kissoja ihan liikaa ja liian vähän tiloja niinku missään..

Mut ei se mitn, kun panetus on suurin on luova hulluuskin lähellä.

Jos sisällä oli ruuhkaa, niin olihan Karjalan huljakkaat maisemat toki väljät- eikun siis sinne.

Löysimme siitä ihan läheltä oikein idyllisen punamullalla maalatun rakennuksen ja ah mikä luonnonrauha olikin naida nakutella siinä rakennuksen eessä ja vasten sitä niiinku vaikka miten päin. Vaatteet lenteli ja sinkoili sinne sun tänne kiivaasti.. Kaikki meni oikein ihanasti luonnonrauhasta nauttien, kunnes jossain siinä hekuman loppuvaiheen tiimellyksessä hokasin ajattelevani että aaaah! Sieltä se siippani tulee kuin juna...

Kunnes peijooni soikoon hokasin että sieltä tosiaan tuleekin juna, siis ihan junajuna- eikä mikään siippani.

Oli myöhästä pinnistää kun kakki oli jo housussa tai ainakin siinä alla olevalla mättäällä, eli sen ohikiitävän hetken ajan kun se juna vilisti ohitse, niin ehdin kelata elämääni filminauhan tavoin ja miettiä että kuinka moni junan matkaaja näki ja tajusi.. Näkikö anoppi? Kaura? Pomo? Kaupan täti?

Todennäköisuus, että kukaan ikänä oisi ees meitä kahta talon seinää vasten paneskelevaa hahmoa ees tunnistanut , niin tämä sai kuitenkin aikaan sellaisen "Wiklund-ilmiön" , joka kuulemma juontaa juurensa samannimestä Turkulaisesta tavaratalosta ja ilmiö elää kuulemma erittäin voimakkassti tänä päivänäkin mm. Tavastian miestenhuoneessa..

Räyh.

No mut. Tän jutun pontti oli se, että mun pikkarit jäi junan alle.

perjantaina, huhtikuuta 22, 2005

Lähden baariin!

Tämän te kaikki halusitte tietää. Lähden baariin ja nyt sitten tietenkin pitää pelätä että sen seurauksena kännipolkkailen illalla täällä ihan hulluna humalassa, kauheita asioita itsestäni paljastaen.

Näin kuviin, näihin tunnelmiin- kippish!

ps. veijo blogilista väittää että mä en osaa ladata. Vähänpä sekin tietää!

Jään eloon

Kotona vihdoin.

Sairaalassa oli kamalaa. Kerron vaikka joskus ehkä tarkemmin siitä, mitä mulle tehtiin, mutta jotta viikonloppunne ei nyt aivan henkeä pidätellessä menisi, ja koska olen avoin kuin avoin kirja, niin paljastan teille, että jään henkiin!

Tulipa taas nähtyä kaikenlaisia ihmisraunoja :/ Tämä poliklinikkahan hoitaa sellaisia tapauksia, joita on jo sattunut leukaan, tai jonnekin muualle. Ei siis ensiapu- vaan toisapuklinikka tai jotain. Autoin vähän yhtä naisihmistä siinä odotushuoneessa, jolla oli tyyny sidottu takaraivoon kiinni. No siltä se näytti, mutta kyseessä oli joku ekstrahyper-niskatuki, jonka takaosa jatkui päälakeen asti. Ja sellanen otsahihnakin siinä oli. Ei sellasii vaan teharissa oo.
Yksi hemmo istui pyörätuolissa kumpikin jalka alusta loppuun saakka kipsattuna, pissapussi vyötäisillä roikkuen.
Hitsi omat jänteeni ja rannekanavani tuntuivat siinä kohtaa aika vähäpätöisiltä. Pystyn sentään käymään omin avuin veskissä, vaikka pyyhkiminen nyt vähän hankalaa onkin, mutta säästänpä teidät nyt tarkemmilta yksityiskohdilta.

Mutta minäpä vatkaan taas ties kuinka monetta kertaa ajatusta, että mennäkö baariin vai ei. Nyt kun oikeesti tekisi mieli lähteä, niin perheasiat ovat mutkana matkassa. Kaikki lapset kuopusta lukuunottamatta on tuolla jossain ja mies on maailmalla myös. Jos kuopuksen paras ystävä, minun kummityttöni ja lasteni serkku ei pääse yökylään tänne tänään, niin en minä tuota lasta tänne yksin jätä, eli baariinmenemisen pähkäilyn voi jättää sitten siihen.

Noh, täytyy nyt toki todeta, että mitä pidemmälle tämä ilta tässä ehtii, mitä nuhraantuneemmat verkkarit äidyn vetämään jalkaani ja mitä syvemmälle sohvan uumeniin vajoan, niin taitaa olla ihan sama vaikka täällä olisi koko Mannerheimintien lastensuojeluliiton kuopusten hoitopalvelijat paikallla, baari saa jäädä ilman säihkyvää seuraani.

Näytän ehkä joltain alkoholin suurkuluttajalta kenties. Metroasemalla nainen pysäytti ja kysyi haluanko tulla alkoholitutkimukseen. Haha. Tutkimukseen osallistuminen edellytti tiettyä ikähaarukkaa ja tiettyä alkoholinkulutusta. En mahtunut kulutushaarukkaan, koska kulutan liian vähän siihen nähden mitä tutkimus olisi edellyttänyt. Tilanne pitäisi siis korjata. Tai sit ei.

No mut ei kai mul muuta. Pointtini oli se, että henkiin jään, vaikka yksikätinen olen hyvin tanakasti edelleenkin monen viikon ajan:/

Tosi-tv-tosi

Oletteko koskaan koittaneet puhua asiallisesti puhelimessa ja pidättää samalla naurua ihan täysiä?
Mulle kävi äsken niin, ja kuulostin varmaan aika kummalliselta otukselta.

Kas kun, minun piti tänään mennä työpaikkalääkärilleni Mehiläiseen, mutta menenkin Töölön sairaalan käsikirurgiselle osastolle. Eihän tuossa mitään huvittavaa ole, päinvastoin, mutta just kun lupasin kukkaselle roolin Töölön sairaalasta kertovassa tv-sarjassa, niin just silloin ko. paikasta soitetaan. Tuli sellanen olo, että elän, ei-tosi-tv:ssä, vaan tv-todessa :D

Minusta piti tänään tulla kaksikätinen. Saa nähdä kuin käy. Wish me luck.

torstaina, huhtikuuta 21, 2005

Liian salaperätön?

Äsken kun kävelin tähän koneelle, niin mieleeni pätkähti sellainen ajatus ,että olenkohan mä liian salaperätön täällä blogissa.
Okei, olen anonyymi, mutta käytän esim. kommenteissani omia nimikirjaimiani. Kerron aika avoimesti perheestäni, elukoistani, miehestäni, työpaikkani olen julkistanut monta kertaa... Ja nyt viimeisimpänä ja ajankohtaisimpana en ole edes tajunnut vaieta edes fysikaalisesta vammastani..

Enhän mä mitään viiltävän tarkkaa diagnoosia tänne toki ole tainnut kirjata, mutta kuka siitä munkkilatinasta toisaalta mitään ymmärtäisikään, ellei täällä nyt salaparveile lukuinen määrä lääkäreitä. Kaikki lääkärit! Kertokaa heti jos parveilette täälä Mutsijäljittämössä sankoin joukoin!

Huomasin vaan, että EG on saanut moitteita siitä, ettei hän ole eritellyt tarkemmin oman sairautensa plaatua, vaikka miltei päivittäin siitä kertookin.

Totta hemmetissä hän siitä puhuu, koska asia on varmasti valitettavan päällimmäisenä mielessä alati. Minunkin tekisi mieleni postata tunnin välein kahden sanan (jotka olisivat v**u ja s**tana) postauksia, ihan vaan sen takia kun ottaa kupoliin kaikki maailman ahtautuneet hermokanavat ja tulehtuneet jännetupit, tai ainakin nämä omani.

Olen minäkin utelias. Totta mooseksessa mä olen aprikoinut, että mikähän sitä EGtä vaivaa, samaten kun joidenkin muiden asioita huomaan pohtivani, vaikkeivat ne mulle kuulu pätkän vertaa.

ÖÖ.. mikähän pointti mulla oli.. mulla oli kyllä joku mutta se nyt lähti käymään ehkä kakalla tai jotain.

No mutta kertomisesta ja salaperättömyydestä. Sellaiset kirjoittajat, jotka hyvin avoimesti lavertavat kaikkea muka hienoa, kuten nyt esim. tämä Julkinen salarakas. Mitä enemmän hänen juttujaan luen, olen varma että kirjoittaja on joku vanha ruma setä, joka elää jotain omia fantasioitaan kirjoituksiensa kautta. Tai voi se olla vanha tätikin.

Vähänkö muuten aamulla hätkähdin, kun näin metroasemalla Iltasanomien (tai -lehden) lööpin: Kuuden lapsen äiti murhattiin. Arvatkaa vaan, kuka mulla tuli ekana mieleen. Hrrrr.

Mä lähden kattoon teharia. Muuten Kuulis. Mun mielestä sä voisit alkaa käsikirjoittamaan sitä Töölön sairaala-sarjaa pikkuhiljaa. Mullois hyvii idiksii castingin suhteen! Mä voin näytellä potilasta. Eikä tarvi ees näytellä jos kuvaukset aloitetaan pian.

No voihan ilmasto

Vaikkei edellinenkään, hieno ja ylevä kirjoitukseni, ole päivittynyt blogilistalle, niin täällä mä taas kohkaan.

Jos nyt olis vaikkapa lokakuu, niin nykyinen ilmastontila herättäisi onnenhihkaisuja, talvikamppeita kaivettaisiin esille ja kehuttaisiin kilpaa kun on niin valoisaa ja hiljaista, kun lumi dumppaa äänet.

Mutta koska nyt on kohta vappu, niin nykyinen ilmastontila herättää kirjoilua, talvikamppeitten uudelleen esiinkaivamista mietitään ankaran ärtymyksen vallassa ja kilvan kirotaan kuinka on kamalaa. Ja ihan aiheesta. Voi helvet sanon vaan.

Ilmasta, säästä ja kelistä nillittäminen on turhaa, minkäs tälle voi, mutta on tää nyt jumalaut sentään jo vähän liikaa. Tulin äsken tuolta kuin lumiukko ja mietin että pitäskö havupallo ripustaa takaisin kuistille, kun sen just pääsiäiseksi sain siitä roudattua varastoon. Kaasugrilli pihalla on irvokas näky eikä ees kissat vonkaa ulos.

Tänään en tee mitään. Ihan suosiolla en.

Puolikäsi Elmard

Räyhäkkään huljakas otsake kertookin teille kaiken tarvittavan fysikaalisesta statuksestani.
Vasuri sairaslomailee edelleen omassa yksiössään katseilta piilossa, muu ruho sitten uurastaakin senkin edestä.
Ihan varmaan saan kohta jonkun rasitusvamman varpaaseen tai jotain, mut se on sitten sen ajan murhe se.

Elämässäni ei ole tapahtunut mitään sitten eilisen keihästelyn. Aina kun on jotain, mitä tahansa vialla vartalossa- vaikkapa korva lukossa- niin minä alan toimimaan puoliteholla. Vaikka just sanoinkin että ruhoni uurastaa, mutta siis puoliteholla, varovaisesti ja vähän niinkuin kokoajan kuulostellen että missä mennään, miltä tuntuu ja mitä kuuluu.

Miespuoliskoni lähtee tänään Amsterdamiin. Nokia esittelee siellä jonkun uuden salaisen tuoteperheensä, ja pitäähän paikalla olla torvisoittokunta Suomesta. Tai ainaki pari torvea.

keskiviikkona, huhtikuuta 20, 2005

Keihästetty

Olen hiukka kirjoituskyvytön tänään. Noh, joku voisi tuohon tietty sanoa, että miten niin just tänään, mutta hei kamoon.

Mua on tänään piikitetty kahteen kohtaa kättä sellaisella valehtelematta naisten olympiakeihään kokoisella neulalla!
Tai hmm. Ehkä vähän huijasin. Miesten keihään kokoisia ne oli sittenkin.

Ne vanhat vaivat taas.. pahempina kuin ehkä ikänä. Siis ne tendo..carpalis...paljon latinaa syndromikset. Vasuri on sairaslomalla, muu osa ruumiistani on kyllä täällä sorvaamossa tekemässä juttuja ihan oikeella kädellä vaan tosta noin.

Elikkä, koska olen melko kipeä, särkeväinen, vittuuntunut, ykskätinen ja lisäksi mullon nyt just pissahätäkin, niin änkeen tähän loppuun kaikki asiat, jotka kuuluisi ehkä sanoa jossain muualla ja mitä just nyt muistan eli;

Kaura, paaaaljon onnea vauvalle ja äitille!!Paljon ihanaa kakkua ja kaikkea kivaa sinne!
Ja se kortti tosiaan on tekeytymässä yhä, hitaasti mutta epävarmasti!


Meidän äiti! (Tunnetaan myös nimellä Sun äitis). Mehän saatetaan tunteakkin! Marja Laine oli reksinä silloin kun kävin Liisankadun Pikkolon lähellä koulua. Palataan tähän asiaan, vaikkapa mussukkani Kuuliksen kommenttilootassa (tai ihan vaikka täälläkin jos paikalle osut) sitten kun olen vähän enempi kädellinen.

Ja kaikille muille moiks vaan ja terveisii.

Hmm. Tukka putkella on todettu typeräksi sanonnaksi, mutta sanonta NAKKISORMET saa aivan uuden merkityksen kun katselen omaa viisikkoani...
Ärtsyn pinkit nakit sinapilla (eli Betadine puhdistusmönjäkkeellä)NAM!

tiistaina, huhtikuuta 19, 2005

pomoainesta

Oon kohta menossa viikottaiseen tiiminvetäjien tiistaipalaveriin. On se kans kyllä kumma, että pomoni mielestä mulla on aina toisinaan tiiminvetäjän velvollisuudet, muttei mitään oikeuksia. Eikä varsinkaan palkkatasoa.

Ihan epistä. Mielelläni myöntäisin itselleni täksi päiväksi vapaapäivän, koskapa vanha fyysinen vammani on taas äreänä :/ Helvetti että voi olla jokseenkin kokonaisvaltaisesti vaikeaa, kun yksi perhanan hermokanava jumittaa ja äntyilee ja kipuilee ja puutuu ja särkee. Halutaan ostaa toimiva vasen käsi. Halvalla.

Eilen keskustelin taas kerran avio (tai avo-) eroista ja minä oon kyllä jotenkin kai joku muinaisjäänne fossiili, kun olen edelleenkin sitä mieltä, että puoliskoa vaihtamalla ei pitkässä juoksussa mikään muu muutu kuin ääni. Tai jos vaihtaa kaksimetrisen puolta lyhkäsempään malliin, niin äänen suunta toki kans.
Ja tähän yleistykseeni ei tietenkään sisälly väkivaltaiset yms. puoliskot, vaan sellaset tavistaapertajat.

Vaikka oon välillä kurkkua, nielua ja kitapurjetta myöten täynnä omaa siippaani niin tuskin se vaihtamalla mikskään paranisi.

Hmh, jouduin aamulla katupölytsunamin uhriksi ja nyt aamulla vaivalla käpertämäni ripset on takussa! Siis iik!
Pitää vähän erotella niitä jotta oon edustava tiiminvetäjä kohta.

maanantaina, huhtikuuta 18, 2005

Hullujen päivät

Tuossa joskus viime viikolla eräs sihteeri-ihminen kysäisi, voisiko hänen poikansa kera luokkatoverinsa tulla tänne mun työsorvaamooni päiväksi työharjoitteluun.
Tokihan se mulle kävi päinsä ja nyt pojat ovat tuolla tekemässä jotain simppeliä.
Se mikä on ylläri, on että kyseessä on kaksi ala-asteen viidesluokkalaista! Kylläpä ne nuorna pistetään työelämän harjoitteluun. Herranen aika.

Oottekos koskaan huomanneet, että tuskin mikään saa ihmisiä niin sankoin joukoin liikkeelle kuin se, jos jotain saa ilmaiseksi? Ei ole oikeastaan mitään väliä sillä, että mitä saa, kunhan vaan saa.

Mulla oli täällä hetken hullut päivät, kun eräältä kampanja- ja hengennostatusristeilyltä jäi tähteeksi parisenkymmentä tuotekassia, eli ilmaista tavaraa! Hullut päivät tuli siis mieleen siitä, että tuotteet on pakattu keltaiseen Pasta Express-paperikassiin. Voi sitä kassien rapinaa. Hähä, jemmasin itselleni kolme kassia. Oon ilmaisen tavaran ylihamstraajapäällikkö.

Työläävästöni kevätsiivous sujuu just yhtä tahmeasti kuin kotiläävästönkin. Huomaan muutakin yhteneväisyyttä. Tännekin on kerääntynyt "tätä voi joskus tarvita"- tavaroiden säilytysjemmoja. Elämä ois paljon helpompaa ilman roinaa. Ja varsinkin "tätä ei sitten koskaan tarvittukaan"- kaman täyttämiä roskapusseja.

Nyt taidan intensiivisesti siivota ainakin tunnin. Hyvä minä.

sunnuntaina, huhtikuuta 17, 2005

Sunnuntain pikapäivittely

Hellurei kaikki auringosta nauttivat bloggaajat.

Minä olen linnottautunut tänne alakerran pimeimpään nurkkaan, söin äsken salaa jätskiä ja totuttelen ajatukseen ensi viikolla saapuvista lumisateista. Hesarin sääennustussivustolla tälläistä uhottiin, toivon totisesti että väärässä ovat. Hemmetti mitään takatalvia tähän enää kaivata!

Olen tässä meinannut hankkiutua näköjään kipeäksikin, perheemme varmaan arvostaa vähitellen katoavaa ääntäni. Sen lisäksi on vähän sellanen kituliainen olo, mutta eiköhän se tästä.

Olen vähän myös koittanut tätä läävästöä saattaa parempaan kondikseen, pikkuhiljaa homma etenee. Sitten kun kaikki on suht kondiksessa, voikin koko rumban aloittaa alusta. Olen keksinyt ikiliikkujan, heleijaa. Tai ainakin jonkun ikuisen jatkumon tai jotain hienoo.
Onneksi olen niin daiju, että paikoin jopa pidän siitä kun oman käden jälki näkyy tehdyn työn muodossa.

Nyt taidan kuitenkin mennä pihamaalle istumaan ja hankkimaan kaverin kevään ensimmäiselle pisamalleni.

lauantaina, huhtikuuta 16, 2005

Lost and found

Tää viikonloppu on ehkä omituisin pitkään aikaan. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita- tai ainakin jotain sinnepäin.

Eilisen jännittävät elvytystapahtumathan te jo tiedättekin, mutta sitä ette tiedä, että ajauduin aivan järkyttävään riitaan illalla puoliskoni kanssa.
Minä tehostin huutoani tavaranheittelyefektein, kyytiä saivat mm. kaukosäädin, koiran harja ja miehen kengät. Eikä mikään ees hajonnut, oon siis huono riitelijä;)

Aamu valkeni sovun merkeissä ja teimme retken Ikeaan. Ihmeen hyvin meni, vaikka jo kehä kolmosella Ikean täydehkö parkkipaikka sai miehen naaman vetäytymään huolestuneeseen kurttuun. Kaikki mitä piti hankkia, saatiin hankituksi ja vähän ylimääräistäkin. Kuten 16 syvää lautasta ja hiirimatto.

Jossain vaiheessa päivää pähkäilimme, että missäs ne on meidän kissat. Kuopus ja serkkunsa lähtivät etsintäpartioimaan, naapureille kyselykierros "joo, kävi se toinen meillä juomassa maitoa yks päivä" "joo se toinen seurasi meitä yks päivä kun oltiin kävelyllä"- kommentit ei nyt juuri auttaneet siihen, että missä ne just silloin oli. Haravoitiin lähimaastoa ja -tienoota- ei kissoja.

Aateltiin sitten, että kyllä routa kissat kotiin ajaa. Kävin tyttöjen kans Makuunissa ja onneksi yksi tarvi ruokakaupasta jotain, jonka ilmoitustaululta huomasimme ilmoituksen löytyneestä kissasta. Ikä, sukupuoli, tuntomerkit.. kaikki täsmäsi ja eikun soittamaan.

Joku mummeli tuolta lähikerrostaloista oli poiminut tämän katulapsemme hoiviinsa, mutta koska mummon oma kisu ei oikein diggaillut uudesta tulokkaasta, oli tämä täti vienyt meidän oman pieneläinklinikalle.

Sinne siis. Löytöeläimet olivat monen sokkelon takana alakerran tiloissa ja meidän karkulainenhan se siellä muina kissoina makoili häkissä. Ah jälleennäkemisen riemua. 7 euroa maksoi tämä hoitopaikka.

Koska tämä mummeli oli ensin raahannut kissaa metrossa sitten vielä taksissakin, niin soitin sittemmin hänelle vielä uudestaan, kerroin että kissa löytyi ja kävin viemässä hänen postiluukustaan kiitoskortin ja 30 euroa rahaa. Minusta se oli kohtuullista.
Eikä sillä ole mitään väliä, että olishan se kissa kotiinkin tullut, tuollahan se jo kulkee ihan päivittäin, mutta eihän se mummeli taas voinut sitä tietää.

Aivan uskomaton tsäkä oli siinä, että nähtiin se ilmotus siellä kaupan seinällä. Joku johdatus siinä kyllä oli. En vaan tiedä kenen toimesta, mutta väliäkös tolla.

Eihän nämä tietenkään mitään maailman isoimpia juttuja ole, mutta minun yllätyksettömässä kuitenkin. Ja on toi kissajuttu kyllä iso ja ihmeellinen.

perjantaina, huhtikuuta 15, 2005

Elvytys-elma ja söpö ensihoitaja

Perjantaisin pyrin jättämään kustannuspaikan tomut taakseni jo hyvissä ajoin, eli siinä heti kolmen jälkeen.
Tänään ei kiire suonut sitä mahdollisuutta, vaan pääsin lähtemään kotiin vasta vähän vaille 6.

Onneksi ruuhka-aikojen ratikkalinja 1A kulki vielä, ja mennä huristelin sillä Hakaniemeen. Ratikassa oli tyttölapsi ihkun koiran kanssa. Se koira oli samanrotuinen ku meillä, mutta noi feromonihirviöt on isoja poikia ja tämä ratikan koira oli pikkuinen tyttökoira.

Mut sit.. Juuri siinä kohtaa Hakaniemeä, mistä sukelletaan maan alle kohti metroa, päätti yks puliukkeli kaatua selälleen ratikkakiskoille ja kolauttaa päänsä niin, että sen ääniefektin toivoisin pian haihtuvan muististani. Yhh....

Joku ukko veti tämän kaatuneen ja veripäisen äijän pois kiskoilta ja yht'äkkiä mä huomaan olevani yksin tämän haavoittuneen pulisoturin kanssa..
Ensiaputaidokkaana tiesin, että jotain pitää tehdä.
Mutta sit! Ratikasta tai jostain- ehkä taivaasta- siihen tupsahti nuori todella söpö poika, joka ilmoitti olevansa ensihoitajaopiskelija, ja sillä oli jopa kumihanskat taskussa! Ei muuta ku lateksit käteen ja ukkoa elvyttämään. Ambulanssia sai sitten odottaa aika hemmetin kauan, ja ihan kun nyt mun kutsu ei ois riittänyt, joka kerta piti antaa luuri sille somalle hoituripojallekin, joka kertoi hälytyskeskukseen just samat asiat kuin minäkin.

Kun ambulanssi tuli, ja ukkoa lähettiin kuskaamaan lasarettiin, tämä hoituripoika kätteli mua ja sanoi että nyt tuli tehtyä päivän hyvä työ. Ei sentään treffejä ehdottanut. Ihme! ;)

Kotona jouduin vähän niinku kans pelastustöihin, lähdin suunnilleen samantien kun tulinkin ostamaan kodin putkimiestä, koska viemäri ei vetänyt. Pelastin siis viemäriputken. Tai mies, mutta kuitenkin.

Nyt olen puolikoomassa, mutta huomenna on jänskää. Pakotan mieheni Ikeaan, ja häntä ensikertalaisena hermostuttaa jo nyt :D Voi äijäparkaa kun tietäskin mikä sitä odottaa. Kaikkea hiplaava vaimo ja kiljoona muuta samanlaista vaimoa. Pitää saada sille kotiteatterisysteemalle joku taso, kun entinen pelkkä telkkari on ollut sellasen antiikkisen kapiokirstun päällä.

Nyt alan laulamaan täysillä koko iso-D:n tuotannon läpi tai jotain. Että se takaraivon kolahduksen ääni katoaisi.
Tuuliviiri rauhaton da dum da dum daaaaa.

Alkavan rappioalkoholistin kiireet

Kaiken järjen mukaan, minun ei pitäisi nyt olla tässä kirjoittamassa joutavuuksia.

Kahdestakin syystä.

Ensinnäkin mulla pitäisi olla juuri tässä ja nyt vuosisadan infernaalisin krapula, syystä että olin eilen ilmaisen viinan bileissä ja jos ilmaista viinaa on jossain tarjolla, niin sitähän tulee kiskoa kaksin käsin ja monta kertaa vielä kiellon päälle.

Ja toisekseen minulla tulisi olla vuosisadan infernaalisin kiire ja härdellihässäkkä päällä täällä töissä, ja niinhän mulla itseasiassa onkin, mutta olen päättänyt ottaa rennon kuulisti. Olen tehnyt empiirisen tutkimuksen ja tullut siihen tulokseen, että jos yritän tehdä kolmea asiaa yhtäaikaa ja hötkyillä muutenkin joka suuntaan suuna ja päänä, niin eihän siitä tule kuin vatsahaava ja huonoa jälkeä.
Kiireellä ei tule kuin kuspäisiä kakaroita tai makkeleita työjuttuja.

Minulla olisi ollut eilen hyvin paljon painavaa ja ihanaa kommentoitavaa vaikka kenelle, mutta Veijonperkele päätti taas kiukutella ja ilmoitella jostain internationaalista server errorista tai vastaavasta. Niin, et moi vaan kaikille, paitsi Maukka Perusjätkälle. Tai no, perjantain kunniaksi pikku moi myös Maukalle.

torstaina, huhtikuuta 14, 2005

Romuvarastosta päivää

Huuh, sorvaamossa taaskin taas niin.

Viime yö meni ihmeen hyvin, mitä nyt välillä hätkyilin hereille unista, joissa kuopusta teljettiin selliin tai vastaavaa. Mutta eiköhän tämän eilisen näpistysjutunkin voi kohta siirtää "paska homma mutta tulipa koettua"- arkistoon.

Minuakin muuten eilen varmaan luultiin varkaaksi. Ostettiin tyttöin kera jotain rättejä H&M:stä, ja yhteen huppariin oli jäänyt hälytin kiinni.
Emmehän me toki alkaneet piipittämään kulkiessamme liikkeestä ulos vaan vasta kun olimme menossa Lindexille sisään. Onneksi kerrankin viikkasin kassakuitin oikein huolella juuri siivoamaani lompakkoon (joku hyöty lompakkomeemistäkin siis). Toiset hälärit tuli sitten kun mentiin takasin Henkkaan ja Maukkaan. Sieltä voi siis pölliä kamaa ulos, muttei voi tuoda niitä takaisin sisään.

Jotenkin ihan älyttömän paradoksaalista ja varmaan joskus myöhemmin jopa minua itseäni huvittavaa on, että samaan aikaan kun kuopus pölli tikkarin kaupasta niin kuopuksen iskä oli ostamassa kotiimme kotiteatterijärjestelmää. Tajuutteko, että yritän tässä siis hienovaraisesti rivien välistä vihjaista, että ei meidän lapsen ainakaan köyhyyttään tarvi varastaa;) Okei, toi ei ollut jutun pointti, mutta joku pointti mulla oli, mutta se lähti etsimään kadonnutta Kuulista.

Jaahans. Tein tossa yks päivä siivoojarouvan kanssa diilin, että hän joku aamu siivoaa perusteellisesti tämän työhuoneistoni (2 huonetta + oma vessa), kunhan vaan ensin tyhjennän lattiat kaikesta ylimääräisestä roinasta.
Taitaa olla tämä aamu kauempana kuin uskalsin pelätäkkään. Taas nimittäin tulvii roinaa ovista ja ikkunoista sisään, eikä mun tehokas pirttihirmuilu auta tässä kohtaa yhtään. Hitsit.

Toivotan vielä tässäkin yhteydessä oikein paljon tsemppiä Kauran tosikoisen vehnälatistuskokeelle \o/.

keskiviikkona, huhtikuuta 13, 2005

Tämäkin vielä. Vielä tämäkin.

Piti se sitten tämäkin päivä nähdä ja kokea....

Tapasin töiden jälkeen Itiksen kauppahemmetissä kaksi keskiötytärtäni. Ostelimme mitä nyt kukin tarvitsi, jotain vaatteita ja tollasta.

Istuttiin sitten väliaikalimulla vetämässä hermohuikkia, koska tytär I. meni ottamaan kulmalävistyksen (nenässä ja jossain tuolla huulen tietämillä sellanen jo onkin) ja meitä kaikkia vähän jännitti.

Siinä istuessamme tytär A. sai puhelun kaveriltaan, ja hän kertoi näin: "hei mä näin just kun Columbuksen (Vuosaaren kauppakeskus) vartijat talutti pikkusiskoasi ja sen kaveria vartijoiden koppiin...". Heleijaa.

Soitin samanatien kuopukselle ihan muina naisina. Ikäänkuin en tietäisi siis mitään. Kuopus vastasi heti, sanottuaan pari sanaa purskahti itkuun. No minähän olin asioiden edellä ja aavistin mistä oli kyse, mutta kuopuksen toki piti se pusertaa suustaan ulos.
"Me jäätiin N:n kanssa kiinni, kun me varastettiin kaupasta karkkia".

Voi pyhä jysäys. Voi hitto. Voi perhana, etten sanoisi.

Keskustelin saman puhelun aikana kauppakeskuksen vartijan kanssa, joka kertoi mitä oli tapahtunut, ja mitä tulee tapahtumaan.
Annoin tytön henkilötiedot ja kuulin että poliisia siellä nyt ootellaan. Kaikki, ihan pienetkin näpistykset ilmoitetaan poliisille, mikä on aivan hemmetin hyvä asia.
Minä uskon porttiteoriaan vähän yhdessä ja toisessa asiassa, ja uskon että jos nämä ensikertalaiset (ainakin pyhästi haluan uskoa niin) eivät olisi nyt jääneet kiinni, niin kynnys näpistykseen seuraavalla kerralla olisi pienempi, ryöstösaalis suurempi jne.

Nämä pienet typerät tyttöset oli sitten poliisiautolla viety Itäkeskukseen jonnekin nuorten ensikertarikollisten kukkahattutätilään, siis joku sosiaalijuttu, jossa tytöille oli kerrottu mitä seuraamuksia tuollaisesta hölmöilystä on ja tämä täti soitti minullekin ja oli kyllä ihan järkevän oloinen tyyppi. Lähetti tytöt metrolla kotiin keskustelun jälkeen.

Minä olin valmis antamaan kuopukselle vuoden kotiarestia, netti-, telkkari- ja kännykkäkiellon ja ties mitä. Mies oli kuitenkin sitä mieltä, että se vartijat-poliisi-kukkahattutäti oli varmasti ihan tarpeeksi nöyryyttävää, että eiköhän tuo siitä opi, kun kyseessä on kuitenkin ihan kiltti lapsi, joskin hieman rasavilli ja näköjään myös erittäin hölmö paikoin.

Olin myös satavarma, että se kaveri on houkutellut meidän lapsipolon pahuuden teille, mutta mies totesi vaan, että ihan samalla tavalla varmaan sanotaan tosta meidän ipanasta siellä toisessa kodissa. Että ei tässä syyttelyt eikä mitkään muka puolustukset auta. Hölmö on se, joka ehdottaa pöllimistä ja hölmö on se, joka siihen ehdotukseen lähtee mukaan.

Kaikenlaista on vuosien varrella sattunut ja tapahtunut, mutta tämä oli eka kerta, kun lapsi jää kiinni mistään rikollisesta. Rikollisuusneitsyys on nyt siis mennyt ja minua itkettää.
Toivottavasti tämä oli viimeinen kerta. Toivottavasti toi lapsi tajuaa mitä se teki, mitä seuraamuksia siitä oli, ja ennenkaikkea mitä seuraamuksia on sillä, jos ei se ottanut tästä tarpeeksi opikseen.

Tälläistä täällä tällä kertaa. Isä on jo ihan rentona, sanoi että "kaikki kai me joskus hölmöillään". Lapsikin on trauhoittunut, oli kyllä tosi itkuinen ja katuva- istui pitkän aikaa jopa sylissäni, mitä ei kovin usein tapahdu nykyisin. Isommat sisarukset ovat toipuneet. Minulla asian sulatteluprosessi jatkuu.

No johan pomppas

Jahans, melkein paskahalvaukseni likaisten ikkunoitteni vuoksi, on saanut aikaan kommentointia, sekä omassa lootassani, että täällä.

Nythän on niin, että minulla ei siivoamiseen, johon ikkunoiden peseminenkin lukeutuu, liity mitään filosofis-psykologis-mystistä pyrkimistä johonkin pyhään yhteyteen. Minä en edes ymmärrä, miksi jostain täysin arkipäiväisistä asioista yritetään vääntää jotain käsittämätöntä tuubaa, kun loppujenlopuksi kyse taitaa vaan olla patalaiskojen ihmisten puolustusmekanismistä.

Jos viihtyy paskassa, niin mikäs siinä. Eihän kiljoona kärpästä voi olla väärässä.
Minä olen edelleenkin vain sitä mieltä, että sinä päivänä kun paskasta tulee arvokasta, niin köyhä syntyy ilman persettä.

Paskasta hampaisiin.
Kuopuksellani on päällepäin ihan kelvot purimet, mutta ah- niin huonot. Sille on varmaan puhjennut osteoporoosi jo päiväkoti-iässä tai jotain.
En ymmärrä, miten voi olla niin reikiintyvät hampaat, vaikka niitä huolletaan kunnolla.

Viime vuonna taisi olla jotain 5 reikää, nyt vajaa vuoden kuluttua 1 paikattava hammas, ja kolme alkavaa reikää. Onneksi kuopus, joka kyllä inhoaa yli kaiken esim. törröttäviä solisluita (kaikkea sitä voikin ihminen inhota), ei pelkää eikä inhoa hammaslääkärissä käyntiä (toisin kuin äitinsä).

Meillä oli kotona eilen oikein rattoisaa- not. Mies äntyili taas ja edelleenkin. Esikoisella oli joku tapaaminen koskien ensi kesän isoistoimintaa rippileirillä (isoveli on pikkusiskonsa isonen, muah), toinen lähti Ääni ja vimma-tapahtumaan. Tästä mies sai oivan syyn marttyyrimaiseen nillitykseen "mä ostan tästä lähtien tänne vaan lihapiirakoita, kun kaikki lähtee jonnekin just kun ruoka on melkein valmista". No just joo.

Perheeni hyvinvoinnin kannalta mun oli pakko lepyttää äijä tänä aamuna naisellisin keinoin. Nyt jos äijä vielä kiukuttelee, niin en tiiä mitä teen. Ehkä suutun tai jotain muuta yhtä vakavaa :D



tiistaina, huhtikuuta 12, 2005

Mitä useampi pomo, sitä suurempi ho...

Antakaa mun nyt kaikki taas kestää.

Edustamallani järjestöllä on ensi syyskuun alussa iso, isompi, maailmantärkein kokous- yleiskokous.
Tämä on organisaatikaavion se kaikista ylin ja ylväin pylpyrä. Luonnollisesti valmistelut ovat jo käynnissä kovaa vauhtia, koska virallinen kutsu lähtee tässä kuussa ja mitä kaikkea.

MUTTA. Kaikki ne ihmiset, jotka ennen suvereenisti hoitivat tätä yleiskokous-shouta, on nyt potkittu pois, kuolleet tai vaihtaneet työpaikkaa. Mä olen ainoa vanhasta kaartista jäljellä, mikä on aika metkaa kun edellisestä kokouksesta on kuitenkin vajaa kolme vuotta aikaa.

Hermoni ovat jo nyt aivan tuhannen pilden riekaleina, kun kaikki kokousuntuvikot piipittävät ja pitävät nyt sitten mua jonain tukipylväänä, joka tiedän kaikesta kaiken. Ei ees imartele moinen, lähinnä vaan hajottaa.

Tietenkin itse lähden sitten aikanaan sinne kokoukseenkin, Porin Promenadikeskukseen, huseeraamaan. Vakkariapulaiseni on silloin äitiyslomalla, ja mrrr mrrrr mrrrr mrrr.

Jotta fiilikseni olisi täydellisen valloittavan ihana, lähden nyt paskaiseen kotiini ja taidan langeta herkullisen huhtikuun lumoihin salaa hetkeksi kotimatkalla. Nyt on pakko. Älkää kertoko mun lapsille. Älkääkä olko mulle vihaisia.

Kateus

Tänä aamuna sain melkein paskahalvauksen, kun tajusin miten saastaiset meidän asumuksen ikkunat ovat. "Ei läpi näe"- ei ole mitenkään liioiteltua tässä kohtaa.
Ikkunat ovat kauttaaltaan sellaisen yleismaailmallisen tahman likaistamat, mutta pikanttina yksityiskohtana on sellaisia muka puhtaan rätin jälkiä, joilla olen talven pimeinä aikoina jotain pyyhkinyt ikkunasta. Niin puhdasta rättiä ei ole siis kai keksittykään, etteikö pyyhkimiskohdat näkyisi luonnonvalossa. Karmivaa.

Senpä tähden, minä olen aidosti ja rehellisesti ja peittelemättömästi aivan älyn kateellinen niille blogistanian ahkerikoille, joiden ikkunoista näkee jo läpi. Olen niin vihertävä väriltäni, ettei Veijon fonttiväripatruunasta riittänyt enää vihreetä tänne tekstiin saakka, kaikki on jämähtänyt iholleni.

Minusta kateudella on liian suuri synnillinen painoarvo. Minusta kateellisuus voi toimia myös stimulanttina ja innoittajana- jos älyää siis olla kateellinen sellaisista asioista, jotka eivät ole itselleen saavuttamattomia.

Se, että minä kadehdin esim. triinun puhtaita ikkunoita, ei kuitenkaan tarkoita sitä, että menisin kateuspäissäni Veijon kanssa töhrimään ikkunat vihreällä fonttivärillä, vaan se tarkoittaa sitä, että pitäisi nyt vaan itsekin olla reipas ja tarttua toimeen.

Mä en oo koskaan osannut olla katelliinen ihmisille jostain ulkonäkö tai sellaisista jutuista. Koska täällä maailmassa on miljoonia minua kauniimpaa, kivempaa ja järkevämpää ihmistä, niin eihän aikaa ja energiaa jäisi muuhun kuin kateelliseen panetteluun.

Mutta mullapas on uus pyykinkuivuri. Se on hieno, iso ja _hiljainen_. Kehitys kehittyy näköjään viidessä vuodessa huimasti. Tässä uudessa kuivurissa on kaikki ne ominaisuudet parempia, mitkä vanhassa ärsytti. Kylläpäs nyt siis kelpaa.

maanantaina, huhtikuuta 11, 2005

Suotarpoja

Mulla on toisinaan tapana ajatella jotenkin.. kummallisesti. En ole mielestäni mikään turha pessimisti, joskaan en myöskään haihattelija. Jos jotain kategoriaa kaivataan, niin kai mä sitten olen suotarpojan jalat tiukasti maassa seisova realisti, jonka pää saattaa kyllä olla pilvissä. Ja joskus se pää on vessanpöntössä. Pää voi olla siis vähän puolella jos toisella, koska nykyisin on niin vaikeaa saada vakaita päitä.

Mutta tämä johdanto sai siis alkunsa pakottavasta tarpeesta kirjoittaa tänne nyt jotain. En viitsinyt olla arvoituksellinen, ja postata pelkästään sanaa "jotain", niin kirjotetaan nyt sitten jotain muutakin kuin jotain.. Uh, mä olen tälleen maanantaisin kyllä aina niin sekava, niin sekava.

No katsokaatten kun. Mä oikeastaan en pidä noista meemeistä. Mä en usko, että oikeesti kukaan voi rehellisesti sanottuna olla kiinnostunut toisen lompakon sisällöstä, ellei siellä sitten ole vaikka flyygeliä ja vaahtosammutinta jokapäiväisessä säilönnässä.

Ja jos mä vaikka kohta liiskannun sen uuden kuivausrummun alle (kaikki on mahdollista!), niin oishan se niinku jotenkin ihan älynoloa, että viimeisimmäksi kirjoituksekseni jäisi lompakko-meemi, varsinkin kun en itse lompakkoani enää tarvisi. Tiedättehän, käärinliinassa ei ole taskuja, vai miten se nokkela sanonta kuuluikaan.

Jottei tää nyt ihan synkistelyksi menisi, niin pieni muotikatsaus. Tarkkailin tänään ihmisiä tuolla ratikoissa ja metroissa ja kaduilla.
Nyt näyttäs olevan sellanen turkoosien huivien maihinnousu meneillään. Joka toisen käkättimen ympärillä näytti olevan jotenkin taiteellisen jäntevästi kiedottu rätti. Toinen seikka mihin kiinnitin huomiota, oli pinkin paluu.
Vaaleenpunanen on oikein soma väri- ainakin pikkutyttöjen päällä. Noh, miksei nyt muillakin, mutta kun viis-kuuskymppinen, reilusti ylipainoinen ämmä on pyntännyt itsensä pinkeillä asusteilla ja pinkeillä kiiltonahkasaappailla, niin eihän siitä tule mikään muu mieleen kuin Miss Piggy.
Pitänee paljastaa, että yksi niistä harvoista t-paidoistani, joka ei mainosta ketään eikä mitään on vaaleenpunainen. Käytän sitä öisin tai siivotessa.

Tänään satoi lunta, tai jotain räntärämmäleitä. Kevät on vähän liian tiukassa. Mutta tämä on jo niin mones elämäni kewät, että kyllähän se pitäisi tietää, että kevät tosiaankin keikkuen tulevi.

Lompakko-pakko

Minäkin! Mä kans! Mie myös!

Siivoan tässä lompakkoani, ja koska te kaikki ihan kilvan kuitenkin haluatte tietää, mitä lompakkoni sisältää, niin kerron sen teille nyt.

Lompakkoni on vaaleanpunainen, ja siinä on neljällä strassihelmellä varustettu puudelin kuva. Sain tämän tsoukkina esikoiselta joululahjaksi toissajouluna, ja hän on edelleenkin sitä mieltä, että mulla on kieroutunut huumorintaju kun kehtaan käyttää moista.

Sisälmysosasto:

- ajokortti
- kirjastokortti
- Stadium Card (olen kaappisporttinen)
- Lindex Club- kortti (olen kaappisukkafriikki)
- Plussakortti
- S- etukortti uudempi
- S- etukortti vanhempi
- Instrumentariumin kanta-asiakaskortti
- EA 1- kortti (todisteena suoritetusta ensiapukurssista)
- EA 2- kortti ( ------------)
- EA 3- kortti ( ------------)
- Verenluovutuskortti (AB Rh +)
- Pankkikortti
- Lapsen pankkikortteja 2 kpl
- oma vanhentunut pankkikortti
- Erityisalojen toimihenkilöliiton jäsenkortti
- 5 kpl Kelakortteja (mä ja lapset)
- The Body Shopin jäsenkortti
- Tiimarin kanta-asiakaskortti (tästä olen hyvin ylpeä)
- Canonin miehen käyntikortti
- Töölön sairaalan ajanvarauskortti
- kuopuksen hammaslääkärin ajanvarauskortti
- Videofirma Makuunin alennuskuponkeja 2 euron edestä
- 9 kaupan kuittia (mm. Pietarinkadun Pikkolo)
- Viking Linen maihinnousu tms. kortti
- 8 € käteistä
- kauppalappu

Ah, nyt te taas tiedätte minusta kaiken. Tää alkaa käymään vähän pelottavaksi.

Arki on taas

Nyt varmaan pidätte mua kahjona, hulluna, mielipuolena, daijuna mutta sitäkin dorkempana.
Minusta nimittäin on kivaa, että hullu viikonloppu on viimein ohi, ja että on arki ja elämällä taas jonkinlainen ryhti.

Totta se taitaa olla, että viina on viisasten juoma. Noh, minä nyt en mitään tiukkaa viinaa yleensä juokkaan, joten sananpartta voisi muuttaa muotoon: miedot alkoholijuomat ovat viisaitten juomia.
Ja sit se eilinen superäntyilypäivä ja kaikki. Jaiks.

Tämä arki on tähän mennessä siis sujunut jokseenkin juhlavammin, kuin viikonloppuni, vaikkei mitään erikoista olekaan tapahtunut.Se, ettei mitään erikoista tapahdu, luo tälläiselle tavis-tädille silloin tällöin turvallisen olon. Sitäpaitsi, mies käy tänään ostamassa meille uuden kuivausrummun, kun entinen on jo pitemmän aikaa ollut Bloggerin Veijon kanssa jossain toimimattomuuskamppiksessa, joten se on ihan tarpeeksi erikoista ja eksoottista. Siis se tuleva uusi rumpu.

Aamulla kun luin Hesaria, niin nuorempi kissa tuli siihen lehden päälle makoamaan. Käänsin sivua, ja kissa jäi sinne väliin mukavasti. On siis ihanaa huomata, että tämä kovissa ja karuissa oloissa varhaislapsuutensa viettänyt kissapolo on ottanut meidät perheekseen ja tukipilarikseen.

Äh, tästä mitään tule kun puhelin soi ja työkaverit laulaa.

sunnuntaina, huhtikuuta 10, 2005

Elämä on

Tuolla jo hieman inflaatiota kärsivällä ja kulahtaneella otsakkeen fraasilla kuittaan ja kumarran ja vapautan teidän, arvon lukijoitteni, henget pidätyksestä.

Täällä ei syttynyt kolmannen maailmansodan esisotaa, talomme on yhä pystyssä, eikä tavaratkaan ole sinkoilleet.
Miehen äntyily on lakannut, minun pahantuulisuuteni huuhtoutui saunan löylyihin ja ainakin tässä residenssissä kaikki on hyvin taas.

Mutta sen sanon, että teki hyvää puhista vähän tänne tuolloin aiemmin.

Haukun miestäni

Tulin tänne voimallisesti haukkumaan miespuoliskoani.

Mikään, tai ainakaan melkein mikään, ei ole parempi keino saada minua pahalle tuulelle, kuin mieheni äntyily. Ja näitä tälläisiä pahemman luokan pms-oireyhtymää muistuttavia päiviä hänelle osuu muutaman kerran vuodessa, ja tänään on yksi sellainen menossa.

Kaikki alkoi siitä, kun istuin tässä valmistelemassa sitä edellisessä postauksessa mainitsemaani Vuosaaren satamahanke-projektia, jonka kanssa olin luvannut kasiluokkalaistani auttaa. Projektin dead-line on huomenna, joten se piti tosiaan puristaa tänään kasaan.

Mieheni siihen tulemaan ja korvaani hönkimään jotain ehdotelmia seksuaalisesta hurjastelusta. No eihän se mulle käynyt, mä mikään panopuu ole, joka olen valmis jättämään kaiken vain silloin kun miestä sattuu panettamaan. Ja minä kun tässä eilisestä räjähtäneenä, likaisena, haisevana ja projektiinkeskittyneenä en nyt sattunut mitenkään kovin latautuneella tuulella olemaan, niin torjuin mieheni vonkakset.

En nyt millään saata uskoa, että tämä olisi vaikuttanut hänen äntyilyynsä koko päivän ajaksi, ehkä se oli vaan ponnistuslauta asialle. Taitaa ukolla olla morkkis, koska jos minä en tehnyt eilen mitään, niin hänpä se vasta ei tehnyt sitäkään vähää. Ei ees telkkaria kattonut! Mokoma! Ja kun morkkis iskee, niin tuon työhevosen sitten pitää keksiä hommia ja pistää koko lauma täällä hinksuttamaan jotain olematonta. Mutta minäpä en sen työnjohtajaleikistä välitä, eikä paljoo kyllä muutkaan. Kun kaikki tietää että sen pitää vaan paikata eilistä lorvintaa viisinkertaisella työpanoksella.

Mutta että osaa olla ärsyttävä äijä mulla. Mrrr. Olenkin sitten projektinvalmistumisen puuhannut kaikkia omiani, ja koittanut välttää joutumista samaan tilaan ton mörököllin kanssa.

Mut ei mul sit muuta tällä kertaa. Kiitos word-counter vihjeistä hei tinka ja kaleidoskooppi!

Parin kulautusta. Eikun siis kurinpalautusta

Perjantain hirmukännäämisen ja eilisen lorvipäivän jälkeen, olenkin sitten tänään kurinpalauttanut itseäni ankarasti.

Olen tässä kasannut tyttäreni avuksi laajaa selontekoa Vuosaaren satamahankkeesta, ja kerrankin voi sanoa, että tietoa on himppasen liikaa saatavilla, jotta siitä pystyisi sen kaikista oleellisimman ja tärkeimmän poimimaan.

Satamaprojektin pitää olla 1500 sanaa pitkä (kai tuo on se vähimmäismäärä) ja ainakaan tähän mennessä en löytänyt Wordista kohtaa, mikä laskisi sanojen lukumäärän. Jos sanat pitää laskea manuaalisesti, niin sen homman jätän kyllä jälkikasvun tehtäväksi.

Muutenhan tässä nyt ei sitten mitään mainittavaa olekkaan.. eilen katselin ankarasti telkkaria, tänään pitää tehdä ankarasti kaikkea muuta. Luterilainen työmoraali nostaa täällä kotonakin paikoin päätään. Mä en pysty, en kertakaikkiaan, lorvimaan koko viikonloppua. Viimeistään sunnuntaina on jo niin kova morkkis löysäilystä, että pakko tehdä kaikkea. Kummallista tämä.

Olen muuten aika lailla sitä mieltä, että Charles ja Camilla ovat aikalailla ehkä noin rumin hääpäari, mitä nyt vähän aikaan on vihitty. Mutta mitäpä tuosta.

lauantaina, huhtikuuta 09, 2005

Juoppo-Elma täällä moi.

Innostuin eilen huljakkaaseen juopotteluun. Tarkoitukseni oli ottaa vain muutama lasi valkkaria, mutta joinkin koko litran pullon yksin.
Ja sen jälkeen olin vielä baarissakin kera mieheni ja lapseni kummitädin. Jossa kumosin kitaani käsittääkseni aika monta tuopillista olutta. Ihan varmaa muistikuvaa asiasta mulla ei nääs ole.Huh.

Tämä päivä on sitten mennyt ihan vaan pallokalsareissa koomaillessa ja valtaisaa krapulaa ootellessa. Ei oo krapulaa vielä näkynyt eikä kuulunut, ja koska epäilen, että enää kännissäkään olen- niin taisin päästä tällä kertaa aika vähällä sen suhteen. Siis krapulan.

Veijon kanssa oli pari päivää sukset ristissä, niinkuin kyllä vissiin vähän jokatoisella. Kateellisena luin eilen päivittyneitä Veijo-blogeja, mutta en päässyt edes ilmaisemaan kommentteihin kateuttani, koska mikään ei onnistunut. Ei sitten niin mikään.

Mulla ei kuulkaa liiku päässä nyt yhtään mitään, joten lyhyestä blokkaus kaunis ja muita kivoja sananparsilauseita täältä tähän.

perjantaina, huhtikuuta 08, 2005

Älkää kantako Kaunaa kotiinne

Tämä on ystävällismielinen varoitus.

Älkää, siis toistan ÄLKÄÄ, salliko lastenne katsoa ikinä, koskaan, milloinkaan, missään
Kauna - merkkistä kauhuelokuvaa.
Minähän hövelinä mutsikkeena ajattelin, että kyseessä on joku harmiton, ehkä hiukan jänskättävä äksönpätkä, mutta enpä kuvittele enää.

Esikoispojan kaveri, naapurin Juuso, ei uskaltanut sukeltaa pihamaamme pimeyteen ilman saattajaa, saattajaesikoinen juoksi saattomatkalta kotiin ja varmisti, että elokuva on varmasti poistettu koneesta "jos se vaikka vahingossa menee yöllä päälle".
Kuopus nukkuu isosiskonsa vieressä, kuopuksen kaksoskaverit nukkuvat kuulemma vierekkäin ensi yön.
Kaikki tarvivat saattajan jonnekin, täällä on kaikki valot päällä ja nyt pitäisi vielä tähän aikaan illasta katsoa jotain Kummeleita tai vastaavaa, että Kaunan kauhut unohtuisivat.

En ole kyllä minkään leffan nähnyt aiheuttavan tälläsiä reaktioita, tai sitten kyseessä on vain joukkohysteria. Aion itse uskaltautua tarkastamaan elokuvan kauhuisuusasteen viikonloppuna, ehkä. Jos uskallan :D

Mutta olen siis varoittanut. Älkää kantako Kaunaa.

Hitto, mikähän tuolla nurkassa rapisee...

torstaina, huhtikuuta 07, 2005

Mun elämä- milloin siitä tuli näin reikäisä

Hei, mä oon tosi pahassa tosi-tv-pimennossa elänyt! Tänään luin Hesarista, että joku sellainenkin ohjelma on, missä lesponaiset uudistavat hetskunaisen gaarderoobin ja jotain tällästä.
Pahus, siinä meni mun idis. Aattelin että "Sillä silmällä"- ohjelmasta voisi tehdä sellaisen naisversion, jonka nimi vois olla vaikka Silli silmällä.

Oishan se räyhäkkää, kun viis lespoa rynnistäisi jonkun tavisheteron kotiin, heittäisi kaikki kauheat rääsyt, mauttomat sisustuselementit, typerät keittiövälineet ja ihan hirveenkauheen perussaippuat ikkunoista ja ovista mäkeen ja ah kun hetskunaisen elosta tulis sitten niin ihkua.

Muuten mä olen sitä mieltä, että ruokakaupassa myytäviä ihmisten putsausaineita pidetään ihan suotta aliarvossa. Kun ei oo mitään erityisongelmaa ihon tai hiusten suhteen, niin ei tässä mitään erikoismömmöjä tarvita. Se ei oo kyllä saippuasta kii, et huutaako tyttö hii.
Ongelmatapauksissa toki ymmärrän erikoistuotteiden tarpeen.

Pääsin miehen kyydissä autolla osan työmatkaa. Olipa joutuisaa ja luksusta pitkästä aikaa.
Tänään istun sitten taas jossain ihan muualla kuin sorvaamossa- olen kokous- ja palaveriloukussa! Kauheaa. Jos jotain en ole, niin nk. kokousihminen.
Tänään kuulemme suuren henkilötutkimuksen tuloksista. Kiintoisaa, toivottavasti jotain eri jänskää ilmenee.

Mutta onneksi sentään jalkojen ilmastointi pelaa tänään moitteettomasti. Laitoin vahingossa ja huomaamattani sellaiset aivan räjähdystilassa olevat lenkkarit jalkaani. Näissä on reikiä, ratkeamia ja ties mitä vikoja. Kaiken kruunaa sukka, josta isovarvas tunkee ulkoilmaan. Ei sitä aamulla vaan voi kaikkea hokata!

keskiviikkona, huhtikuuta 06, 2005

Maanantaiykkönen jo keskiviikkona

Huh heijaa, ja rommia pullo. Tai ainakin Pepsi Maksia.

Viihdytämpä teitä heti alkuun maanantaikutosella.

1. Onko se toukka jo pyörähtänyt maailmaan?

Toukkako? Kyllä ainakin sokeritoukkia on pyörähtänyt imurin pölypussiin varmaan pataljoonittain. Samaten niiltä on pyörähtänyt niskat nurin jykevän jalkani alla.. Hmh, jatkokysymyksistä hokaankin, että tässähän on kyse lapsista?! Miten ne liittyy toukkiin? Toukista tulee perhosia, eikä mulla oo mitään perhosia täällä elätettävänä. Sitäpaitsi, perhosten siivet eivät kauas kanna ja ne väsyy kylpyhuoneeseen, mutta mun jykevät jälkeläiset ei mihinkään väsy. Koskaan. Paitsi ehkä mun nalkutukseen joskus. Ja silloin ne kans väsyy, kun pitäs siivota. Silloin tulee kauhuväsy.

Koska inhoan toukkanimitystä silloin kun puhutaan lapsista, niin päätän kyselyn täältä tähän. Nyt ette sitten saa tietää, kuinka ylevän hienoja nimiä lapsillani on, kuinka minun ihania piirteitäni on periytynyt heille (kuten suotarpojan jalat ja lypsäjän lonkka) ja mitä kaikkea.

Terkuin tosikko-täti.

Nooo sitten viihdytänkin teitä sillä, että meleni on kevyempi kuin kevytlevite. Töissä meni hyvin putkeen ,harmistuttavat jutut on poissa päiväjärjestyksestä ja vackert så.

Olen muuten aika tosi melko varma siitä, että tän Salarakkaan blogi on joku huono tsoukki vaan. Minen usko sanaakaan mitä siinä sanotaan. Ehkä olen väärässä, mutta toivottavasti en.

Mut en mä nyt muuta. Näkemiin.

Diagnoosi: työperäinen vitutus

Arrgghh, nyt juilii. Tai mitä mä tässä oikein vähättelen. Vituttaa niin, ettei veri kierrä.

Tässä järjestössä on otettu henkilöstökehitys, henkilöstön hyvinvointi, henkilöstön sitä ja tätä nyt oikein kunnia-asiaksi. Kehityskeskustelut ovat kaiken kehittymisen isä ja äiti, ja kyseisiä keskusteluja varten on luotu mittava sähköinen järjestelmä lomakkeineen.

Kehityskeskustelussa sovitut asiat ovat luottamuksellisia, niihin pitää sitoutua ja sovittuja asioita noudattaa.

Tiimillämme on tänään tapaaminen johtajiston kanssa (kaikilla tiimeillä on) ja pidimme eilen sitä varten pienen tiimipalaverin, jossa hioimme strategioita tapaamista varten ynnä muuta sellasta hirmujänskää.

Yllättäen tiimipalaverissa tuli sitten ilmi, että asiat, jotka vain vajaa viikko aiemmin olimme pomoni kanssa sopineet ja ylös kirjanneet kehityskeskustelulomakkeeseen, olivatkin unhoitetut, kuin ilmaa. Ihan kuin niistä ei koskaan olisi puhuttukaan. Ihan kun en olisi sanonut, että en ole valmis ottamaan sitä ja tätä ja tuota työtä vastaan, en osaa, en pysty kykenemään ja aikataulutkin mättää (en pysty irrottautumaan näistä nykyisistä tehtävistäni mihinkään pitkäjänteisempään, nytkin tulostin jauhaa taustalla kokoajan ja seuraava sisäänkävelevä ihminen voi tuoda muassaan töitä ihan helvetisti).

Nyt minä pähkään ja pohdin ja mietin ja kelaan, että räjäytänkö niinkutsutusti pankin siellä johtajiston tapaamisessa, vai nielenkö kaiken ja puran kiukkuani vaan lähimmille työkavereilleni ja esim. täällä blogissa. Hitto kun en tiedä mitä teen. Hemmetti, mitä siis teen? Sanonko ihan suoraan että "meidän tiimissä kehityskeskustelut ovat täysin turhaa ajankulua, syystä että... "

Viime vuonna vastaavassa tapaamisessa kaksi tiimimme entistä jäsentä otti vähän vastaavia asioita esiin, saivat pomon peittelemättömät vihat niskoilleen ja ovat nyt entisiä tiimiläisiä. Ja onnellisia siitä.

Uskallanko mä ottaa sen riskin, että pomo alkaa äntyilemään mulle, vai leikinkö mä vaan kilttiä (ja tyhmää) työläistä?
Jos jollakulla on jotain vinkkiä vihjaista, niin olen ikuisesti kiitollinen.

Ei mul sit muuta. Kissan pallinpoisto meni hyvin, kotona on kaikki ihan ookoo kerrankin, mutta vastapainoksi työasiat harmittaa.

tiistaina, huhtikuuta 05, 2005

Hullun hommaa

Mä en siis tajuu. Taas on tiistai, vaikka ihan äsken oli viime tiistai ja tällä menolla ensi tiistaikin on ihan hetken kuluttua mennyttä tiistaita.

Taitaa tosiaan pitää paikkaansa se, että iän myötä aika nopeutuu. Perheemme teinijaoston mielestä aika kuluu hitaasti, varsinkin nyt kun oottavat jo kesää kuin lehmät kesää. Vähämpä nekään mitään tietävät. Kesälomakin on kohta jo ohi ja tuotapikaa minä olen wanha kärttyinen mummo, ja soittelen jälkikasvulleni ja heidän mahdollisille jälkeläisilleen kellonajoista piittaamatta, ja käskytän heitä perinnöttömäksi jättämisen uhalla mielivaltaisesti.

Mä olen kuulkaa ihan vakavissani miettinyt sellaista asiaa, että voiko joku "tulla hulluksi" ihan oikeesti ihan tosta noin vaan? Mitä tälläinen hulluus siis on, miten se määritellään?
Tarkoitetaanko hulluksi tulemisella jotakin psykoosiin joutumista vai onko kyseessä vaan kansanomainen sanonta. Samankaltainen kuin vaikka "mä räjähdän kohta". Ei varmaan kovin moni ole ihan itsekseen kuitenkaan räjähtänyt?

Pidin pitkään Juice Leskisen laulua "viimeinen kylähullu", aika osuvana hullun kuvauksena. Mutta nyt kun olen tarkemmin analysoinut laulun sanomaa, niin siinähän on kyse aika pitkälti (vapaaehtois?)työtä harjoittavasta ukkelista "aina kaikkensa hän antoi, lumet loi ja postit kantoi". Onko pyyteetön raataminen muiden hyväksi siis hulluutta?

Google ei suostu minulle näyttämään ko. piisin sanoja. Niin että jäi vähän tyhjänpäälle tämäkin pähkäily.

Katulapsikissamme pääsee tänään miehuudestaan eroon. Eikä hetkeäkään liian myöhään, se meni nimittäin hätäpäissään merkkaamaan pyykkikorimme ulkopinnan, ja kissankusi haisee aivan kamalalle. Ihan hirveelle. Henki salpautuu ja silmät alkavat vuotamaan. Sillä on myös niin hirvee vonka ulos rimpsalle (ja pimpsalle), että se mouruaa ja naukuu suunnilleen kaikki valveillaolon hetkensä. Mutta hähä, eipä kauaa.

Nyt kutsuu mua sorvihommat.

maanantaina, huhtikuuta 04, 2005

Salarakkaat salakuljettivat salamantereita salakapakkaan

Eikö vain olekin nuorekkaalla tavalla mukaansatempaava otsake.

Nyt kun huhtikuu on jo näinkin pitkällä, voinen hieman hurrata itselleni. Meillä on kahden tyttäreni kanssa menossa "hervoton huhtikuu"- niminen kampanja. Viime vuonna tämän saman kampanjan nimi oli "herkuton huhtikuu", mutta päätimme vaihtaa nimeä. Alkuperäinen nimi kun muistuttaa karmaisevalla tavalla siitä, mistä kaikesta sitä nyt sitten jää paitsi, kun on tälläiseenkin hullutukseen lupautunut mukaan.

Viime vuonna herkuttomuuteni lipsui, samalla tavalla kun alkoholistin raittiuslupaukset.
Pari päivää meni ihan kurissa, sitten aloinkin jo myöntämään itselleni oikeuksia ja päästin itseni herkullisuuksien pariin. Aluksi karsiutui työpaikan lounasruokalan jälkiruuat pois kielletyltä listalta. Sitten lähikaupan karkkihyllykin oli sallittu pistäytymispaikka, lopulta ihan kaikki oli sallittua- siis mitä herkutteluun tulee.

Nyt olen päättänyt, etten ole jälkikasvuani kurittomampi. Huh, tästä tullee pitkä kuukausi.
Olen myös merkinnyt vaakalukeman muistiin, jos paino ei ole yhtään alentunut vappuaattoiltana, niin siitähän voi sitten vaan vetää sen johtopäätöksen, ettei herkut edes lihota.
Mainittakoon, että mikään laihdutuskuuri nyt ei kuitenkaan ole kyseessä, ennemminkin ehkä poikkitieteellinen tutkimus.

Mulla on juuri tällä hetkellä ihan kivaa, vaikka elänkin makeuttamatonta elämää. Töissä on rauhallista, mies pitää vapaapäivää kotona- se tietää valmista ruokapöytää kun palaan kotiin, niskani ei enää naksu ja aurinko paistaa.

sunnuntaina, huhtikuuta 03, 2005

Paavista, kurasta, lihaksista ja valonmäärästä

Nyt se Paavi sitten kuoli, tämähän ei tiettykään enää mikään ylläri ole, mutta hänen kuolemallaan on kyllä hyvin iso vaikutus joulutraditiomme jatkumiseen.

Jouluyönähän on televisioitu Paavin vetämä (voiko vetämä sanaa käyttää tälläsessä pyhässä yhteydessä?) joulumessu, ja olen katsonut sitä varmaan joka vuosi.
Tähän ei oikeastaan ole mitään hengellisiä eikä pyhiä syitä, telkkarista ei vaan tule muuta siihen aikaan.

Joka vuosi olemme jänskänneet sitä, että nukahtaako Paavi kesken shoun, alkoi ainakin viime vuosina vähän näyttämään siltä.Nyt on sitten yksi jännitysmomentti pois jouluista. Aiempina vuosina jännitysmomentteja oli muitakin, kuten että kuinka monta tuntia menee lahjalelujen hajoamiseen, kuinka monet patterit on unehtunut ostaa että kaikki patterilla käyvät leluvehjakset ylipäätään toimivat, jos toimivat, kuinka monta kertaa kuusi kaatuu jne.
Lasten kasvaessa nämä jännityksenaiheet ovat poistuneet, ja nyt myös Paavin hereilläolojännitys.

Ensi joulusta tulee siis kaikin puolin erilainen.

Mutta siihen nyt on vielä aikaa.

Vaikka mä tykkään keväästä ihan ylipaljon, niin siivouspoliittisesti tämä on kyllä aika karmivaa aikaa. Koirien ja kenkien mukana sisälle kulkeutuva kura leviää taianomaisesti myös rasvatahroiksi keittiön kaapin oviin, mustiksi sormenjäljiksi valokatkaisijoiden ympärille ja kaikenlaiseksi muotoaanmuuttavaksi tahmalimaksi. Talvi on niin paljon armollisempi kaikkea tuollaista kohtaan, kun ei luonnonvaloa paljon näyttäydy. Tai jos näyttäytyykin, niin silloin minä istun työpaikallani. Ja ikkunat! Hyvä jos läpi näkee!

Eilen poistin tarmokkaasti tahmaa kotini erilaisista pinnoista, ja tänä aamuna havaitsin kehostani taas sellaisia lihaksia, joiden olemassaolosta olin autuaan tietämätön. Jäykkänä ja kankeana huojuin kahvinkeittimelle ja vessasta ilmaantui outo tyttölapsi. Esikoisella yövieras näköjään.

Jotain juttuhommia jätin täksikin päiväksi, lähden suorittamaan niitä nyt. Mies kotiutuu tänään Karjalaisen rundilta, ja se se vasta kivaa onkin.
Inhoan kyllä keikkamyyjiä. Mun mielestä ois paljon loogisempi myydä niitä keikkoja silleen, että niitä ois pitkin Suomea jotenkin järkevässä järjestyksessä. Nyt ei ole. Eilen Jii keikkaili Rukalla, ja sieltä ne nyt sitten laskeutuu kohti kotia. Aika pitkä matka sanoisin. Jos mä myisin keikkoja, olisin buukannut tohon kotimatkan varrellekin pari pitäjää, niin yhtämittainen ajomatkakaan ei muodostuisi tollaseksi tuhannen kilsan mittaiseksi. Kaikki pitäis tehdä siis itse, taas kerran :)

Lisääntyvä valon määrä vaikuttaa ihan selkeesti mun uni-valvetilan määrään. Nyt taas riittää lykkäsemmätkin yöunet, kun käpyrauhanen on aktivoitunut ja melatoniinitaso pysyy ojennuksessa ilman ulkopuolista apuakin. Mahtawaa, sanoisin.

lauantaina, huhtikuuta 02, 2005

Tämä postaus on tarkoitettu lapsilukijoille

Hei teille runsaslukuisille lapsilukijoilleni!
Elma-tätipä kirjoittaa teille nyt kuin täti lapsille.

Aloitetaan pienellä kyselykierroksella.

1. Kuinka monen teistä, arvoisa lapsilukijani, äiti, isä, mummo, pappa, opettaja, ex-anoppi tai salarakas on joskus korottanut ääntään ja ilmaissut teille WAHWASTI ÄÄNTÄÄN KÄYTTÄEN, kuinka ärsyttävää on, kun te- armaat lapsukaiset- ette laita tavaroitanne paikallenne?
Käsiä ylös vaan.
Hmm.. ei käsiä.. Hei, ei tämä ole mikään kisa, kenellä on kuuroin.. eikun siis kuulein em. aikuisihminen- vaan tässä tehdään nyt pohjustustyötä erästä g-juttua varten.
Jahas, nyt siellä näyttää Ammun jälkikasvu nostavan haparoivasti käsiään... jaa, Touhulan äidin nuorimmainen osoittaa nyt roimaa siviilirohkeutta nostamalla käden ylös.. Eikö muka muita. Kotikarusellin tehotuhot? Käsiä? No niin, alkoihan niitä nousemaan aimo liuta.. hienoa. Kuulis hei, voit laskea sen käden alas, tässä kohtaa salarakas ei tarkoita minua. Eikun siis sinua. Eikun..
OKEI LAPSET, SOVITAANKO NYT TÄSSÄ JA NYT, ETTÄ TÄSTÄ LÄHTIEN VIETTE KAIKKI TAVARANNE NIILLE KUULUVILLE PAIKOILLEEN, ILMAN ETTÄ AIKUISTEN TARVII ULKOILUTTAA KITAPURJEITAAN ASIAN PERILLE MENEMISEKSI?!.
Katos, kaikki lupaa toimia näin. Lähetääks baariin lapsilukijoiden aikuisedustajat?-)

2. Oletteko te, hyvät lapsilukijani, koskaan ajatelleet sitä, että vaikka äidillänne, isällänne, mummollanne... jne, olisi vaikka tuhatkolmekiljoona kappaletta jotain tiettyä asiaa.. sanotaan nyt vaikka oppaita salarakkauden saloihin, niin tiedättekö mitä? Se että vaikka niitä oppaita tuntuisi olevan jokapaikka täynnä, se ei silti tarkoita sitä, että teillä olisi oikeutta kajota niihin, saati siirtää näitä oppaita pois paikoiltaan, lukea niitä, lainata niitä kavereillenne, viedä niitä kouluun, unohtaa niitä ojanpenkereille, tehdä niillä vaihtokauppaa tai rikkoa ja tuhota niitä.
Kuinka moni teistä nyt julkisesti rohkenee myöntää, että on joskus kajonnut toisten tavaroihin, vieläpä ilman lupaa?
Ahaa, Kauran esikonen se siellä vienosti viittaa, Kerttusen mussukka- ei niitä haalareiden lenksuja nyt lasketa tähän kategoriaan- ja KUULIS! Ei sitäkään lasketa, että oot roudannut niitä teoksia vessaan.
Jahans, taas alkaa käsiä nousemaan kuin telkkiä pöntöistä.
LUPAATTEKOS NYT TÄSSÄ IHAN JULKISESTI, ETTÄ ETTE IKINÄ ENÄÄ KOSKE MUIDEN TAVAROIHIN (myöskään muiden lasten), VAAN ARVOSTATTE TOISTEN OMAISUUTTA?
Tehän nyt ootte lauhkeita mussukoita, kaikki lupasivat.
Hei aikuisedustajat, lähetääks ravintolaan juhlistamaan?-)

3. Kuinka moni teistä, kivat kakrulaiset, olette kuulleet äitinne, isänne, salarakkaanne, ex-anoppinne... jne. joskus mutisevan suustansa jotain munkkilatinalta kuulostavaa jupinaa ja murinaa "kuinka aina täällä saa kaiken tehdä itse, kukaan ei koskaan, mikään ei milloinkaan, ketään ei missään silloin kun, miksei kukaan, missähän se imurikin taas on, aina mä saan kaiken tehdä yksin..." ?
Jaahas, nyt nousi kyllä niin monta jälkeläisen kättä, että on hiukka vaikeuksia laskea..
TEHDÄÄNKÖS NYT NIIN, ETTÄ JOKAINEN TEISTÄ JONKA KÄSI ÄSKEN NOUSI YLÖS, AUTTAA TÄNÄÄN KAIKISSA MAHDOLLISISSA KOTITÖISSÄ ÄITIÄÄN, ISÄÄNSÄ, SALARAKASTAAN, OPETTAJAANSA, MUMMOAAN....?
Uuh, kaikki nyökkäilevät.
Hei aikuiset, lähetääks tänään bilettämään? Annetaan jälkeläisille siivousrauha?-)

Näin nää hommat etenee. Pus pus vaan kaikille muille, paitsi ei Maukka Perusjätkälle

Yhä hereillä :O

Moi!
Minulla on ongelma. Ei väsytä yhtään, mutten kuitenkaan jaksa tehdä mitään. Aika pepusta, koska olen visioinut itselleni huomiseksi ihan hirveesti kaikkea hommajutskaa.

Päätäni ei edelleenkään särje (siitäs kuulit senkin Veivi:P), mutta nyt se pitää sellaista kivaa naksetta. Mä voisin tarjoutua vaikka Helsingin kaupunginorkesterille luomumetronomin virkaa toimittamaan. Maksaiskohan ne siitä hyvin?

Taas on sellainen tilanne, että voisin myydä kaikki karvaiset ja nelijalkaiset oliot täältä huushollista Malmin mustalaisille, tai vaihtaa ne johonkin kivanväriseen polkupyörään, jotka sointuisivat Kauran uusiin vahvoihin pöksyihin. Antaisin vielä sokeritoukkapopulaationkin kaupan päälle, tosin ne on tainneet lähteä naapurin viemäreihin bilettämään, kun ei oo aikoihin täällä näkynyt. Siis ne sokeritoukat, ei Malmin mustalaiset.

Pentukoiran joku hemmetin mielenilmauskapina-teiniangsti oli tällä kertaakohdistunut mun sänkyyn. Ihmettelin että mikä mellevä haisu makkarissa leijailee. No mikäs siellä muuta kun torttu keskellä petiä. NAM!
Kaikki pallittomatkin yksilöt mouruavat tai ulisevat piparin perään.Ulkonaliikkumiskiellossa oleva kissa oli tuntitolkulla vähän kylillä ja kaikkea tällästä älyn rasittavaa. On ne sit kans. On ne. Eli tämän asumuksen äänikakofonia on etten sanoisi eläimellinen. Kirjaimellisesti.

Nyt meen petiin jatkamaan Kauralle kateellisena olemista. En ees linkitä, oon niin kade.

perjantaina, huhtikuuta 01, 2005

Työviikon vikat minuutit

Ihanaa, tämä nelipäiväinen työviikko on kahtakymmentä minuuttia vaille lopuillaan. Käytän nämä loppuhitaat minuutit kirjoittamalla tyhjänpäiväisyyksiä tänne. Koska olen pitkästynyt, kostan pitkästymiseni muillekin. Kohta te kaikki ootte pitkästyneitä- varokaa vain ja mähän varoitin!

Kauran eilisen amisviiksipostauksen inspiroimana kerron teille lyhyestä, mutta sitäkin menestyksettömämmästä housuompelijan urastani.

Elettiin jotain seiskytlukua, ja housujen piti olla reisistä polviin saakka niin kireät, että niiden päällesaattamiseksi tarvittiin väkivaltaa ja vaseliinia, ja lahkeista sitten taas niin leveät, että kengillä ei ollut mitään väliä- ei ne lahkeiden alta näkynyt.

Kaupoissa ei kertakaikkiaan myyty tarpeeksi tiukkoja farkkuja, ja niinpä niitä sitten itse kavennettiin. Jälki oli aika karmaisevan mukaista, koska kavennus tehtiin vain reisiosaan housuista.

Kaverini Annen äiti oli kamalan ankara ja vielä pihikin! Anne ei saanut ostaa mitään merkkifarkkuja, voi mikä häpeä ja kurja kohtalo! Äitinsä osti halpisfarkkuja jostain Tarjoustalosta tai vastaavasta, ja niiden muotokin oli kaukana kireestä.
Mutta eipä hätää! Olinhan olemassa minä, kaikkien ompelijattarien äiti ja isoäiti samassa paketissa- jo teininä.

Yhtenä iltana menimme Annen rappukäytävän kerrostenväliselle porrastasanteelle- minä salakuljetin paikalle neulan, lankaa ja sakset, Anne toi junttipöksynsä ja aloimme kaventamaan housuja käsin. Emme voineet suorittaa tätä huippusalaista operaatiota minunkaan kotonani, ettemme vain olisi jääneet kiinni.

Kauheaa ähräämistä oli kaksinkertaisen farkkukankaan käsin kursiminen, kun tikkienkin piti olla tosi pieniä, ettei ärtsynkireet housut heti ratkea.

Kavensin Annen housuja reisistä monta senttiä, josta lähti sitten alati kapeneva kiila polvea kohti, mistä housunpuntti sitten jatkui alkuperäisessä leveydessään.

Kun vihdoin, rei'itettyjen sormenpäiden ja hikisen ähräyksen jälkeen olimme saaneet housuista katu-uskottavat, Anne vetäisi ne riehakkaana päällensa. Housut olivat täydellisen kireät ja äreät. Niissä oli vain yksi "pieni" vika.
Emme olleet intopäissämme (muista syistä emme siinä iässä vielä päissämme olleet) hokanneet kääntää housuja nurinpäin. Teimme kavennushommat housujen oikealle puolelle, ja Annella olikin sitten tosi rouheat kireät farkut, joiden sisäreisiosiossa kulki ylimääräiset läpät. Oli se onni, ettei leikattu niitä ylimääräisiä osia pois, ennenkuin housuja oli sovitettu.

Tälläinen ompelustapaus tällä kertaa. Toinen mainittavan arvoinen ompelutapaus on tämä:
Olin lähdössä äitini kanssa etelään, ja päätimme valmistaa kivat hellemekot meille.
Silloinen poikaystäväni, nykyinen puoliskoni, katseli ähräämistämme hetken, pyöritteli päätään ja loppujenlopuksi hän leikkasi, ompeli ja viimeisteli sekä äitini, että minun kesämekot. Kiva poikaystis mulla, eikö?-)

Nyt kotia kohti, kirjoittanut Hilja Haahti.

Olen ainakin yrittänyt olla kultaisen mittainen megafoni

Elämäni on muodostunut räyhäkkääksi.
Eilen yritin tosissani riehua muiden blogeissa, jotta ihan taatusti ansaitsisin piiskaa Kuulikselta.
Päätin aloittaa Ammusta, mutta koska kello oli noin 20.30, hokasin, että ois pitänyt aloittaa Ammusta aamusta.. oih, miten runollista.
Aamusta siis sen takia, koska yhden vaivaisen kommentin julkisaattaminen ja kolminkertaistumien poistaminen kesti Veijon äntyilyn takia melkein puolituntia! Tajuutteks?

Olen nyt niin tuohtunut Veijolle- rakkautemme on kovilla rypyillä- etten ala vieläkään kiittämään ketään mistään. Kyllä ne vielä ilmaantuu tänne jossain vaiheessa.

Pääni kääntymisaste on edelleen muutaman asteen luokkaa. Nyt on sitten ne kuuluisat sivusilmät koetuksella, koska joudun pyörittelemään silmiäni ihan homona. Yöllä oli tosi vekkulia. Kun muutin asentoani, minun piti manuaalisesti siirtää päätäni muun vartalon mukaiseksi käsieni avulla :D Nyt tämä jo naurattaa, ihan sen takia, kun voin kuvitella kuinka huvittavalta sekin on mahtanut näyttää. Vieressäni nukkuva kuopus ei kuitenkaan herännyt yöllä huutonauramaan minulle, mikä on ehkä ihan hyvä asia.

Mutta mitämitämitä mä luinkaan tänään! Että Veivi on niinku Kuuliksen salarakas, hä? Tää alkaa mennä kuulkaa jo sellaiseksi vispilöiden veivaamiseksi, että mä alan käsikirjoittamaan tämän pohjalta draamasarjaa, tosi-tv-ohjelmaa, interblogistista suhdannekatsausta, Suomen Kauniita ja rohkeita, Salattuja elämiä, Valittuja paloja ja jokakodin keittiövälineopasta. Mä olen aivan sekasin. Enkä vähiten sen takia, koska minä luulin olevani se salainen salarakas.. mihin tässä voi enää luottaa kun salarakkaatkin vaihtuvat lennossa kuin jänikset pakkasella, telkät pöntössä, rusakot makuulla ja mummot lumessa?!